#81 the clouds go black and the thunder rolls

Tästä tulee nyt virallisesti koirapainotteinen blogi, sillä laitoin joku aika sitten alulle personalblogitapauksen, tai no, millä nimellä sitä sitten voisikaan kutsua. En tahdo "sotkea" tätä blogia omilla päänsisäisillä asioillani ja avautumisillani, sillä suurin osa varmasti lukee tätä koirien takia. Sen takia otin nyt suuren, jo kauan harkitun askeleen ja jatkan elämääni kahden eri blogin voimin. En tiedä, miten paljon postailen kumpaankaan blogiin, samalla lailla oman innostuksen ja asian mukaan - saattaa olla, että "oma" blogi saa enemmän täytettä kuin tämä. Koittakaa kuitenkin jaksaa, yritän repiä aikaa valokuvaamiseen (kahden viikon päästä työtkin loppuvat ja kesälomaa on vielä hetki jäljellä) ja päivitellä tänne sitten jotakin kuvien kera. 

Kirjoittelinpa nyt ensimmäisen keikkapostauksenkin valmiiksi, käykää lukemassa se ja tietenkin toivotan kaikki kiinnostuneet lämpimästi tervetulleiksi vilkaisemaan ja liittymään lukijoiksi! 

www.thecloudsgoblack.blogspot.fi

#57 she says don't let go, never give up, it's such a wonderful life

TÄRKEÄTÄ!
Hurts - Wonderful Life

Kirjoitan tämän asian tiimoilta nopeammin kuin uskoinkaan. Tästä tulee nyt ikävä postaus, jonka tahallaan vuodatan Facebookiinkin ja suorastaan toivon, että ihmiset joiden toivon näkevän tämän, näkevät ja lukevat kokonaan. Minä en koskaan kuvitellut, että saisin kirjoittaa mitään tämäntyylistä, en varsinkaan juuri tätä viestiä, mutta nyt minulle on suotu se mahdollisuus. Ette tiedäkään, miten suurena asiana pidän tätä.

Käväisimme kaksi viikkoa sitten lauantaina äidin ja isän kanssa Laukaalla, ja moni varmaankin tietää, mitä sieltä minulle löytyy ja jos puhun Laukaasta niin yleensä puhun samalla koirista. Viime visiitin tein huhtikuussa 2012, kun toimin muutaman päivän kenneltyttönä, mutta tällä kerralla teimme reissun aivan tositarkoituksen takia. Siis mistä ihmeestä nyt on kyse?

Olen pari viimeistä vuotta kärsinyt aivan järkyttävästä pentukuumeesta. En tiedä, kuinka monesta on tajuamaan tätä tai edes uskomaan, mutta viimeiset kaksi kolme vuotta olen elänyt suorastaan helvetissä, jonka syyksi laitan nimenomaan tämän lääkkeettä parantumattoman sairauden. Käsitykseni pentukuumeesta on se, että ihmiselle yksinkertaisesti tulee tunne, että hän haluaa koiranpennun. Sellaisen pienen ja ällösuloisen pallon, jota hoivata ja lenkittää ja kouluttaa ja jonka kanssa muutenkin puuhailla. Minulla ei ole koskaan ollut tällaista pentukuumetta, en  oikeastaan edes tiedä, olenko varsinaisesti potenut pentukuumetta, ehkä kaikki on alusta alkaen ollut suoraan sitä koirakuumetta.

Ja mitä tähän sitten sisältyy? Minä en ole oikea ihminen selittämään tuntemuksistani, mutta kukaan muukaan siihen ei koskaan tule pystymään, joten vaihtoehtoja ei oikein ole. Luultavasti suurin osa siitä, mitä olen pyöritellyt ja käynyt läpi, on teille kaikille tätä lukeville täyttä hepreaa, epätodellisuutta, mutta aina saa yrittää. Minulla on ollut päiviä, jolloin olen ollut sokea. Niin sokea, etten ole nähnyt mitään, en yhtään mitään, pelkkää mustaa ja pahaa ja peräjälkeen polvilleen kaatuvia ideoita, nurin meneviä suunnitelmia, toinen toistaan vaikeampia ja itkuisempia iltoja ja tuskaisempia aamuja. Kaikkein hämärimpinä iltoina olen toivonut, että en koskaan heräisi seuraavaan aamuun. Niin karulta kuin se ikinä kuulostaakaan. Olen aika varma, että minusta ei koskaan, ei koskaan, ole näkynyt mitään ulospäin. En ole paljoa huudellut ongelmistani tai pääni sisällöstä, sillä loppujen lopuksi millään ei enää ole ollut mitään väliä ja olisin saattanut sanoillani saada aikaan jotain pahempaa kuin se, mitä itse olin itsellni aiheuttanut. En halunnut jakaa sitä kaikkea pahaa niin, että joku toinen joutuisi minua auttamaan ja ajattelemaan puolestani. En tiedä olisiko kukaan edes tehnyt sitä, ja jos olisi, niin tuskin olisi kunnolla onnistunut.

Minulla ei ole taitoa laskea itkettyjä iltoja, valvottuja öitä tai päiviä, jolloin olen ollut aivan sekaisin. En tiedä mikä kaiken on aiheuttanut, vain sen, että pentukuume on ollut erittäin suurena ja vaikuttavana osana elämääni ja piirrellyt piruja seinille. Pelko, epätoivo, lamaannus, ahdistus, masennus, paniikki, tarpeettomuudentunne, suru, kauhu, epävarmuus, halu luovuttaa, halu jatkaa, pelko jatkaa ja pelko luovuttaa, ajatteleminen ilman lopputulosta, tuska, paine, stressi, sairastelu, epämääräiset kohtaukset, sokeus, pimeys ja vainoharha. Mitä kaikkia niitä on? Kaksi viimeisintä vuotta olen elänyt näiden asioiden keskellä, enkä aina ole edes jaksanut taistella vastaan, josta on seurannut näitä hetkiä, jolloin en osaa ajatella muuta kuin luovuttamista, kaiken loppumista, pakenemista. Ja sitten olen ajatellut, että miten säälittävä ihminen olen, kun en pärjää edes itselleni. Voin sanoa, etten ole aina pärjännyt, en ole osannut hallita ajatuksiani ja olen eksynyt ties miten alas niiden mukana. Minut tuntevat tietävät suunnilleen, että kuuntelen paljon musiikkia (rakkaani Happoradio, Hurts, Coldplay, Muse, Linkin Park ja Lana Del Rey), ja ehkä osaavat myös ajatella, että rakastan sitä enemmän kuin mitään. Jos olen omistanut suuren osan elämästäni koirille, niin suunnilleen yhtä suuren palan olen antanut musiikin viedä itsestäni, kun olen itselleni oikean suunnan löytänyt.  Musiikissahan kuuntelen eritoten lyriikoita, ja olen oppinut peilaamaan itseäni niiden kanssa. Musiikki saa minut itkemään ja itkemisen kautta puran tunteitani paremmin kuin mitenkään muuten - en edes tiedä mitään muita keinoja. Ilman Happoradiota olisin ehkä vielä enemmän sekaisin ajatuksieni kanssa. Sen avulla olen oppinut tulkitsemaan itseäni ja kokenut sen suureksi hyödyksi, vaikka kyseinen musiikki on myös toisinaan negatiivisesti vaikuttanut ajatuksiini ja tekoihini, mutta noh. Muut ovat yhtä tärkeitä, kulkevat samaa viivaa. Ne ovat antaneet minulle mahdottoman paljon, enkä luultavasti koskaan tule osaamaan irtipäästämistä. Minä en koskaan ole fanittanut näitä, olen hengittänyt. Minä olen ne ja ne ovat minä. Amen to that.

Meillähän on tällä hetkellä kaksi koiraa, nuo norfolkit sekä matkan varrella olen omistanut myös hamsterin ja kanin sekä nyt tuon marsunkuikelon. Olen ollut koirien meille tullessa melko nuori (kummankin kohdalla), Alma oli meidän perheen ensimmäinen ja Ponzo tuli suht yllättäen. Hinku kolmanteen koiraan alkoi minun itseni ollessa 13-vuotias, eli onhan siitä kohta lähes neljä vuotta, mutta en tuolloin vielä ajatellut, että me voisimme sen kolmannen ottaa. Harrastin Ponzon kanssa agilityä, ja tottakai meidän ryhmämme vetäjiltä löytyi bordercollieita. Rotua olen aina arvostanut ja pitänyt varsin mukavana, mutten osaa sanoa, missä vaiheessa aloin itse ajatella vastuulleni samanmoista. Olen sen verran hauska ihminen, että heti alusta asti tajusin, että bortsu ei automaattisesti ole mikään kisatykki, eikä minulle luultavasti ensimmäiseksi sopisi sellainen yybervauhdikas ja taustoiltaan käyttöpainotteinen koira, ehei ei todellakaan. Ajatukseeni vaikutti myös se, kun pitkän keräilyn jälkeen meilasin yhdelle kasvattajalle ihan vain kysyen hänen koiristaan ja siitä, mitä mieltä hän on minusta ja kiinnostuksestani kyseiseen rotuun, kun niin kovin nuori vasta olin. Sain melko suorat pakit minkäs muun kuin ikäni takia, ja se oli melkoinen kolaus ihmiselle, joka muutenkin on kovin epävarma itsestään joka asiassa. Kyseisellä kasvattajalla on niitä hieman kovemmanluonteisia bortsuja, minkä myös tajusin, ja en suinkaan luovuttanut! Olin varsin tyytyväinen saamaani vastaukseen tyrmäyksestä huolimatta, ja jonkun ajan päästä lähettelin sitten mailia toiselle kasvattajalle, jonka itsensä vanhimpaan bordercollieen niin kovin ihastuin. Sain ensin mailin, että kasvattaja vastaa minulle paremmin seuraavana päivänä agikisojen jälkeen, ja siinähän sitten odoteltiin! Varsinainen maili antoi ymmärtää, että minua ei suinkaan tyrmätty ainakaan ikäni takia. Saan samalla kiittää ja syyttää Marjon Nancya siitä, että koskaan lähetin mailia.

Varsinainen pahemman luokan kuumeilu alkoi vuoden 2010 lopulla, kun kaunis Nancy astutettiin ja näin ollen pentuja oli luvassa vuodelle 2011. Seurasin tämän pentueen kehittymistä alusta luovutusikään saakka, ja sain tänä aikana todellakin vahvistuksen siitä, miten järkyttävää on potea kuumetta. En edes jaksa puhua enää siitä toivon elättelystä. Hyi saakeli. Mutta kuitenkin aina tiesin, etten tulisi saamaan pentua suoraan Nancysta. Voitte kuvitella, miten hirvittävää oli tietää, että pentue oli nartun viimeinen ja minulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta mihinkään.

Tämän jälkeen kesällä otin ensimmäisen suuren askeleen kohti haavettani ja valaisin hieman vanhemmilleni pentukuumeen todellista olemusta. Kirjoitin heille koneella varmasti reilu kymmensivuisen sepitelmän siitä, mistä tässä kaikessa on kyse - kirjoitin ajatukseni ylös koskien sitä, mitä ensinnäkin lupasin itse tehdä pennun hyväksi eli mitä hoitaisin itse ja muistaakseni myös asioita, joita koiran kanssa voisi tehdä verraten folkkeihin ja myös siitä, miksi olin kiintynyt juuri bordercollieihin ja millainen rotu tämä pääpiirteiltään oli. Selitin läpi tuntemuksiani Nämpän pentuetta kohtaan niin hyvin kuin osasin, itkien pitkät yöt vain sen takia, että ajatuksenvirta tukahdutti mieleni muulta ja jouduin käymään läpi kaikki ne samat ajatukset. Jätin paperinivaskan vanhempien tyynyjen alle kun lähdin heinäkuussa rippileirille, ja kyllä siinä useampi viikko meni, ennen kuin pidimme minimaalisen perhepalaverin ja sain kuulla, että meille ei koiraa tulisi. Se oli niin lopullista, joskaan ei pudottanut minua niin alas kuin olisi voinut - jälkeenpäin ihmettelen mitkä ihmeen terähermot minulla vielä tuolloin oli! Syyksi tosiaan sain muunmuassa sen, että koska väkisinkin muutan kotoa jonkun vuoden päästä opiskelemaan, koira on koskaan tottuisi kerrostaloon tai vastaavasti kiinnostukseni lopahtaisi ja joka tapauksessa koira jäisi sitten vanhemmilleni. Olin lähinnä pöyristynyt. Alun järkytyksestä toivuttuani halusin todistaa uskomukset vääriksi, minulla vain ei ollut ajatusta, että millä tavalla.

Syksyllä sain ensimmäiset kunnon kosketukseni bortsulliseen elämään, kun sain tuttavaltani Suvilta hoitoon hänen luonaan majailleen bordercollienarttu Hilvan. Hips oli kovin energinen tapaus ja taustoiltaan ei mistään parhaimmasta päästä, kun reppana oli nuoruutensa kokenut kovia. Hilva oli hieman arka ja sellainen varovainen, mutta aivan mahdoton liikkuja ja menijä ja leikkijä, aivan mahdottoman ihana kaveri huolimatta kauhistuttavista hihnassakävelyongelmistaan ja väsymättömistä jaloistaan. Se oli juuri sellainen koira, joka varmasti olisi juossut itsensä hengiltä jos olisi saanut. Mutta kiltti se oli kuin mikä, osasi sisällä rauhoittua ja koko perhe ihastui siihen ikihyviksi, ja aina kun ajattelen mokomaan neitosta, pala nousee kurkkuun. Siinä tosiaan oli jotenkin mystisesti sitä jotain, mitä koirasta haen, vaikka hankala tapaushan se oli erinomaisesta pohjatyöstä (kunniaa Suville!) huolimatta. Tällä hetkellä neiti elelee onnellisesti omassa perheessään, josta sen ei tarvitse toivottavasti enää koskaan vaihtaa seuraavaan. Olen tavattoman onnellinen neidin puolesta. Mutta jos vanhempani olisivat tuolloin suostuneet koiraan, olisin aivan varmasti tahtonut ottaa tämän suuren haasteen vastaan ja jättää Hilvan meille asumaan. En tiedä mitä siitä olisi tullut, mutta aivan varmasti olisin tehnyt kaikkeni koiran hyväksi. Joka tapauksessa Hilva jätti jälkensä sydämeeni ja tulen sen aina muistamaan bortsuna, joka antoi minulle mahdottomasti lisää itsevarmuutta ja samoiten auttoi perhettäni näkemään, että todella pystyn hoitamaan koiraa.

Hilvaa saan kiittää myös toisesta asiasta, sillä kerran kanssa lenkkeillessäni satuin törmäämään muuan pariskuntaan, joka oitis tunnisti koiran bortsuksi ja tuli iloissaan juttelemaan ja rapsuttelemaan neitiä. Kävipä siinä ilmi, että heille oli jonkun ajan päästä tulossa pentu, ja nimenomaan bordercollienpentu, ja koska omistajalla oli jalkaleikkaus edessä, pentu tarvitsisi apulaislenkittäjää ja arvatkaapa vain, vaihdoimmeko puhelinnumeroita. Käytin Abby-pikkuista ensi kertaa vuoden 2012 alussa, ja tässä onkin ensimmäinen postaus pikkukoiraa koskien (hyi miten olen kirjoittanut!). Olen käyttänyt siis nyt vuoden verran Abbya lenkillä suunnilleen kolmesti viikossa, ja neiti on antanut minulle aivan uskomattoman ihanan mahdollisuuden tutustua bortsuihin ja oikein läheisesti viettää aikaakin mokomanlaisen kanssa! Abbyn kanssa korkkasin myös näyttelyurani pitkän tauon jälkeen, kun pyöräytin lapsen parissa pentunäyttelyssä. Abbysta on tullut iso osa elämääni ja onhan se minulle tavattoman rakas, vaikkei täydellinen koira sekään. Pariin kertaan se on ollut meillä pidempään hoidossa ja jälleen olen saanut tilaisuuden näyttää, että kyllä kaikki onnistuu ja aivan positiivista palautetta olen saanut paitsi omistajilta myös vanhemmiltani.

Talvella 2012 tosiaan astutettiin Marjon nuorin narttu ja tämän pentuetta seurailin yhtä tiiviisti kuin Nämpän, mutta en missään vaiheessa päästänyt itseäni kuumeilemaan. Jotenkin onnistuin vahvasti uskottelemaan itselleni, että vaikka minulla olisikin lupa koiraan, en voisi saada sitä tästä pentueesta. Ihailtavaa voimaa! Olen ylpeä itsestäni kyseisen asian takia ja tunsin tuolloinkin olevani todella vahvoilla, ja nimenomaan ajatukseni oli se, että en koskaan enää voisi vajota niin alas kuin mitä edellisenä talvena, pahin oli ohi ja noustu oli. Kaikki oli mallillaan. Kyllähän minä vollotin toukokuiselta kenneltyttöretkeltäni palatessani bussissa silmät päästäni, mutta kai se oli enemmän onnea ja iloa kuin varsinaista surua ja tuskaa. Kokemus oli minulle ainutlaatuinen ja ehdottomasti elämässäni niitä parhaita. We watched the rockets kiss the sky, I saw the flames burn out in your eyes, niinhän se oli. Tuon jälkeen ajatus siitä, että minun pitäisi todellakin tehdä vanhemmilleni jotakin, lähti itämään ja kaipasin vakuuttavia vastauksia etenkin asumiskysymykseen. Täältä löytyy postaus kyseisestä reissusta sekä tuota epämääräistä selitystä.

Jostain syystä en kuitenkaan saanut mitään aikaiseksi, vaikka ajatus toisesta kirjoitusyrityksestä olikin vahvasti mielessäni pitkän aikaa. En jotenkin vain saanut inspistä. Päätin peruskoulun kesän alussa kiitettävin paperein ja vähitellen siinä taas pääsi käymään niin, että lipsuin erakoiduttuani sille pahemmalle puolelle pääni kanssa. Heinäkuun alussa koin pahimman romahduksen nimeltämainitsemattoman syyn takia, ja olin syvemmällä kuin koskaan. Ja se tapa, miten olen syvemmällä, on vain, tai no "vain" sitä, että päivästä toiseen elän sumussa, en odota mitään, en uskalla odottaa mitään ja kujailen vain tunnista toiseen. Illalla tulevat Ahmat, kaikki paha ja pelko tulevasta. Pelko pelosta, oikeastaan. Kumosin kaikki ajatukseni siitä, että olin muka joskus kokenut päänsisäisiä hirveyksiä - mikään aikaisemmasta ei ollut läheskään niin pahaa kuin senhetkinen. Olin ajoittain aivan sekaisin, tietämättä mistään mitään ja saatoin iltaisin vain maata ja tuijottaa kattoa itkien sitä, kun olin eksyksissä. Minulla on taipumus yrittää korjata asioita, mutta tätä yhtä asiaa en osannut, tiesin etten koskaan osaisi vaikka tekisin mitä. Unohdin kokonaan itseni, unohdin koko elämäni ja keskityin ajattelemaan vaihtoehtoja ja tapaa estää mahdottoman suuren aukon syntymisen elämääni. Keksin keinon, jota yritin, mutta eihän se mitään korjannut. Sisäisesti minulta katosi pohja kaikelta. Ensimmäistä kertaa elämässäni epäonnistuin niin pahasti, että sillä tulevaisuudessa olisi vaikutus kaikkeen. Herrajumala sentään. Mutta mikään ei näkynyt ulospäin, eihän? Minulla on uskomaton taito kerätä itseni minkälaisen tahansa jälkeen. Se on valtava etu. Harmi vain, että tämä nyt menee hieman sekaisin, kun huutelen päästäni koko maailmalle tämän blogin välityksellä, mutta oletan, että edelleenkään vain murto-osa ymmärtää mitään ja vain murto-osa jaksaa lukea mitään ja etenkin toivon ja odotan sitä, että kaikki pysyy ennallaan. Huom. Siis todella toivon. En ole saanut hullunmainetta ainakaan vielä enkä toivo saavanikaan. Muistakaa aina pentukuume.

but there's something in the air, they share a look in silence
and everything is understood
Susie grabs her man and puts a grip on his hand, as the rain puts a tear in his eye

Jälleen suurimman järkytyksen jälkeen kokosin pääni ja ajatukseni - aikaa se vei ja rohkeutta eritoten, sillä en oikein nähnyt syytä taistella enää kauemmin ja pelkäsin sitä, että jos saan jotain toivomisentynkää, niin se viedään minulta kuitenkin pois. En edes halunnut ajatella, että joskus olisin vielä kokonainen ihminen puhumattakaan onnellisuudesta tai mistään sellaisesta. Kuitenkin olin sen verran järkevä, että ryhdyin itsekkääksi ja päätin, että minun on pakko tehdä jotain, mikä kertoisi, kannattaako minun jatkaa yhtään pidemmälle. Kirjoitin reilun vuoden jälkeen uudelleen vanhemmilleni koneella lähes parikymmensivuisen tekstin, tulostin ja länttäsin Oulun-reissun alussa vanhempieni sänkyyn olettaen heidän lukevan sen jo samana iltana. Täytyy sanoa, että kirjoitin melko suoraa tekstiä siitä, mitä ajattelin ja mitä pääni sisällä oli tapahtunut sitten viimekertaisen informaation. Viestini ei luultavasti vieläkään mennyt kunnolla perille, mutta sillä oli jonkinlaista vaikutusta. Kun palasin maanantai-iltana kotiin, sain heti kotiuduttani äidiltä kysymyksen, että mitä jos meille nyt tulisi se kolmas koira. Minä en oikein osannut sanoa mitään. En itkenyt vaikka itketti, en nauranut, en huutanut. Istuin ja tuijotin silmät ymmyrkäisinä eteeni. En tiennyt mitä ajatella.

Vuosi 2013 on ollut tähän asti mieletön sekasorto. Vuoteni alkoi sillä, että vietin ensimmäiset minuutit rakkaani Legolaksen kanssa - tsiigaillen siis yksin Taru sormusten herrasta -ykkösleffaa. Olen ollut aivan tajuttoman erikoislaatuisella tuulella koko alkuvuoden, annoin itseni heittäytyä höperöksi ja fanityttöilin oikein kunnolla. Nauroin useana iltana yksikseni niin paljon, että silmistä valui vettä pelkästään liiasta hirnumisesta. Mikään ei tunnu miltään (!!) ja tällä kertaa vannoin, että paluuta entiseen ei olisi. Olen edelleen kiinni tässä päätöksessäni. Kunnollinen epätoivo ei päässyt iskemään lukuunottamatta minimaalisen lyhyitä sumeutumishetkiä ja olen edelleen mahdottoman tyytyväinen tähän asenteeseen jota olen onnistunut pitämään yllä. Muuten kuin koira-asian suhteen olin kuin eri ihminen.

Totuus alkoi pikkuhiljaa valjeta selkeämpänä, kun hahmotin sitä, että minulla todellakin oli lupa koiraan. Lupa bordercollieen. Ehdottomasti suurin haaveeni, isoin ja rakkain ja tärkein - sillä oli mahdollisuus toteutua. Viimeinkin. Kasvattajalle oli tuolloin suunnitteilla kaksi pentuetta melko peräkkäin, ja ennestään jo tiesin, että toisesta saattaisi minulle irrota pentu, jos sellainen syntyisi. Tiesin, että jos tuuri kävisi, saisin tästä juuri oikeanluonteisen nartun ja kasvinkin mukaan kyseinen emä oli hänen koiristaan luonteeltaan sellainen, jonka tyyppisen hän minullekin mielellään luovuttaisi. Ja sitten täytyi odottaa nartun juoksujen alkamista. Juoksut olivat reippaasti myöhässä, ja siinä oli hieman epätoivoakin ilmassa, mutta kyllähän ne sieltä viimein tulivat. Astutus ei onnistunut, ja olin jälleen valmis myymään maani eteenpäin. Kasvin päätös keinosiemennyksestä kuitenkin pelasti tilanteen, ja ensimmäinen etappi oli ohitettu.

Ultrapäivä oli yksi elämäni jännimmistä, silloin oikeasti tajusin, että nyt tässä odotellaan jotakin. Kauhu oli melkoinen, kun ensimmäisen klinikan tekemässä ultrassa ei näkynyt mitään - kyllä se narttu tiineenä oli, mutta pentuja ei näkynyt. Luojan kiitos toisen klinikan ja yrittämän myötä saimme varmistuksen, että kyllä siellä jotakin oli. Konkreettisuuden tunnevyöry oli valtava. Olin koulussa, joten hassunhauskasti en voinut reagoida kovin suurieleisesti, mutta sisälläni ainakin kuohui ja velloi aikamoiseen tahtiin. Toinen etappi oli siinä ja tuona päivänä taisi tapahtua muutakin minulle suurta, joten unohtumattomuus oli taattu. Seuraavaksi röntgenkuva kertoi, että pentuja oli kuusi kappaletta, ja pessimistisyyskynnykseni laski yhden nanomillin verran alemmas.

Loppuun asti elin asenteella, että pahinta kannattaa aina pelätä ja epäillä. Jo juoksujenaikainen tilanne ilmaisi, että kaikki ei totuudenkaan hetkellä mene kohdilleen, vaan aina minua koetellaan enemmän tai vähemmän. En uskaltanut tuudittautua ajatukseen, että sieltä saattaisi syntyä meille pentu, olin aina vain että "jos" mutta senkin ajattelin epävarmasti. Pessimisti ei pety ja eniten tässä elämässä pelkään hyvään nojautumista ja särkymistäni sitten kun kaikki kaatuu. Minä en tahdo satuttaa itse itseäni enää yhtään enempää, sillä itsehän kykenen siihen paremmin kuin kukaan muu. Itsekästä mutta sallin tämän itselleni yhden kerran. 15.01. oli päivä, jolloin alkoi tapahtua. Kiia-mamma alkoi näyttää merkkejä, joiden mukaan synnytys oli lähellä. Kyttäilin pentublogia tiiviimmin kuin minää aikaisempana päivinä ja yöksikin laitoin kellon tunnin välein hälyttämään, että saan tarpeellisen informaation mahdollisimman pian. Ei siitä nukkumisesta muutenkaan olisi mitään tullut.

Lapsikatras putkahti maailmaan 16.01.2013 ja saldona oli juurikin nämä kuusi pentua. Kolme mustavalkoista urosta, kaksi mustavalkoista narttu ja yksi sinivalkoinen narttu. Minä tiesin ensimmäisestä päivityksestä lähtien, mikä pentu olisi Se Pentu. Kahdesta aiemmastakin pentueesta osasin onkia heti ensimmäisistä infoista sen lapsen, joka säilyi suosikkinani koko ajan (ja nämä ovat tietenkin edelleen suosikkejani kys. pentueista), ja Kiian pentueen kohdalla ei tapahtunut poikkeusta. Nyt tosin tiesin sen, että rakkauteni saattaisi koitua myös kohtalokseni, jos intuitioni osuisi vikaan tai koko pentueessa ei olisikaan sopivaa pentua minulle. Jälleen odottelua siihen asti, että pennuista alkaisi edes hieman paljastua eri luonteenpiirteitä. Odottelua odottelua, tosin tuommoinen pikkuaika ei enää oikein jaksanut hetkauttaa. Eikä jaksa vieläkään! Pienoinen järkytys syntyi pentujen virallisista nimistä, joiden mukaan vahvistui se, että valitsemani lempparipentu kiusasi minua olemalla selkeästi täyden kympin meant to be mine. Hieman ärsyttävää tilanteessa, jossa kaikki on niin epävarmaa.

Viikko sitten kävimme siis kasvattajan luona palluttelemassa lapsia ja elin edelleen siinä uskossa, että pääni valitsema pikkupentu oli se ainoa mahdollinen vaihtoehto. Palo, jota tunsin kyseistä narttua kohtaan oli senvertainen, että ajattelin, etten tuskin pystyisi ottamaan mitään muuta pentua, oli niiden luonne miten täydellinen tahansa. Sitä samaa vetoa kun en tuntenut. Minulle on aina ollut itsestäänselvää, että koiran täytyy olla Se Oikea. Ei vain siltä osin, että se on luonteeltaan minulle täydellinen (mikä on tärkeää, koska kyseessä on kuitenkin ensimmäinen bordercollieni ja ensimmäinen paimenkoirani, ensimmäinen ihanihanihan oma koirani jonka kanssa saan tehdä mitä lystään ja jonka koulutus todella on vain minun vastuullani) vaan sen täytyy myös herättää jonkinlaisia tunteita. Jos olisin ajatellut näin kuusi tai kymmenen vuotta sitten, meillä ei tuskin olisi kumpaakaan nykyisistä koirista. Nyt olen sen verran kypsynyt ja mieleltäni fiksumpi ja etenkin kokeneempi ja tiedän, että minulle Se Tunne on erityisen tärkeä. Ässät olivat kovin valloittavaa porukkaa, kovin kovin valloittavaa. ♥

Lauantain jälkeen sunnuntaina sain Marjolta puhelun, että mietintämyssyä on nyt käytetty ja tyttöjen kotien pohdintaa oli kovinkin harrastettu ja asiat olivat kutakuinkin selvillä. Ja että minä saan alkaa ajattelemaan, että kyllä meille näistä pentu lähtee. Puhelun jälkeen istuin lähemmäs viisitoista minuuttia kuistilla pakkasessa ja itkin ihan kunnolla. Onnesta. Puhtaasta onnesta. Miten kaiken ymmärtäminen valui joka puolelle ja sai tärisemään ja haukkomaan henkeä. Miten kerrankin tunsin kaiken niin varmaksi ja peruuttamattomaksi - hyvässä mielessä. Minulla ei ole sanoja kuvailemaan kaikkea tätä iloa, onnistumisentunnetta ja epäuskoisuutta, kun kaikki menee kerrankin niin kuin toivoin. Täsmälleen niin.

Meille tuleva pentu on juurikin lapsi, jonka tiesin heti olevan Se Ainoa jota osaisin pitää omanani. Ilman minkäänlaisia vihjailuja, ajatuksenheittoja, mitään. En tiedä minkä tähden tämän pennun virallinen nimi on Amazeme Strong Faith, miksi juuri se on se vahva usko. Minulla on aina ollut toivo, lähes sammuvana kytevä, sitten heräävä. Ainoa asia mitä en koskaan kokonaan menettänyt. Vaikka olen ollut kaikkea mahdollista, en koskaan ole ollut täysin toivoton, minulla on aina ollut se pieni palanen uskoa parempaan. Niin mahdottomalta kuin muutos onkin tuntunut.

Tässä kuitenkin on Lahja. Meidän Lahjamme. Minun Lahjani. Lahjaksi se ei luultavasti tule jäämään, mutta on kyllä työnimensä vertainen kaveri. Se on pentueen pienin, mutta todella reipas kaveri ja ensimmäisenä lähti seikkailemaan yksikseen tutkimaan pentuhuoneen toista puolta ja myös ensimmäistä kertaa ulkoillessa oli kuulemma lähtenyt tepsuttelemaan kauemmas muista. Aikamoinen lapsi siis kyseessä! Ja valloittavaksikin persoonaksi haukuttu. Lahja ei ole riitaahaastava kaveri, mutta osaa myös antaa takaisin, mikä ei kamalan pahalta vaihtoehdolta vaikuta - sitä luonnetta pitää kuitenkin himpun verran olla, kun neiti kuitenkin joutuu asumaan kahden terrierinretaleen kanssa. Taistelutahtoa on myös jo näkyvissä ja Lahja on myös ilmeisesti pentueen sylivauva, kiipeilee vieraiden syliin ja on myös viettänyt aikaa pentuhuoneen ulkopuolella. Julmaa kuvien luvatonta käyttöä muuten! Ylläolevissa kuvissa neiti on neliviikkoinen ja alla tiiteränä viisiviikkoisena, kuvien © kuuluu siis kasvattajalle.

Minun taipaleeni bortsullisuuteen ei todellakaan ole ollut kevyt, vaikka se ehkä ulkopuolelta siltä näyttääkin. Olisin voinut ottaa sen kevyemmin, mutta jostain syystä olen taipunut tähän. Ainakin osaan sanoa, että olen ajatellut kaiken valmiiksi, lähestulkoon aivan kaiken mitä aluksi tarvitaan ja tämän kanssa todennäköisesti pärjään pidemmällekin. Matka on ollut henkisesti todella raskas, ei ehkä niinkään ajallisesti, sillä onhan niitä paljon pidempäänkin odottaneita. Minä olen joutunut kärsimään vain muutaman vuoden. Mutta en tiedä olisinko kestänyt yhtään pidempään. En osaa kertoa, minkä takia tämä pentuasia on minulle niin järisyttävän suuri ja tärkeä, tiedän sen itse mutten koskaan luultavasti osaa ketään sen tiimoilta vakuuttaa. Pentukuume on aloittanut päänsisäisen sekamelskan kierteen ja ainoa parannuskeino on nimenomaan pentu. Minulla on viimeinkin mahdollisuus parantua ja olen varma, että hyvinkin nopeasti vaihdan pessimistisyysasenteeni loputkin rippeet hieman kannattavampaan piirteeseen.

Joudun tietenkin uhraamaan pennun takia valtavasti asioita, ensinnäkin aikaa. Olen todellakin laiminlyönyt kaikkia kavereitani lahjakkaasti reilun kahden vuoden ajan. Olen ehdottomasti maailman ihanin kaveri! En koskaan osaa pahoitella tätä ja tilanne tuskin tulee sen kummennin muuttumaan, sillä aika lailla vapaa-aikani kuluu lenkkeillessä ja treenatessa. Onneksi kesä on tulossa niin aikaa on rutkasti enemmän. Toisekseen joudun tietenkin pihtailemaan rahaa vähän joka asian kannalta, koska koira kuitenkin vie aivan mielettömiä summia varsinkin näin aluksi kun pitää hommata ties mitä vermeitä ja tulevaisuudessa se kisailukaan ei ole mitään halpaa miltään osin. Toivonkin siis etenkin sitä ymmärrystä, vaikka se on se asioista vaiken, näin luulen. En ehkä lähde joka viikko pizzalle tai ajelemaan tai minnekään. En ehkä lähde käymään Lahdessa ostoksilla tai edes torilla jätskillä. Ainakaan ilman koiraa. Se on minulle aivan valtava este ja toivonkin, että kaikki harkitsemiseni ja tuskitteluni ja hankalat päivät kertovat, että tätä on enemmän kuin ajateltu. En halua pentua koska haluan pennun. Haluan koiran ja nimenomaan sellaisen, jonka kanssa minulla on mahdollisuus harrastaa. Sellaisen, jossa on ominaisuudet, joita koiralta haluan. On julmaa sanoa näin, mutta tästä tapauksesta tulee luultavasti elämäni tärkein koira ja paitsi koira niin myös todella lähellä kärkipaikkaa oleva tärkein asia. Tämän eteen on todellakin annettu kaikkensa. Syy, miksen ole huudellut tätä heti alusta alkaen kuin ihan muutamalle ihmiselle on se, että kaikki on ollut niin epävarmaa. Askel kolmanteen koiraan on ihan mahdottoman suuri ja osaan kuvitella, mitä ihmisten päässä liikkuu. Tämä on suuri askel myös meidän perheellemme ja eritoten minulle itselleni, mutta tärkeytensä kanssa tämä on minulle täydellisyys, kaikki mitä haluan. Ja niinhän se menee, että huudella toisille ei omaa onneaan saa ettei käy niin et se viedään pois samalla lailla kuin että tiedän on helpompaa olla onneton, silloin vähemmän on mitä menettää. Luotan hyvin vahvasti näihin säkeisiin.

she says:
don't let go, never give up
it's such a wonderful life

En ole päässyt näin pitkälle ihan yksikseni. Siksipä minun täytyykin kauniisti kiittää muutamia todella tärkeitä ihmisiä. Todennäköisesti henkilöt, jotka tässä mainitsen, tunnistavat suurilta osin itsensä jos sattuvan tämän postauksen lukemaan! Ensinnäkin suuret kiitokset Suville, joka uskoi Hilvan meille hoitoon - olen lopun elämääni todella kiitollinen tästä. Kiitokset Abbyn omistajille välitän myös aivan suullisesti (ja nämä saavat suuret uutiset kuulla vasta kun pentu on konkreettisesti Heinolassa, käyn sitten siellä yllättämässä paikan päällä), heillä on myös ollut suuri osa haaveen toteutumisessa. Sitten haluan kiittää ihmisiä, jotka ovat jossakin vaiheessa kuunnelleet huoliani ja valitustani eli Lindaa, Ainoa, Katariinaa, Saaraa, Oonaa, Annia, Suvia, kohtalontoveriani Essiä, Anniinaa, Miiraa ja Eveliinaa unohtamatta Tiiaa, josta aivan yllättäen löytyi mukavan samanhenkinen ihminen. Ja kiitokset myös niille ihmisille, jotka eivät tunne minua irl:ssä mutta muuten kyllä tunnistavat jos mainitsen nimen Camilla. Teistäkin on ollut todella suuri hyöty ja apu, tietäisittepä vain! Ja täytyyhän minun kiittää myös kaikkia kavereitani olemassaolostanne - totta kai? - ja myös kaiketi siitä, että olette jättäneet huomaamatta epämääräisen tilanteeni. En tiedä mitä tekisin jos olisin ihminen, joka vuodattaisi tunteitaan muille!

Erityisen suuret kiitokset Niinalle, joka on todella paljosti joutunut kestämään pälätystäni niin heikoimmilla kuin parhaimmillakin hetkilläni, ja joka on uhrautunut myös lähtemään kanssani oikein keikkailemaankin ja istunut yli puolet vuorokaudesta meidän sohvallamme telkkaria töllöttäen. Arvostan!! Ja suurista suurin kiitos minun Lauralleni, joka on johdatellut minut tavallaan myös bortsujen pariin tai ainakin lyönyt aikoinaan pökköä pesään ja ollut mukana koko kuumeiluni ajan, kuunnellut ja ollut tavoitettavissa ihan aina. Kiitos kun sanoit, etten saa päästää irti eikä koskaan saa luovuttaa. Sen takia jatkoin täällä taistelemista ja jatkan, ja se kannattaa.

Sitten kiitokset niille tuntemattomammille, jotka ovat kysymyksiini vastailleet. Petsiessä on jokunen tällainen henkilö, ja täällä bloginkin puolella sain kannustusta kenneltyttöpostauksen kommenteissa, kiitos! Lisäksi SBCAK-foorumilla kirjoitelleet ansaitsevat kiitokset, samoiten Muttaburra-kennelin Miia sekä Toimivan Suvi, jotka oikein kivasti minun säpöihini vastailivat! Teidän vastauksenne etenkin asumisasiaa koskien luultavasti osittain vaikuttivat myös vanhempieni päätökseen.

Kaikkein suurimman kiitoksen saa tietenkin Marjo, joka uskoo meille yhden pienistä ja antaa minulle mahdollisuuden toteuttaa suurimman haaveeni. Olen ehdottomasti löytänyt parhaimman mahdollisen kasvattajan juuri minulle ja tahdon lujasti uskoa, että Lahja on todellakin Se Oikea pentu. Kun kummatkin hänet valitsimme, niin siihen on hyvä uskoa. Minulla on syytäkin itkeä onnesta.

Odotteluaikaa on siis jäljellä muuta viikko ja tämä loppuaika todennäköisesti kuluu todella nopeasti. 10. päivä todennäköisesti Se Päivä ja 11. päivä ilmestyykin rakkaan Hurtsin Exile-levy, joten kaikki ihanat(ko?) asiat länttäytyvät samaan ajankohtaan. Ensimmäiset onnen aamulenkit pääsen kulkemaan uutta musiikkia hengitellen. Nyt kun kaikki on näinkin varmaa, minulla ei ole enää syytä pyöritellä mitään muita vaihtoehtoja ja epäonnistumista tämän asian kanssa. Annan itselleni luvan tuudittautua ajatukseen, että meille todellakin tulee koira. Meille tulee pentu ja siitä alkaa se työ, jota olen odottanut. Ja pääsen eroon kuumeasioista. Edessä on hauskoja pikkupäätöksiä, kuten että siirränkö blogin tänne vai siirränkö tuon blogin tänne ja vaihdan tämän nimen. Toisaalta tykkään tästä nykyisestä osoitteesta, että saattaa käydä niin, että jätän vanhat postaukset tänne, lyön nuo deepblueskyhin kirjoitetut tänne jotenkin ovelasti ja jatkan sitten siitä. Elämän hankalat päätöset. Nyt kiitän teitä ajastanne ja kiitän Niinaa ja Hansua oikolukemisesta. Hassua, minua taitaa jännittää tämän postauksen julkaiseminen enemmän kuin pennun muuttaminen taloon. Näin täällä.

wonderful life, wonderful life, wonderful wonderful wonderful life

wonderful life, wonderful life, wonderful wonderful wonderful life

don't let go

don't let go

#56 chilling rain like an ocean everywhere

Huomentapäivää! Hävettävän paljon aikaa on kulunut siitä, kun olen vaivautunut kirjoittamaan tänne mitään, anteeksi. Minulla kun kuitenkin on jonkun verran lukijoita, niin ehkä tätä tosissaan joku joskus katseleekin, joten ehkä sitä voisi kirjoitella. Tarkoitukseni oli säästellä ajatuksiani vielä viikon verran eteenpäin, kun silloin minulla todella on jotain postausasiaakin, mutta menköön. Nyt on niin tylsää, että ellen tee jotain järkevää, pää räjähtää. Enkä malta vielä mennä nukkumaankaan, sillä onhan kello vasta vähän yli kymmenen ja näin ollen lauantai-ilta on nuori.

En ole tehnyt sitten mitään. Varsinkaan koirien kanssa. Omieni. On ollut liian kylmä väkertää ulkona mitään ja koska kaikki on ollut joka asian kohdalta enemmän tai vähemmän sekaisin, niin en sitten ole muuallakaan. Ahahahahahah hienoa minä. En ole edes kuvannut. Mietin paraikaa joitain vanhoja kuvia blogintäytteeksi, ettei tämä postaus ole laatua maailman tylsin, mutta en taida niitäkään keksiä. Tyytykää pelkkään turhaan tekstiin ja luottakaa siihen, että olen vilpittömästi pahoillani. Viikonloppuisin on ollut vain pimeää ja arkisin olen istunut koulussa, joten umm.

Kerttu sairasteli alkuvuodesta mutta on taas kunnossa. Almalla on ehkä maailman höperöimmässä mielentilassa tällä hetkellä, jännityksellä odotamme, alkaako sillä pian juoksut (ei pitäisi laskujemme mukaan olla mahdollista) vai mistähän on kyse. Olin itse mukavassa flunssassa edellisviikolla ja mukavasti pahimmassa tilassa matikankokeessa, jonka jälkeen olo parani. Olen allerginen matikalle. Koeviikosta kuitenkin selvittiin hengissä ja ensi viikolla toivottavasti saan loput kokeet takaisin, perjantaina kun mukaan lähtivät vain matikka ja psykologia.

Minulla on itseni kanssa ollut todella hauskaa vuoden ensimmäisen kuukauden kanssa, sillä olen ollut aivan epänormaalissa mielentilassa koko ajan. Muuta en osaakaan sanoa. Olen antanut itseni olla kamala fanityttö, olen yrittänyt opetella olemaan sinut Hurtsin kanssa, olen laskenut päiviä Musen keikkaan, menettänyt järkeni ja seonnut, katsonut vapaaehtoisesti livekeikkoja (ja yhden illan jopa kaverin kanssa ja saimme aikaan ruumiita), katsonut yhden päivän aikana Taru sormusten herrasta -leffatrilogian (keikkaillan jälkeen samaisen Niinan kanssa, 9h olohuoneessa massottaen ja pizzakin tuotiin nenän eteen), hösöttänyt, käynyt epäahkerana koulua, laiminlyönyt sitä, nauranut liikaa, itkenyt vain koska on naurattanut niin paljon, tehnyt edellämainittua yksikseni koska olenhan hauska ihminen ja huumorintajuni puree eniten itseeni, seonnut lisää, itkenyt vähemmän kuin tavallisesti ja ottanut muutenkin kaikki asiat jäätävän rauhallisesti, lähes epäilyttävän optimistisesti.

En tiedä miksi laitoin otsikoksi tuon mikä tuo on. Er. Ja tämä postaus onkin sitten varmasti tässä. Mutta viikon päästä, ehkä tasan viikon päästä, istun tässä samassa asennossa koneella ja kirjoitan tähän tekstikenttään! Lupaan. Tai viimeistään sunnuntaina. Koska minulla on sitten jotain postattavaa, joka on ihan jännääkin. Malttakaa siis!

// Saattekin ihastella joulukuussa 2011 otettua kuvaa minun ja Elinan ihanista koirista, paras yhteiskuva koskaan. Ensinnäkin laatu on taivaallinen, mutta kohteet ja lopputulos hipovat täydellisyyttä. Aku on ehkä maailman hurjin saksanpaimenkoira, iso kuin talo ja oikein kumea haukkuäänikin sillä on, sitten on rääkyvä Ponzo nallennassuineen, mutta katsokaapa kuinka herra tässä pistää parastaan ja esittää omaa itseään eli vesikauhuista kuolavanatappajaa. On se luttana ja pieni ja söpö. Muuten vaan yrittää tappaa kaikki ja iso paha Aukkukin kavahtaa ja pakenee paikalta.

#49 i will never know myself until i do this on my own

 

Linkin Park - Somewhere I Belong

when this began i had nothing to say

and i get lost in the nothingness inside of me

i was confused and i let it all out to find

that i'm not the only person with these things in mind

inside of me nut all that they can see the words revealed

is the only real thing that i've got left to feel

nothing to lose, just stuck, hollow and alone

and the fault is my own, and the fault is my own

Täällä otetaan tällä hetkellä rennosti ja äsken kameraa alakerrasta hakiessani yllätin rasselin sohvalta. Meillähän nokostelu sohvilla on ehdottomasti kielletty, mutta kovana jätkänä Ponzo meinaa aina uhmata talon arvovaltaa ja kun olohuoneen ovi jää joltakulta auki, silmän välttäessä poika pujahtaa paremman nukkumapaikan perässä sinne. Reppana on kyllä aika luttanan näköinen, kun sitä katsoo tuimasti ja se selvästi tietää, että on väärässä paikassa ja jäi kiinni. 

Koeviikko on pian takana, huomenna vielä musiikinkoe ja se on siinä. Minä odotan edes yhdestä aineesta kiitettävää, luin mutta en oppinut enkä kokeessa osannut ja teidän ettei ole kovin todennäköistä saada mitään yli kasin arvoista, mutta tahdon silti toivoa. Lupasin itselleni, että jos saan edes sen yhden kiitettävän, yritän kirjoitusasiaa. Siis koetan uudemman kerran taivutella vanhempiani koiranottoon kirjoittamalla heille, puhuminen kun ei onnistu.

i wanna heal, i wanna feel what i thought was never real

i wanna let go of the pain i’ve felt so long

erase all the pain till it’s gone

i wanna heal, i wanna feel like i’m close to something real

i wanna find something i’ve wanted all along

somewhere i belong

Kuuntelen taas Linkin Parkia ja vaikka varsinkin tällä levyllä tämä musiikki on vähän tämmöistä... no huutomusiikkia kuten isä sanoo (onko se sitä huutomusiikkia? hirrrveetä) ja joksi sitä itsekin voisin kutsua, vollotan silti, koska lyriikat. On taas niin paljon hetkiä, jolloin tahtoisin taas vain heittäytyä säälittäväksi, luovuttaa itseni kanssa. Olen talvea kohti taas päätymässä turhan lähelle reunaa, ja yrittäminen pitäisi ainakin sen yrittämishetken ajan kauempana. 

Ja jos tämä toinen yritys ei onnistu.. Olen varma siitä mitä sitten teen. Niin varma, etten ole varmempi mistään muusta. En ole jäämässä tänne yksin. 

Kävimme Ponzon kanssa sunnuntaina ensimmäistä kertaa agilitaamassa ihan ryhmässä, ja huomenna on minun ja Abbyn tokat treenit, joista kummastakin lisää sitten huomisen jälkeen, kun seuraavan kerran postailen.

and i’ve got nothing to say

i can’t believe i didn’t fall right down on my face

i was confused looking everywhere only to find

that it’s not the way i had imagined it all in my mind

so what am i, what do i have but negativity

'cause i can’t justify the way, everyone is looking at me

nothing to lose, nothing to gain, hollow and alone

and the fault is my own, and the fault is my own

#45 but in the end we were meant to be apart

 Linkin Park // Burning In The Skies
i used the deadwood to make the fire rise

the blood of innocence burning in the skies

i filled my cup with the rising of the sea

and poured it out in an ocean of debris

i'm swimming in the smoke

of bridges i have burned

so don't apologize

i'm losing what i don't deserve

what i don't deserve

Tämmöinen ulkoasu. En taaskaan onnistunut toteuttamaan sellaista grafiikkaa kuin olisin halunnut, sillä eihän minulle edes ollut minkäänlaista ideaa saati sitten suunnitelmaa! Siis katsokaa nyt, sain taas aikaan vain tuollaisen todella vammaisen, ylihöpsönköpsönlällykän suorakaiteenmuotoisen asian, joka on väriltään mitä kamalimman sininen ja nyt tämä blogi näyttää entistä halvemmalta unimaisemalta. En vain osaa luoda mihinkään tarpeeksi kontrastia tai rohkeita värejä, vaikka minua tympi edellisessäkin ulkomuodossa se sinisyys ja hempeys. En kyllä liittyisi tällaisen uniluolan lukijaksi. Mielummin luen blogia, jossa ei ole ollenkaan yläkuvaa, jos vaihtoehtona on tuollainen pläntti täyteenahdettuna brusheja ja textureja. Yhyhyh. Ja onhan tuolla nuo yhden biisin lyriikatkin, jotka tarkkasilmäinen saattaa ihan tekstiksi erottaa, jos näyttöään tarpeeksi kääntelee!

Mutta nyt sain toteutettua haaveeni leveämmästä tekstikentästä ja sain kuviinkin tämän valmispohjan mukana nuo kivat reunat! Nämä tämän postauksen kuvat ovat joku aika sitten otettuja ja mallina on kamalaksi karvareuhkaksi muodostunut Ponzo, kuten ehkä tunnistattekin. Toivon mukaan saadaan sille trimmaus ihan parin viikon sisään, niin on paljon miellyttävämpi katsella... Ja herran kivempi juoksennella, me kun nimittäin suunnataan jo tämän viikon puolella (perjantaina!) Tiian kanssa kokeilemaan vapaita agitreenejä ihan kahden kesken tuohon uudelle kentälle. Katsotaan, miten siellä käy.

Ja perjantaihan on se perjantai, jolloin pääsen keekoilemaan, tosin tällä kertaa Justimusfilmsin (ja Nost3&Protron!) johdosta, kun poijjaat pelmahtavat Lahteen ja yhden kaverin kanssa käydään katsomassa (kaveri koulutyön takia, minä ihan omaksi ilokseni, kun tuonne oli tarkoitus alunperinkin päästä). Stressaan tietenkin taas siitä, että miten aikaisin sinne pitää mennä. Ja että onko noilla truefaneja jotka rynnivät sinne viittä tuntia aikaisemmin venaamaan? Ovet aukeavat seiskalta ja keikka alkaa kasilta (illalla, ihan varuulta mainitsen heheh), ja minä fiksuna ajattelin että jos me lähdettäisiin täältä kuuden aikaan. Menin ensin sopimaan agilityn 16:30-17:30, sitten muistin tämän ja mahdollisesti me mennäänkin sitten 16:00 eteenpäin. Minulle jää tunti aikaa laittaa itseni ihmisen näköiseksi. Lähinnä pelottaa se, että joudun jonnekin keskelle (en tietenkään tahdo olla takana koska tahdon huutaa ja olla truefanien keskellä siis!) ja ahdistun ja alan vajoilla siellä. Voisin olla niin kiva, että tokarivikin riittäisi, mutta hmm. Ja soittavatkohan ne mitenkä kauan? Tai mitenkä kauan kumpainenkin? Apua!

we held our breath when the clouds began to form

but you were lost in the beating of the storm

but in the end we were meant to be apart

like separate chambers of the human heart

i'm swimming in the smoke

of bridges i have burned

so don't apologize

i'm losing what i don't deserve

what i don't deserve

Jotenkin tuntuu siltä, että tämän minun blogini laatu laskee koko ajan. Siinä missä katsojamäärät ovat olleet jotenkin kumman korkeat tässä parin päivän aikana, minun kirjoituksrustaukseni ovat kerta kerralta kamalampia. Minulla ei ole mitään kirjoitettavaa, enkä osaa enää käyttää blogia kunnolla vuodatuspaikkanakaan, koska tiedän turhan monen kaverini lukevan tätä. Turhan monen koulukaverin - eivät ne muut niinkään häiritse. En tiedä, miten kauan he ovat seuranneet ja miten tarkkaan lukeneet ja miten vanhoja postauksia. Vaikka eihän tässä blogissa olekaan mitään kovin kamalaa. Ennen pystyin kuitenkin kertomaan kaikesta avoimemmin. En voi syyttää ketään ja tykkään toki siitä, että ihmisiä (terkkuja Niina!) kiinnostaa lukea tätä, mutta kun minulta viedään viimeinenkin vuodatuspaikka, koska en enää osaa sitä sellaisena käyttää! (Ai Niina, kysyitkin juuri, että olenko harkinnut lopettamista... en?)

Kiinnostaisi tosissaan tietää, kuinka paljon täällä on sellaisia piilolukijoita ja lähinnä niitä, jotka käyvät päivittelemässä tätä, mutta eivät omista Blogger-tiliä tai eivät muuten tahdo liittyä lukijoiksi. Tai kuinka moni stalkkaa faceprofiiliani ja on sitä kautta joskus kauan sitten löytänyt sinne / löytää tänne kun kelaa seinääni alaspäin? Huijui. Voimme toki esittää kysymyksen, miksi pidän blogia. En tiedä, olen kauan pitänyt (täällä ja aiemmin ihanaisessa suntuubi.comissa ihan personalia) ja minusta on jotenkin kiva ilmoittaa aina silloin tällöin olemassaolostani. Eri asia, kuinka moni sen huomaa.

Tahtoisin luvata itselleni, että kirjoittaisin enemmän. Ja muistaisin liittää mukaan aina linkin siihen biisiin, josta olen napsinut lyriikat. Ei sillä, että kukaan koskaan kuuntelisi tai edes lukisi niitä sanoja joita olen "täytteeksi" kirjoittanut. Kuuntelen yleensä aina musiikkia silloin kun blogaan tai muuten olen koneen ääressä, ja minusta on luontevaa laittaa otsikoksi lyriikkaa ja tekstin sekaan lyriikkaa. Ongelma tässäkin on se, että kuuntelen vain tiettyjä bändejä enkä ole tainnut muilta koskaan laittaa yhtäkään biisiä tänne. Tai ainakaan sellaista biisiä, joka ei olisi samaa ymmärtämätöntä omiin päänsisäisiin ajatuksiini perustuvaa lärpätystä. Masentavaa musiikkia. Angstimusiikkia. Ei se sellaista ole minulle! Hohhoijaa, voisin aloittaa taas paasauksen tästä aiheesta, mutta säästän sitä jonnekin myöhemmälle.

it's in the blackened bones

of bridges i have burned

so don't apologize

i'm losing what i don't deserve

what i don't deserve

i'm swimming in the smoke

of bridges i have burned

so don't apologize

i'm losing what i don't deserve

En koskaan ajatellut, että saastuttaisin tätä blogia mitenkään kummemmin koulujutuilla, sillä ne päiväkirjamaiset hölötykset "menin kouluun oli matikkaahissaaruotsiajotain tulin kotiin" ovat minusta erittäin tylsiä enkä tykkää lukea niitä. Olen kai jotenkin tykästynyt koirien (treeni)blogien lisäksi sellaisiin kokonaisuuksiin, joissa on mukana a) paljon kuvia b) paljon tekstiä liittyen johonkin hieman syvällisempään.  Olenhan toki kirjoittanut joskus koulusta, olenhan? Ja kavereiden kanssa olosta, kai? Olen tietääkseni, mutta enhän toki tietenkään missään nimessä koskaan huomaa itsessäni tätä kamalaa asiaa, josta juuri äsken taisin valittaa!

Nyt kuitenkin (arvattavasti) rikon kaikkia mahdollisia luonnonlakeja ja kirjoitan erittäin yksinkertaisesti, että meillä oli tänään ryhmäytymispäivä. Erittäin mielenkiintoista, sillä me ryhmädyimme luokittain, vaikka meillä on luokaton lukio (kyllä, tykkään tarttua tähän, koska luokattomuus on ihan tyhmän harhaanjohtava keksintö), ja kaiken lisäksi tuolla on tullut hengattua jo kuukauden verran, niin että eivätköhän kaikki tunteneet toisensa jo suhteellisen hyvin. Mutta mikäs siinä taas tehdessä tuttua "tässä teille laatat, menkää nimiaakkosjärjestykseen, ei saa osua maahan" -peliä. Ja kyllähän me matoiltiinkin! Matoilu on hauska asia, tosin en itse päässyt tekemään sitä sillä olin matoilutehtäväjonossa melkein viimeisenä, tai siis viimeisten joukossa, eikä tarvinnut ollenkaan matoilla. Mutta otin sentään isoja henkisiä harppauksia! :D

Saatiin tämän hienon ryhmäytymisen jälkeen jätskiä ja keksejä sekä limpparia, joka odotetusti olikin pahaa mehua. Ajatus on tärkein! Ja koska koulumme on kiltti niin meillä oli vielä viimeiset tunnit musiikkia, jonka jälkeen puoli neljältä ajelin kotiin ja lähdin suoraan käyttämään Abbyn lenkillä. Huomenna samaten! Pitäisi saada kiva sää joksikin päiväksi, niin saisin neidistä uusia kuvia.

the blame is mine alone

for bridges i have burned

so don't apologize

i'm losing what i don't deserve

what i don't deserve

what i don't deserve

what i don't deserve

Ja ihan tähän loppuun on vielä pakko ilostella, että olen aivan tajuttoman rakastunut Linkin Parkin levyyn A Thousand Suns. Olen ränkyttänyt sitä Tubesta monen päivän ajan ja oikein odottanut, että pääsen koneelle ja saan sen soimaan! Täytyisi varmasti taas jossain vaiheessa tehdä uhrauksia ja tilata ihan levylevynä itselleni juurikin edellämainittu sekä muu LP:n tuotanto, kun nythän minulla on vain tuo Living Things. Tykkään ihmetellä sitä, miten oikein olen näin ihastunut tähän musiikkiin, kun olen niin kivenkovaan aina väittänyt, ettei räppi iske missään muodossa, kun ei ole sellaista kunnollista musiikkia. Mutta kai se on taas kiinni lyriikoista. Ja noita pystyy laulamaan mukana! Ei läheskään kaikkea suomiräppiä pysty ilman, että kuulostaa tyhmältä. Ja tokihan enemmän noiltakin tykkään niistä biiseistä, joista löytyy normilauluosuuksia, ja kun suurin osa niistä on vielä oikein nättejäkin kaiken lisäksi. Esmes myös tämä tässä postauksessa esiintyvä kipale. Ja yksi ongelmani on selkeästi myös se, etten osaa laittaa vain yhtä kohtaa biisistä mukaan, koska koko kappale on sanoituksiltaan niin nerokas! Sen takia postaukset näyttävät todella vammaisilta aina.

Ja tämän postauksen ideahan oli saada piston tuntumaan teistä joidenkin sydämissä; niiden, jotka stalkkaavat blogiani salaa eivätkä kerro olemassaolostaan, ja niiden, jotka katsovat blogistani vain kuvat eivätkä koskaan lue tekstiä koska se on niin vituttavan yksitoikkoista ja tylsää, sekä niiden, jotka eivät lue koskaan lyriikoita vaan kelaavat vain kylmästi ohi. Niin! :(
ps. Yritin laittaa turhat lyriikat hienosti, mutta koska Blogger on (taas) varsinainen kakkapää, niin enpäs sitten laitakaan.

i used the deadwood to make the fire rise

the blood of innocence burning in the skies

#41 what if there was no time

what if there was no light?
nothing wrong, nothing right
what if there was no time
and no reason or rhyme?

Abbysta kuvia jokunen päivä sitten. Eilen käytiin lenkillä Tiian ja kleinspitz Neelan kanssa, ja tytöillä tuntui menevän ihan kivasti; Neela ei kamalasti aristellut eikä Abby ollut kovinkaan lähellä syödä pientä. Odottelen nyt viikonloppuna soittoa Abbyn omistajalta, että josko sovittaisiin säännölliset lenkitysajat, niin pääsisin taas kunnolla ottamaan tuntumaa koiraan. Kyllä siitä pienen tokoeläimen voisi saada, täytyy vain ensin keksiä se paras tarpeeksi vahva houkutin. Neitihän on jo 10kk ikäinen eikä osaa oikein mitään - tämä kesätauko on kyllä selkeästi rajoittanut koulutusta paljolti.

what if you should decide

that you don't want me there by your side

that you don't want me there in your life?

'

what if i got it wrong?
and no poem or song
could put right what i got wrong
or make you feel i belong

Ennen koulujen alkua kävin ikuistamassa huonolla laadulla kaverini Niinan cottonpentu Popin (ja pari kuvaa sain myös japaninpystykorva Pontsosta). Popi on oikein suloinen tapaus, eikä miltään puupäältäkään vaikuta, vaikka onhan se rodultaan ja luonnoltaan aika lailla aivan eri sarjaa, mistä itse pidän. Hui sitä karvan määrää! Mutta ehkäpä siitä kasvaa kiva näyttelykoira. Ja kun kasvattaja on saanut koiran pennutettua (käsittääkseni näin tulee käymään jos herra pärjää näyttelyissä), jatkaa Popi agilitylinjalla. Näin Niina lupasi ja toivottavasti pitää lupauksensa! Hieno agilapsi siitä kasvaa.

what if you should decide
that you don't want me there by your side
that you don't want me there in your life?

 

ooh, that's right
let's take a breath, jump over the side
ooh, that's right
how can you know it if you don't even try?
ooh, that's right

Muutama räpsy Heinola KR:stä, jossa käväisimme viime sunnuntaina Lauran kanssa. Katseltiin bortsut (10 paikalla), kierreltiin vähän ympäriinsä ja jumiuduttiin sitten kehälle, jossa pyörähtivät grontut ja parin muun rodun jälkeen Junior Handler -kisat. Satoi tietenkin - heinolalaiseen tapaan - aika mukavasti vettä, ja meillä oli vain yksi rikkinäinen sateenvarjo sekä kertakäyttösadetakki, joka sitten kieri hiekkakentän kurassa, kastui ja muuttui käyttökelvottomaksi. Taisi olla sateenvarjollekin viimeinen käyttökerta. Hulvattoman hauskaa meillä kyllä oli, ja jottei aivan normaaleja oltaisi niin vastapainoksi sitten epänormaalia epämääräistelyä liittyen lauantaiseen show'hun. En tiedä pistivätkö muut paikallaolijat merkille turhan tiuhaan kiroilun, oudot huudahdukset, räkätykset ja handlereiden ilmeiden matkimiset, käsillä huitomiset, kehänkin puolelle eksyneen sateenvarjon tai jotain muuta omasta mielestäni mahdollisesti kummallista, jota me kaksi kurassa päällekkäin makaavaa lasta sähläsimme. Voi hiekkaan hautautunutta kameralaukku-raukkaani...

every step that you take

could be your biggest mistake

 it could bend or it could break

but that's the risk that you take

Laura sylan Heinola(n sillat) ♥

what if you should decide

that you don't want me there in your life

that you don't want me there by your side?

Viikko on mennyt suht nopeasti. Lukio on ihan okei paikka, siellä on vain fiksuja ihmisiä, ja minulla ei ollenkaan yksinäisiä tunteja, sillä aina on joku vanha kaveri samalla kurssilla, ja näin taitaa olla koko ekan vuoden ajan. Hyvä minulle, kun olen tällainen epäsosiaalinen urpo. Ainoa mikä on hieman hämärissä vielä, on tuntien alkamisaika ja se, milloin täytyy mennä ruokailuun. Mutta pikkuhiljaa sitä kai oppii, että tunti alkaa yleensä 25 tai 20 tai 10 tai 5 vailla tasan tai sitten 20 yli, hmph. Ja ilman ruokaahan pärjää hyvin. 

Minulla on ihan kamalan surkea olo. Ehkä se osittain johtuu siitä, että palelen ja kurkku on ihan helvetillisen kipeä ja muutenkin tuntuu ihan siltä, että aamulla herään pää tukossa. Osittain se johtuu siitä, että tyhmät Ahmat seuraavat joka ikiseen paikkaan. Ja minua väsyttää roikottaa niitä itsessäni. Mutta ei oikein ole mitään keinoa päästä niistä eroon. En tiedä, milloin tulee stoppi tälle itsehillinnälle. En tiedä, milloin käy niin, että todella haistatan suureen ääneen pitkät muiden ongelmille ja avaudun itsestäni. Voisin tehdä sen nyt, mutta ei minulla ole kavereita, jotka osaisivat ymmärtää. Tuntuu vain siltä, että ei ole järkeä puhua itsestään mitään tai tulee epämääräistä sontaa niskaan. Ja miksi minä noille mitään tahtoisin kertoa ennen kuin jotain tapahtuu oikeasti. Ja miksi kertoisin sittenkään, kun on helpompikin tapa selvittää kaikki asiat yhdellä kertaa? Tahdon puida itselleni, että ei, tämän ei ole tarkoitus mennä näin. Mutta kun meiltä loppuu aika. Ja alan olla jo turhan varma siitä, että luovutan. En tietenkään vielä, mutta sitten kun lopulta näen, ettei mitään ole tehtävissä.

ooh, that's right

let's take a breath, jump over the side

ooh, that's right

how can you know it when you don't even try?

ooh, that's right

ooh, that's right

let's take a breath, jump over the side

ooh, that's right

you know that darkness always turns into light

ooh, that's right

Voi miten tahtoisinkaan uskoa viimeisen säkeen. Mutta en enää osaa.

#31 we watched the rockets kiss the sky

Mikään kuva ei kerro niitä tuhansia sanoja jotka tahdon sanoa. En osaa itse sanoa, muotoilla tai kirjoittaa niitä. En tiedä mitä ne ovat. Tiedän vain, että ne ovat olemassa, minulla on ne jossain pääni sisällä. Ja ne tarkoittavat paljon, ne tarkoittavat kaiken. Oli se sitten oikeinkirjoitukseltaan miten epäoikea tahansa. 

Jälleen tuli vietettyä parhaita päiviä elämässäni. Onhan niitä ollut. Minulla on takataskussa ainakin kaksi viikkoa maailman parhaita päiviä. Minulla ei ole parasta päivää, vaan useita sellaisia. Silti ne eivät onnistu pitämään minua pystyssä tai kiitollisena. Tahdon viettää parhaita päiviä koko ajan, useita viikkoja, kuukausia, vuosia. Se ei ehkä ole mahdollista kaikille. Minulle se on. Olen siitä varmempi kuin mistään muusta asiasta elämässäni, itsessäni, maailmassa ulkopuolellani. Tiedän miten saan sen toteutettua, tai miten se toteutetaan. Minulla vain ei ole valtuuksia toteuttaa sitä. Mikä on piinaavaa. Mikä juuri satuttaa, tuhoaa. Olla yksin, luovuttamatta, vain odottaa. Se on hankalinta.

Perjantaina kello 14:50 lähti bussi Heinolasta Jyväskylään. Perillä oltiin 16:55 ja viiden aikaan minut haettiin asemalta ja autoilin sitten Laukaalle Marjon miehen ja näiden kahden pojan kanssa. Tarkoituksena oli viettää viikonloppu kenneltyttönä, pentuvahtina Marjon luona, kun tämä itse juoksentelee ensin lauantaina agilityssä Kiian kanssa ja sunnuntaina matkaa Joensuuhun näyttelyyn. Kyseessä siis tämä pentue ja Amazeme-kennel, jonka olemassa varmaan suurin osa lukijoista tiedostaa kirjoitusteni takia.

Yleisesti voin sanoa, että meillä meni hyvin. Ensimmäinen kerta, kun toimin kenneltyttönä ja ensimmäinen kerta, kun tapaan alle luovutusikäisiä bordercolliepentuja. Totta kai tiesin, että rakastan tätä kaikkea. Rakastan tätä pentuetta, rakastan sen vanhempia, etenkin emää, emän sukulaisia, etenkin emänemää, kasvattajaa, kaikkea.  Herraisä ei kukaan voi olla rakastamatta pieniä taapertavia koiranpentuja. Ja kuka olettaa, että en erityisesti rakastaisi bordercolliepentuja, joiden emänemä on suosikkibortsuni koko maailmassa? Joku ehkä. Tai en tiedä.

i think we'll never change

and our hearts will always separate

forget about you

i'll forget about you

Ensimmäisenä tapasin tietenkin aikuiset haukut eli Nancyn, Kiian ja Superin, ja kun pennut alkoivat heräillä iltapäiväuniltaan, pääsin tekemään lähempää tuttavuutta Pikku Myyhyn, Lentsuun, Kiireeseen, Rauhaan, Kuuttiin ja Vienoon. Pennunpehmeä karva, nappisilmät, hieman hallitsemattomat pyrähdysliikkeet, pienenpienet naskalihampaat, vaaleanpunaiset tassut, masut ja se ainutlaatuisen ihana koiravauvantuoksu. Heti pentujen syntymästä lähtien tiesin Kuutti-lapsen valloittavan minut täysin, ja tämän rinnalle suosikiksi vielä vahvemmin vierailun myötä nousi Kiire-tyttönen, joka ensimmäisenä tunki syliini hakemaan lisähuomiota. Kaikki pennut olivat todellakin sellaisia iholle tulevia koiria, todella avoimia ja vilkkaita lapsia. Väkisinkin tuli ikävä Alman kakkospentuja. 

Lauantaina vastuu vauvojen hoidosta oli kutakuinkin minulla. Käyttelin Superia lenkillä, vein lapsukaiset pihalle, syötin ne, siivosin pentuhuoneen, leikitin, laskin Supran imettämään, vahdin lasten unta. Sama kaava toistui sunnuntaina. Saan olla onnellinen siitä, ettei mitään tapahtunut. Ei yhtäkään vaaratilannetta, ei edes hätäilytilannetta. Ainoa asia, jonka voisin mainita, oli se hetki, kun Pikku Myy tunki päänsä pentuportin pinnojen välistä eikä heti saanut sitä pois. Yritti sitä kautta tunkea itseään ulos, ja jouduin pakittelemaan neitiä takaisin pentuhuoneen puolelle. Päänsä sai neiti aivan itse irti, ei edes tarvinnut itkeä ollenkaan. Oma hätäni siitä, että Alman pentujen aikaan yksi lapsi yön aikana sai päänsä pentulaatikon virkaa toimittavan sängyn päätypinnojen väliin jumiin, ja aamulla sitten herättiin kun raukka itki kiikissä kovaan ääneen. Vaikka tämäkin  saatiin irti ilman suurempia operaatioita. Vaikka pennun pää niin sutjakasti sopii joka paikkaan, se ei jostain syystä sovi yhtä sutjakasti takaisin, tiedä sitten mistä johtuu. Pikku Myynkään pää ei varmaan kovin montaa päivää enää mahdu pinnojen välistä! :)

the things we never say

are better often left alone

forget about you

i'll forget about this time

Vienoa kuopsuttaa.

Vieno ja Lentsu.

Pikku Myy ja Kuutti.

Ja Lentsu nappisilmineen.

Vauvoja oli tietenkin hankala kuvata, kun olivat koko ajan menossa pää viidentenä jalkana (ja häntä kuudentena). Pentujen olemus kiteytyykin paljon paremmin niihin videoihin, joita muutaman kappaleen napsin kun lapset olivat virkeimmillään. Katsotaan jaksanko koskaan ladata niitä kummemmin minnekään, onhan siellä niitä suloisiakin kohtia. Varmasti pahimpina päivinä minun tarvitsee vain vilkaista videopätkää koneelta niin saan itseni huutamaan muistamaan, että on olemassa jotain niin kaunista kuin tämä. 

Onneksi minulla oli kivana kuvauskaverina poseeraustaitoinen Super (Amazeme Golden Queen), josta sain ihan muksuja kuvia kun lauantaina kävimme kaksistaan lenkillä. 

Super ei todellakaan näytä siltä, että se on neljä viikkoa sitten synnyttänyt kuusipäisen pentukatraan ja vedellyt ruokaa 1,5 litraa päivässä (tosin nyt enää 1,2l). Se on aivan valtavan kaunis eläin. Ja edukseen. En tiedä kokeeko kukaan koskaan sellaista tunnetta, että jonkin asian kauneuteen voisi pakahtua. Tai ajattelee, miten ihmeessä sellaista voi olla olemassa. Minä koen ja ajattelen niin joidenkin tiettyjen koiratapausten kohdalla. En vain ymmärrä. Voisin vain elää ja hengittää sitä kauneutta, sitä olemusta. Se on todella lähellä sitä hengittämistä, jota musiikki aiheuttaa. Mmmm. ♥

 but it's the same old situation

we made it through this far

we watched the rockets kiss the sky

i saw the flames burn out in your eyes

Kotimatka tuotti kamalia vaikeuksia ja tuskaa sen osalta, että olin joka viiden minuutti niin lähellä itkua, että juuri ja juuri kykenin pidättämään kyyneleet ja katkonaisen hengityksen. Vellotin tunteita laidasta laitaan. Suurta onnentunnetta seuraa aina vielä suurempi suruntunne, sen olen oppinut ja opin edelleen muistamaan. Se aiheuttaa lukemattomia itkuisia öitä ja kyyneleitä. Mutta jollain tietyllä tapaa osaan jo ottaa sen vastaan ja pidän kaikkea sen arvoisena. Itken onnesta, mutta samalla sen menettämisestä, onnellisuuden loppumisesta. Juuri siksi tahtoisin elää parhaita hetkiä koko ajan. Niitä onnellisimpia, joista saan voimaa. Mikäli eläisin niitä jatkuvasti, ei tulisi loppua, reunaa, jolta pudota taas niihin pimeänhakuisiin iltoihin. Kaikki bortsuihin viittaava saa minut haikailemaan yhä enemmän omani perään.

nothing that i do

will ever be enough for you

whatever i do, whatever i do

take me as i am

i'll never be the other man

forget about you

i'll forget about this time

Horjutun väkisinkin siitä, kun vanhempani ottavat koira-asian puheeksi. Se on kuin tauti, joka tarttuu, jos siitä puhutaan. Jos ollaan hiljaa ajatellaan, ettei satuteta ketään, että asia unohtuu. Minua satuttaa kumpikin. Mitä enemmän asiasta puhutaan, sitä enemmän se kielletään. Kun siitä ei puhuta, tunnen itseni tietämättömäksi. Ja kun sanotaan, että siitä puhutaan keskenään harva se ilta, voin vain ajatella, mitä siitä puhutaan. Milloin on minun aikani puhua ja kertoa, että itken sen asian takia valehtelematta kuutena iltana viikossa. Usein seitsemänä. Ei, minulla on aikani kertoa se milloin tahansa, mutta en pysty. Koska olen säälittävä, enkä osaa puhua itkemättä. Siinä on minun heikko kohtani.

so won't you save this conversation

and find a better time?

don't you ever understand

that if it hurts i'll do whatever i can?

Sunnuntai-iltana pidimme päättötyöviikkotyön, leikkimökin, tupaantuliaisjuhlat, ja matkalla sinne (kyllä, lähes suoraan bussista, joka saapui 17:25 ja pippalot pidettiin kello 18:00) hölötin tietenkin pennuista. Ja äiti esitti tietenkin sen kysymyken, että kysyikö Marjo, että otanko pennun. No ei kysynyt. Ja voi jessus, vihaan sitä kysymystä, vihaan sitä etenkin tuossa muodossa, jossa äiti sen kysyy. Tahdon vain pamahtaa. Kerroin, että käymässä ollut Ronjan omistaja kysyi kyllä. Ja vastasin, että joskus pitkän ajan päästä. Ja sitten äiti kysyi, että uskonko todella, että este pennun ottamiselle ovat vanhempani. Vastasin, että kyllä. Muuta estettä ei ole. Este ei ole kasvattaja, ei sopiva emä, ei pentue, ei ajankohta, oma aikani, minä. Ei ole muuta käypää estettä. Kuulemma he eivät ole este. He ovat sanoneet, että luottavat minuun. 

Mutta he kuulemma tietävät, että pentu jää heille, kun muutan pois. Kommenttini tähän oli tietenkin se, että herranjestas, mistä he ovat saaneet sellaista päähänsä. Voin sanoa tuntevani itseni lähes kokonaan. Jos en muuten niin tältä osalta. En ole luovuttaja, varsinkaan koirien kanssa. Se kaikki tunnevyöry, tuska, itku, paha olo. Jos sen seurauksena viimein saisin sen, mikä kaiken epäolemassaolollaan aiheuttaa, en olisi jättämässä sitä minnekään, en kellekään. En todellakaan. En missään nimessä. Koskaan. 

and if it's set in motion

i'll watch it all pass by

and leave the rest unspoken

i'll never change my mind

Koira ei kuulemma sovellu kerrostaloon asuttuaan ensin omakotitalossa. On mahdottomuus, että se tottuisi yllättäen pienempään asuntoon. Kuulemma. Mielestäni tasapainoisen, aikuisen koiran ei pitäisi olla moksiskaan kodinvaihdoksesta. Jos siitä syntyisi ongelmia, olisin itse tehnyt suuren virheen jossain kohti. Bordercollie on käsittääkseni rotu, joka sopeutuu nopeasti ja hyvin, ei ole erityisen haukku- / ääniherkkä. Se ei tarvitse lammastarhan kokoista aluetta kotipihakseen. Minkään koiran ei kuulu ulkoilla kotipihalla. Minkään koiran ei kuulu ulkoilla sisällä. Vai kuuluuko? Eihän pienempään asuntoon muuttaminen tarkoita sitä, että lenkkeily, harrastaminen ja aktivointi vähenisivät mihinkään suuntaan. Vai tarkoittaako? Eihän bordercollie ole tyranni. Tunnenhan itsekin useita suuria koiria ja myös paimenkoiria, jotka asuvat ongelmitta kerrostalossa. 

leave it unspoken, leave it unspoken

leave it unspoken, leave it unspoken now

On helpottavaa, että vanhemmat eivät enää epäile omaa kiinnostustani, jaksamistani, aikaani, taitoani ja omistautumistani. On ahdistavaa, että asia saattaa todellakin olla kiinni yhdestä seikasta. Siksipä yritän kaikin mahdollisin keinoin selvittää tämän. Hakea kommenttia ihmisiltä, ajatuksia ja kokemuksia. Minun on pakko yrittää. Tai en saa mielenrauhaa. Aina voi yrittää. Siitä olen kuitenkin varma, että olen joka tunti tunnin, joka päivä päivän, joka viikko viikon ja joka kuukausi kuukauden lähempänä määränpäätä.

so just let me go

i won't change my mind

i'd rather be lonely

than be by your side

and nothing you say

could save us this time

i'd rather be lonely

#30 leave it unspoken

Voisinpa oikeastaan kirjoitella hieman välikuulumisia, kun sellaisia ei täällä blogissa ole pitkään aikaan näkynyt. Kaikenlaista on tapahtunut Lauran vierailun jälkeen, tosin kaikki on ollut sellaista ei-niin-kamalan-merkityksellistä. Aloitan jostain ja päätän johonkin. Kuvia ei valitettavasti tähän postaukseen ole saatavilla, sillä en yksinkertaisesti jaksa pienentää tai leimata yhtä ainoaa surkeakakkalaatuista otosta minkään kuukauden kansiosta. Koettakaa pärjätä!

06.05. Käväistiin Abbyn kanssa pyörähtelemässä kehässä Lahden pentunäyttelyssä, Jokimaalla. Olen viimeksi ollut koiran kanssa kehässä vuonna keppi ja nakki, siis oikein tuomarin edessä, ja sitä katsoen meillä meni oikein mukavasti, kun arvostelussa oli lisänä "kaunis esitys". Tuomari katsoi tarkasti liikkeet ja neiti sitten saikin sakotusta kapeista takaliikkeistä ja ulkokierteisistä etujaloista. Maininta oli myös liian niukasti kulmautuneesta etuosasta. Kaikki nämä ovat ihan aiheellisia ja olen niihin itsekin kiinnittänyt huomiota. Hävittiin toiselle narttupennulle, joka sitten sai KP:n. Kiva kokemus oli sen osalta, että pääsin koiraa esittämään ja Abbyhan on suht helppo esittää, kun ollaan sen kanssa reenailtu.

07.05. - 09.05. Luokkaretki Ahvenanmaalle, Maarianhaminaan! Koko luokka ei ollut mukana erinäisten syiden takia, vaan meitä oppilaita taisi olla se 16 vai 17. Aikuisia oli mukana kuusi kipaletta, mukaanlukien oma isäni. Retken parhaimmat hetket koettiin laivamatkoilla, kun seikkailtiin ympäri laivaa (menomatkalla Viikkarin Amorella, tulomatkalla Isabella), hilluttiin ja kuvailtiin kannella, pidettiin hippaa (!!!) ja pelailtiin rahapelejä. Menomatkalla nautittiin herrrkullinen aamiainen laivalla ja tulomatkalla jumalainen buffet, joka varmaan jää erittäin vahvasti mieleeni koko loppuelämäni ajaksi. Voisin muuttaa sinne! Jessus sitä valikoiman määrää. ;___; Paitsi että alkuruuaksi oli ties minkämoista napsittavaa ja pääruoaksi ylihyvää lihaa, kanansiipiä ja mitä kaikkea, tarjolla oli myös jälkkäriä! Ties minkämoista herkkua, mm. karkkeja, suklaarusinoita, brownieta, macaroneja, semmosta suklaamoussesuklaakukkaherkkua, kahta jätskiä ja sorbettia ja kaiken kukkuraksi kinuskikastiketta! Voisin itkeä tästä ikävästä. Taisin muuten saada siellä elämäni parhaat keitetyt perunat, mitä täydellisyyttä!

Ahvenanmaa oli ihan kiva paikka ainakin pääkaupungiltaan lukuunottamatta muutamaa ikävää pikkuseikkaa: 1) Hotelli (Adlon) oli kirottu. Tai ainakin meidän (Nea, Minja, Elina & minä) huoneemme. Ensimmäisenä päivänä koimme siellä Minjan kanssa sellaisia kauhunhetkiä ettei pahempaa ole nähty. Pahimpana ja samalla kaiken aiheuttajana se, että huonettamme ei ilmeisesti oltu siivottu. Huomautimme toki asiasta, kävivät siivoamassa ilman mitään tulosta. Lattiaan jäi sukat kiinni, siellä oli hiekkaa ja purkkaa ja sohvalla murusia. Nami! Varsinkin kun olen itse aina ollut tarkka etenkin hotellien siisteydestä (vessan ovessa siellä muuten luki, että siisteys on ykkösasia!1 se näkyi selkeästi :)).. Siellä sitten istuttiin jalat kohti kattoa ja varottiin kaikin keinoin lattiaa. Niiden kolmen tunnin aikana kun muut olivat kylpylässä, ehdimme myös katsoa teeveestä jotain aivan kamalaa ohjelmaa ("HEI mä löysin Ykkösen!!" *kamalaa kiljumista koska se ohjelma oli jotain aivan järkyttävän hyi kamalaa*) ja ottamaan vastaan mukavan vieraan - pikkupojan, joka ei edes tajunnut tulleensa väärään huoneeseen vaan ehti jopa sulkea oven perässään ennen kuin äkkäsi asian laidan. Voin vain ihmetellä, miten huutomme ei kuulunut mihinkään muuhun huoneeseen. :D  

Viimeisenä iltana kaatusivat pöydällä olleet Herra Hakkarainen -limsan pohjat lattialle (ja myös Elinan sängylle) Nean tyynynheiton seurauksena mikä varmistaa sen, ettei seuraavien asiakkaiden lattia tule olemaan yhtään sen epätahmeampi kuin mikä se meille oli. Loppujen lopuksi hyvä? Kenties teen tästä retkestä pidemmän raportin kun saan Elinan kamerasta kuvat itselleni (oma laturi hukkunut, akku tietenkin tyhjä ja epäkäypä kenenkään muun laturiin).

17.05. - 19.05. Helatorstaina suuntasin bussilla Helsinkiin Linnanmäelle. Elina ja Silja tulivat eri kyydillä seurakunnan kanssa (en päässyt sen bussin kyydillä, joka oli vain kerhonohjaajille, joten hoitelin sitten itseni yksin paikalle), ja treffattiin sitten Lintsillä. Kello puoli kahden maissa taidettiin ensimmäiseen laitteeseen päästä. Silja kävi minun kanssani läpi ne vähän hurjemmat laitteet, koska Ellu ei niihin uskaltautunut (lähes kaikki mitkä viittasivat jotenkin vuoristorataa), ja tuli testattua hurjaksi haukuttu Ukko. Joka nyt ei edes ollut niin hurja. Ainoastaan se kohta, missä se on täysin pää alaspäin, antoi olettaa, että putoan koko hemmetin vehkeestä ja en nyt tiedä onko se kovin mukavaa kun henkensä edestä roikkuu kiinni niissä melko mitättömissä turvajutuissa. Mutta mokoma ei edes tuntunut mahassa! Oikeastaan ne kaksi asiaa, joita menen huvipuistoon hakemaan, ovat vauhti ja mahastaotto. Linnanmäeltä ei löytynyt sellaista laitetta, joka olisi kunnolla ottanut mahasta. Tietenkin oli se Raketti, mutta siihen ei menty (koska en yksin tahdo mennä minnekään :l). Kenties se olisi pelastanut Lintsin maineen! Yksi juttu mistä taas olen ylpeä, on se, että ainoa laite, jonka jälkeen olen kokenut joskus kauan sitten huonoa oloa, ei enää aiheuta mitään sellaista. Jes, voin taas huoletta keinua Viikinkilaivassa!

Viimeisiä hetkiä ennen yhdeksää kieputtiin muutamaan otteeseen tuossa ihanassa laitteessa nimeltään Mustekala, sillä lailla tyylikkäästi kierroksia peräjälkeen. Pari kierrosta siellä sateessa olivat yhtä riemuhuutoa kun nauratimme itseämme ties minkämoisilla jutuilla, ja yhden hiljaisemman jälkeen päätimme jättää seuranamme toisella puolella laitetta olleet pikkupojat yksikseen kieppumaan. Olivat kyllä voitonriemuisen näköisiä sinne jäädessään! Hyvästelimme mielissämme sitten mukavan ohjaajapojan ja meidän kummankin kauhuksi peräämme vislaukset - siis niiltä pikkulapsilta. Järkyttyneinä juoksentelimme sitten Elinan kanssa kauppaan ostamaan hieman kalliita irtokarkkeja ja päivittelimme nykypäivän lapsia. Nekin mokomat olivat satavarmasti joitain 11-12 -vuotiaita! Hui. 

Litimärkinä matkasimme Elinan kummitädille Kallioon (!!) ja yövyimme sitten siellä. Perjantaiaamuna lähdimme kaupunkikierrokselle keskustaan ja Elinan ollessa karttana kävimme läpi Foorumin, Kampin ja joitakin katuja, joiden nimiä tai olinpaikkoja en ole laittanut mieleeni. Käytiin syömässä Picnicissä salaattia ja suunnattiin taas kummille. Viideltä lähti bussi Padasjoelle, jonne menimme Elinan mökille. Siellä jälleen yksi puoliksivalvottu yö ja uninen lauantaipäivä, jonka iltana sitten palasin takaisin koto-Heinolaan. :) 

20.05. Tätäkin päivää on odotettu kauan! Abbyn toinen "virallinen" näyttely, Salon ryhmis, jossa neiti niin ikään kisasi pentuluokassa. Kahdesta nartusta Abby oli se kauniimpi ja sai KP:n sekä oli samalla ROP-pentu! Ihan mukava arvostelukin saatiin. Näyttelyn jälkeen (pennuille ei ollut loppukilpailua) suunnattiin "Abbyn mummon" luo kylään, ja sieltä sitten Abbyn kasvattajalle, jonka luokse olikin päätynyt useampi Oakmeadow-bordercollie. Muutama ihan mukavanoloinen ja -näköinenkin narttu sieltä löytyi, ja tavattiin myös Abbyn yksi veli (Nero) sekä isä (Leevi). 

Värkkään vaikka erillisen kuvapostauksen kunhan jaksan, kasvattitapaamisestakin on nimittäin kuvia jokunen kappale. Ovat vain kaikki niin surkealaatuisia, että tulee mietittyä, miksi omistankaan järkkärin. Jeesus, mutta ehkä niitä voisi hieman fixata. Kasvi ainakin toivoi, että laittaisin hänelle kuvasivuni osoitteen ja sitten kuvia, joten ainakin muutama täytyy jaksaa muokkailla... Naaaah. Nyt ei sitten tavatakaan Abbyn kanssa kuin vasta joskus syksyllä, kun perhe palaa takaisin Kuoppaan Lapista.

Tämä viikko on oikeastaan kulunut tähän asti päättötyötä tehdessä. Meillä ei siis ole varsinaista koulua tällä viikolla (maanantaina tosin oli), vaan duunailemme kukin tahoillamme päättötöitämme. Huomenna ja perjantaina siis vielä uurastetaan Nean ja Minjan kanssa. Pakko mainita, että huomenna suuntaamme kiinalaiseen syömään! >8) En malta odottaa.

Perjantaina iltapäivällä hyppään bussiin ja suuntaan Jyväskylään, josta sitten Teemun kyydillä Laukaalle. Kaikki, jotka tuntevat minut tietävät, mitä Laukaalla on minulle. Siellä on minulle taivas. Viikonlopun ajan pyörin kenneltyttönä. Pelkkä ajatus herättää niin paljon tunteita, että tahdon kirjoittaa tähän kaikki mahdolliset lyriikat ja itkuvuodatukset. Tulee olemaan hankala kirjoittaa maanantaina, mitä kaikkea olen tuntenut. Tiedän sen jo nyt. Tai sitten en kirjoita mitään kuin vasta viikkojen jälkeen. Mutta lupaan ainakin yrittää! 

but there's something in the air, they share a look in silence

and everything is understood