All we need is faith, faith is all we need - Grima 1v.

Kuudestoista tammikuuta vuonna 2013, yöllä - tasan vuosi sitten - syntyi maailmaan kuusipäinen bordercolliepentue. Kello 3.10 pentuhuonetta ensi kertaa nuuhkaisi pesueen kolmas lapsonen: pikkuinen, mustavalkoinen narttupentu. 230 grammaa pientä kuonoa, tassua, korvaa ja pennuntuoksua. Työnimeksi tytölle oli annettu Lahja.

 

Tiesin heti ensimmäisestä päivityksestä, jossa Lahja mainittiin, että siinä pennussa on se jokin. Se jonkin, jota minä koiralta etsin. Se jokin, jota tarvitsin ensimmäisen bordercollieni kanssa ja se jokin, jota kasvattajakin tiesi minun tarvitsevan. Tiesin sen yöllä luettuani tiedon toisesta ja kolmannesta pennusta, ennen tietoa vielä syntymättä olevista pennuista, ennen yhtäkään kuvaa. Minä vain tiesin, tunsin sen. Ja päivitin blogin seuraavan kerran vasta aamulla herättyäni.

Olin oikeassa itseni kanssa - Lahja oli pentu, joka valikoitui suosikeksini heti ensimmäisten kuvienkin jälkeen. Sen suosikinasema kasvoi jokaisen päivän myötä lisää, vaikka yritin olla ajattelematta pentuja siltä kannalta - tiesin, ettei ollut varmaa, saisinko pentua ollenkaan. Pysyttelin pessimistinä, mutta en voinut mitään sille, että Lahja tuntui alusta asti ainoalta oikealta pennulta. Tiesin, että se olisi nyt tai ei koskaan. Jos Lahja ei olisi minulle Se Oikea, sitten ei olisi yksikään koira. Tämä pentue oli minulla ainoa vaihtoehto sillä hetkellä. Tämä pentu.

Kävimme äidin ja isän kanssakatsomassa pentuja niiden ollessa viisiviikkoisia. Se taisi olla se reissu, kun ajoimme vikaan ja jäimme jumiin hiihtoladulle... Pääsimme kuitenkin kunniakkaasti perille ja olimme kaikki haltioissamme pienistä koiranaluista. Minä erityisesti, mutta ei kukaan meidän perheestämme voi väittää, etteivätkö koiranpennut olisi suloisin asia maailmassa. En tainnut ensimmäisten viikkojen aikana mainita paljoakaan siitä, miten Lahja oli suosikkipentuni. Äiti ja sisko tuntuivat pitävän eniten sinivalkoisesta Lucilesta, isästä kaikki pennut olivat suloisia.

Vierailuamme seuraavana päivänä - se oli sunnuntai - sain puhelun kasvattaja-Marjolta. Olin lenkillä ja muistan, miten kädet täristen vastasin kännykkään. Hän oli pohdiskellut kotiehdokkaita pennuille ja päätynyt siihen tulokseen, että minulle löytyi pentueesta pentu, jos vain hyväksyisin kyseisen lapsen ja olisin varma siitä, että se tuntui minusta oikealta. Marjo painotti sitä, miten tärkeää on, että tunnen vetoa omaa koiraani kohtaan. Hän oli ajatellut, että suosikkipentuni on juurikin Lucile-tyttö, ja taisin puolihuutaa puhelimeen, että olin alusta asti pitänyt Lahjaa sinä Oikeana pentuna. Kyllä, Marjo oli valinnut minulle sen pennun, johon olin itse edeltävän kolmen viikon aikana kasvanut kiinni:  pienen Lahjan.

Muistan, kuinka itkin puhelimessa. Muistan, kuinka puhelun jälkeen jäin istumaan kuistille pakkaseen ja itkin, itkin onnesta ja epäuskoisuudesta. Tunne siitä, miten onni ja onnistuminen valuvat lävitse kehon joka kolkkaan oli uusi ja laittoi tärisemään. Se puhelu on yhä elämäni täydellisin. Ja se päivä yksi parhaimmista. Ensimmäistä kertaa koskaan asiat loksahtivat paikoilleen niin kuin olin varovaisesti uskaltanut toivoa. Kaikki palaset löysivät paikkansa ja mustavalkea värit. Oloni ei koskaan ollut ollut varmempi ja täydempi kuin silloin.

Minä olin yrittänyt bortsua kolmen vuoden ajan, joten kuukauden odotus ennen luovutusikää ei tuntunut enää pitkältä, se ei tuntunut miltään. 

Kun istuin kotimatkan autossa, pentu vieressäni boksissa tuhisemassa, en osannut ajatella, että tässä se nyt olisi. Kaikki. Minun maailmani, syyni roikkua kiinni tässä kaikessa. Haave, jonka toteutumista olin jo ehtinyt odottaa, jonka takia oli itketty niin useita kertoja ja joka oli kauan läsnä joka ikinen päivä, viemässä voimia. Minä todella jouduin kärsimään koiran takia, se  vei minulta niin paljon ennen olemassaoloaankaan. Voinko sanoa, että se vei minulta järjen? Jollakin tasolla ainakin. Pentukuume muutti minut ihmisenä. Toisaalta saan myös kiittää siitä, mitä olen nyt - minä olen minä. 

En osaa vieläkään kuvailla sitä tunnetta, jonka Grima minulle tuo. Se on työni tulos, toivomisen tulos, luovuttamattomuuden ja toivon menettämättömyyden suoma palkinto. Se veto, jota tunnen tuota koiraa kohtaan - jota olen vuoden ajan tuntenut - on jotain ainutlaatuista. Se on tunne, jota jotain rakasta kohtaan täytyy tuntea. Se on tunne, joka kattaa kaiken rakkauden ja onnen. Yhä edelleen olen epäuskoinen siitä, että olen todella saavuttanut elämässäni jotakin, mitä halusin eniten saavuttaa. 

Grima on parasta, mitä minulle on tapahtunut.

Tuossa koirassa on valo. Siinä on usko parempaan, toivo, rakkaus. Se todistaa sen, ettei luovuttaminen olisi kannattanut. Että unelmiensa eteen täytyy taistella, niistä ei saa laskea irti. Grima on todiste siitä, että hyviä asioita tapahtuu. Se on kasvanut mitä suloisimpana koirana, sielusilmäisenä ja rakastettavana, sopivan pippurisena, oppivaisena ja ihastuttavana. Meidän matkamme on vasta alussa, varsinainen työnteko alkoi vasta joitakin kuukausia sitten. Edessä on paljon opittavaa, voitettavaa ja hävittävää. 

Jotkin asiat ovat tarkoitettuja. Jos minulle olisi tarjottu toista pentua, olisin varmasti kaikesta huolimatta sanonut ei. Vain Grima on koskaan tuntunut oikealta. Se on sitä yhä. Muistan, kuinka nauroimme Grimalle kuusiviikkoiskuvien takia, kun tyttö erosi niin paljon muista pennuista näyttäen kaljulta lehmältä. Ja muistan, kuinka sulin viimeisimmille nassukuville aivan totaalisesti ja ajattelin, että minun pentuni on maailman suloisin olento.

En enää muista, miltä tuntui pitää sylissä pientä pentua, miltä tuntui vauvakarva ja miltä se tuoksui. Mutta olen nyt vähintään yhtä onnellinen, kun saan upottaa käteni vuoden ikäisen mustavalkean karvaan, kun se painaa pään olkapäätä vasten tai vain tuijottaa kiinteästi suoraan silmiin. Kun se murisee keppi suussa ja juoksee sitten onnensa kukkuloilla niin lujaa kuin jaloistaan pääsee, mutta palaa kuitenkin tarkistamaan, tulenko perässä. Haluaisin listata kaikki pienet, onnelliset hetket jonnekin talteen, jotta voisin aina palata niihin. Mutta toisaalta saan kokea jatkuvasti uusia. 

Kiitos Marjo, että teit tästä kaikesta mahdollista. 

Hyvää ensimmäistä syntymäpäivää rakas Grima, Amazeme Strong Faith, pieni Lahja. Ja paljon onnea Ässä-sisaruksille Hillalle, Lissulle, Lasselle, Capolle ja Latelle. Lapset ovat onnen tähtien alla syntyneet!

the maniac messiah, destruction is his game

a beautiful liar, love for him is pain

the temples are now burning, our faith caught up in flames

i need a new direction 'cause i have lost my way

 

 

all we need is faith

all we need is faith

faith is all we need

Postauksen kuvat (ja kuvausapu) © Amazeme Border Collies, Mikko Marttinen, Laura, Niina, iskä ja minä

#57 she says don't let go, never give up, it's such a wonderful life

TÄRKEÄTÄ!
Hurts - Wonderful Life

Kirjoitan tämän asian tiimoilta nopeammin kuin uskoinkaan. Tästä tulee nyt ikävä postaus, jonka tahallaan vuodatan Facebookiinkin ja suorastaan toivon, että ihmiset joiden toivon näkevän tämän, näkevät ja lukevat kokonaan. Minä en koskaan kuvitellut, että saisin kirjoittaa mitään tämäntyylistä, en varsinkaan juuri tätä viestiä, mutta nyt minulle on suotu se mahdollisuus. Ette tiedäkään, miten suurena asiana pidän tätä.

Käväisimme kaksi viikkoa sitten lauantaina äidin ja isän kanssa Laukaalla, ja moni varmaankin tietää, mitä sieltä minulle löytyy ja jos puhun Laukaasta niin yleensä puhun samalla koirista. Viime visiitin tein huhtikuussa 2012, kun toimin muutaman päivän kenneltyttönä, mutta tällä kerralla teimme reissun aivan tositarkoituksen takia. Siis mistä ihmeestä nyt on kyse?

Olen pari viimeistä vuotta kärsinyt aivan järkyttävästä pentukuumeesta. En tiedä, kuinka monesta on tajuamaan tätä tai edes uskomaan, mutta viimeiset kaksi kolme vuotta olen elänyt suorastaan helvetissä, jonka syyksi laitan nimenomaan tämän lääkkeettä parantumattoman sairauden. Käsitykseni pentukuumeesta on se, että ihmiselle yksinkertaisesti tulee tunne, että hän haluaa koiranpennun. Sellaisen pienen ja ällösuloisen pallon, jota hoivata ja lenkittää ja kouluttaa ja jonka kanssa muutenkin puuhailla. Minulla ei ole koskaan ollut tällaista pentukuumetta, en  oikeastaan edes tiedä, olenko varsinaisesti potenut pentukuumetta, ehkä kaikki on alusta alkaen ollut suoraan sitä koirakuumetta.

Ja mitä tähän sitten sisältyy? Minä en ole oikea ihminen selittämään tuntemuksistani, mutta kukaan muukaan siihen ei koskaan tule pystymään, joten vaihtoehtoja ei oikein ole. Luultavasti suurin osa siitä, mitä olen pyöritellyt ja käynyt läpi, on teille kaikille tätä lukeville täyttä hepreaa, epätodellisuutta, mutta aina saa yrittää. Minulla on ollut päiviä, jolloin olen ollut sokea. Niin sokea, etten ole nähnyt mitään, en yhtään mitään, pelkkää mustaa ja pahaa ja peräjälkeen polvilleen kaatuvia ideoita, nurin meneviä suunnitelmia, toinen toistaan vaikeampia ja itkuisempia iltoja ja tuskaisempia aamuja. Kaikkein hämärimpinä iltoina olen toivonut, että en koskaan heräisi seuraavaan aamuun. Niin karulta kuin se ikinä kuulostaakaan. Olen aika varma, että minusta ei koskaan, ei koskaan, ole näkynyt mitään ulospäin. En ole paljoa huudellut ongelmistani tai pääni sisällöstä, sillä loppujen lopuksi millään ei enää ole ollut mitään väliä ja olisin saattanut sanoillani saada aikaan jotain pahempaa kuin se, mitä itse olin itsellni aiheuttanut. En halunnut jakaa sitä kaikkea pahaa niin, että joku toinen joutuisi minua auttamaan ja ajattelemaan puolestani. En tiedä olisiko kukaan edes tehnyt sitä, ja jos olisi, niin tuskin olisi kunnolla onnistunut.

Minulla ei ole taitoa laskea itkettyjä iltoja, valvottuja öitä tai päiviä, jolloin olen ollut aivan sekaisin. En tiedä mikä kaiken on aiheuttanut, vain sen, että pentukuume on ollut erittäin suurena ja vaikuttavana osana elämääni ja piirrellyt piruja seinille. Pelko, epätoivo, lamaannus, ahdistus, masennus, paniikki, tarpeettomuudentunne, suru, kauhu, epävarmuus, halu luovuttaa, halu jatkaa, pelko jatkaa ja pelko luovuttaa, ajatteleminen ilman lopputulosta, tuska, paine, stressi, sairastelu, epämääräiset kohtaukset, sokeus, pimeys ja vainoharha. Mitä kaikkia niitä on? Kaksi viimeisintä vuotta olen elänyt näiden asioiden keskellä, enkä aina ole edes jaksanut taistella vastaan, josta on seurannut näitä hetkiä, jolloin en osaa ajatella muuta kuin luovuttamista, kaiken loppumista, pakenemista. Ja sitten olen ajatellut, että miten säälittävä ihminen olen, kun en pärjää edes itselleni. Voin sanoa, etten ole aina pärjännyt, en ole osannut hallita ajatuksiani ja olen eksynyt ties miten alas niiden mukana. Minut tuntevat tietävät suunnilleen, että kuuntelen paljon musiikkia (rakkaani Happoradio, Hurts, Coldplay, Muse, Linkin Park ja Lana Del Rey), ja ehkä osaavat myös ajatella, että rakastan sitä enemmän kuin mitään. Jos olen omistanut suuren osan elämästäni koirille, niin suunnilleen yhtä suuren palan olen antanut musiikin viedä itsestäni, kun olen itselleni oikean suunnan löytänyt.  Musiikissahan kuuntelen eritoten lyriikoita, ja olen oppinut peilaamaan itseäni niiden kanssa. Musiikki saa minut itkemään ja itkemisen kautta puran tunteitani paremmin kuin mitenkään muuten - en edes tiedä mitään muita keinoja. Ilman Happoradiota olisin ehkä vielä enemmän sekaisin ajatuksieni kanssa. Sen avulla olen oppinut tulkitsemaan itseäni ja kokenut sen suureksi hyödyksi, vaikka kyseinen musiikki on myös toisinaan negatiivisesti vaikuttanut ajatuksiini ja tekoihini, mutta noh. Muut ovat yhtä tärkeitä, kulkevat samaa viivaa. Ne ovat antaneet minulle mahdottoman paljon, enkä luultavasti koskaan tule osaamaan irtipäästämistä. Minä en koskaan ole fanittanut näitä, olen hengittänyt. Minä olen ne ja ne ovat minä. Amen to that.

Meillähän on tällä hetkellä kaksi koiraa, nuo norfolkit sekä matkan varrella olen omistanut myös hamsterin ja kanin sekä nyt tuon marsunkuikelon. Olen ollut koirien meille tullessa melko nuori (kummankin kohdalla), Alma oli meidän perheen ensimmäinen ja Ponzo tuli suht yllättäen. Hinku kolmanteen koiraan alkoi minun itseni ollessa 13-vuotias, eli onhan siitä kohta lähes neljä vuotta, mutta en tuolloin vielä ajatellut, että me voisimme sen kolmannen ottaa. Harrastin Ponzon kanssa agilityä, ja tottakai meidän ryhmämme vetäjiltä löytyi bordercollieita. Rotua olen aina arvostanut ja pitänyt varsin mukavana, mutten osaa sanoa, missä vaiheessa aloin itse ajatella vastuulleni samanmoista. Olen sen verran hauska ihminen, että heti alusta asti tajusin, että bortsu ei automaattisesti ole mikään kisatykki, eikä minulle luultavasti ensimmäiseksi sopisi sellainen yybervauhdikas ja taustoiltaan käyttöpainotteinen koira, ehei ei todellakaan. Ajatukseeni vaikutti myös se, kun pitkän keräilyn jälkeen meilasin yhdelle kasvattajalle ihan vain kysyen hänen koiristaan ja siitä, mitä mieltä hän on minusta ja kiinnostuksestani kyseiseen rotuun, kun niin kovin nuori vasta olin. Sain melko suorat pakit minkäs muun kuin ikäni takia, ja se oli melkoinen kolaus ihmiselle, joka muutenkin on kovin epävarma itsestään joka asiassa. Kyseisellä kasvattajalla on niitä hieman kovemmanluonteisia bortsuja, minkä myös tajusin, ja en suinkaan luovuttanut! Olin varsin tyytyväinen saamaani vastaukseen tyrmäyksestä huolimatta, ja jonkun ajan päästä lähettelin sitten mailia toiselle kasvattajalle, jonka itsensä vanhimpaan bordercollieen niin kovin ihastuin. Sain ensin mailin, että kasvattaja vastaa minulle paremmin seuraavana päivänä agikisojen jälkeen, ja siinähän sitten odoteltiin! Varsinainen maili antoi ymmärtää, että minua ei suinkaan tyrmätty ainakaan ikäni takia. Saan samalla kiittää ja syyttää Marjon Nancya siitä, että koskaan lähetin mailia.

Varsinainen pahemman luokan kuumeilu alkoi vuoden 2010 lopulla, kun kaunis Nancy astutettiin ja näin ollen pentuja oli luvassa vuodelle 2011. Seurasin tämän pentueen kehittymistä alusta luovutusikään saakka, ja sain tänä aikana todellakin vahvistuksen siitä, miten järkyttävää on potea kuumetta. En edes jaksa puhua enää siitä toivon elättelystä. Hyi saakeli. Mutta kuitenkin aina tiesin, etten tulisi saamaan pentua suoraan Nancysta. Voitte kuvitella, miten hirvittävää oli tietää, että pentue oli nartun viimeinen ja minulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta mihinkään.

Tämän jälkeen kesällä otin ensimmäisen suuren askeleen kohti haavettani ja valaisin hieman vanhemmilleni pentukuumeen todellista olemusta. Kirjoitin heille koneella varmasti reilu kymmensivuisen sepitelmän siitä, mistä tässä kaikessa on kyse - kirjoitin ajatukseni ylös koskien sitä, mitä ensinnäkin lupasin itse tehdä pennun hyväksi eli mitä hoitaisin itse ja muistaakseni myös asioita, joita koiran kanssa voisi tehdä verraten folkkeihin ja myös siitä, miksi olin kiintynyt juuri bordercollieihin ja millainen rotu tämä pääpiirteiltään oli. Selitin läpi tuntemuksiani Nämpän pentuetta kohtaan niin hyvin kuin osasin, itkien pitkät yöt vain sen takia, että ajatuksenvirta tukahdutti mieleni muulta ja jouduin käymään läpi kaikki ne samat ajatukset. Jätin paperinivaskan vanhempien tyynyjen alle kun lähdin heinäkuussa rippileirille, ja kyllä siinä useampi viikko meni, ennen kuin pidimme minimaalisen perhepalaverin ja sain kuulla, että meille ei koiraa tulisi. Se oli niin lopullista, joskaan ei pudottanut minua niin alas kuin olisi voinut - jälkeenpäin ihmettelen mitkä ihmeen terähermot minulla vielä tuolloin oli! Syyksi tosiaan sain muunmuassa sen, että koska väkisinkin muutan kotoa jonkun vuoden päästä opiskelemaan, koira on koskaan tottuisi kerrostaloon tai vastaavasti kiinnostukseni lopahtaisi ja joka tapauksessa koira jäisi sitten vanhemmilleni. Olin lähinnä pöyristynyt. Alun järkytyksestä toivuttuani halusin todistaa uskomukset vääriksi, minulla vain ei ollut ajatusta, että millä tavalla.

Syksyllä sain ensimmäiset kunnon kosketukseni bortsulliseen elämään, kun sain tuttavaltani Suvilta hoitoon hänen luonaan majailleen bordercollienarttu Hilvan. Hips oli kovin energinen tapaus ja taustoiltaan ei mistään parhaimmasta päästä, kun reppana oli nuoruutensa kokenut kovia. Hilva oli hieman arka ja sellainen varovainen, mutta aivan mahdoton liikkuja ja menijä ja leikkijä, aivan mahdottoman ihana kaveri huolimatta kauhistuttavista hihnassakävelyongelmistaan ja väsymättömistä jaloistaan. Se oli juuri sellainen koira, joka varmasti olisi juossut itsensä hengiltä jos olisi saanut. Mutta kiltti se oli kuin mikä, osasi sisällä rauhoittua ja koko perhe ihastui siihen ikihyviksi, ja aina kun ajattelen mokomaan neitosta, pala nousee kurkkuun. Siinä tosiaan oli jotenkin mystisesti sitä jotain, mitä koirasta haen, vaikka hankala tapaushan se oli erinomaisesta pohjatyöstä (kunniaa Suville!) huolimatta. Tällä hetkellä neiti elelee onnellisesti omassa perheessään, josta sen ei tarvitse toivottavasti enää koskaan vaihtaa seuraavaan. Olen tavattoman onnellinen neidin puolesta. Mutta jos vanhempani olisivat tuolloin suostuneet koiraan, olisin aivan varmasti tahtonut ottaa tämän suuren haasteen vastaan ja jättää Hilvan meille asumaan. En tiedä mitä siitä olisi tullut, mutta aivan varmasti olisin tehnyt kaikkeni koiran hyväksi. Joka tapauksessa Hilva jätti jälkensä sydämeeni ja tulen sen aina muistamaan bortsuna, joka antoi minulle mahdottomasti lisää itsevarmuutta ja samoiten auttoi perhettäni näkemään, että todella pystyn hoitamaan koiraa.

Hilvaa saan kiittää myös toisesta asiasta, sillä kerran kanssa lenkkeillessäni satuin törmäämään muuan pariskuntaan, joka oitis tunnisti koiran bortsuksi ja tuli iloissaan juttelemaan ja rapsuttelemaan neitiä. Kävipä siinä ilmi, että heille oli jonkun ajan päästä tulossa pentu, ja nimenomaan bordercollienpentu, ja koska omistajalla oli jalkaleikkaus edessä, pentu tarvitsisi apulaislenkittäjää ja arvatkaapa vain, vaihdoimmeko puhelinnumeroita. Käytin Abby-pikkuista ensi kertaa vuoden 2012 alussa, ja tässä onkin ensimmäinen postaus pikkukoiraa koskien (hyi miten olen kirjoittanut!). Olen käyttänyt siis nyt vuoden verran Abbya lenkillä suunnilleen kolmesti viikossa, ja neiti on antanut minulle aivan uskomattoman ihanan mahdollisuuden tutustua bortsuihin ja oikein läheisesti viettää aikaakin mokomanlaisen kanssa! Abbyn kanssa korkkasin myös näyttelyurani pitkän tauon jälkeen, kun pyöräytin lapsen parissa pentunäyttelyssä. Abbysta on tullut iso osa elämääni ja onhan se minulle tavattoman rakas, vaikkei täydellinen koira sekään. Pariin kertaan se on ollut meillä pidempään hoidossa ja jälleen olen saanut tilaisuuden näyttää, että kyllä kaikki onnistuu ja aivan positiivista palautetta olen saanut paitsi omistajilta myös vanhemmiltani.

Talvella 2012 tosiaan astutettiin Marjon nuorin narttu ja tämän pentuetta seurailin yhtä tiiviisti kuin Nämpän, mutta en missään vaiheessa päästänyt itseäni kuumeilemaan. Jotenkin onnistuin vahvasti uskottelemaan itselleni, että vaikka minulla olisikin lupa koiraan, en voisi saada sitä tästä pentueesta. Ihailtavaa voimaa! Olen ylpeä itsestäni kyseisen asian takia ja tunsin tuolloinkin olevani todella vahvoilla, ja nimenomaan ajatukseni oli se, että en koskaan enää voisi vajota niin alas kuin mitä edellisenä talvena, pahin oli ohi ja noustu oli. Kaikki oli mallillaan. Kyllähän minä vollotin toukokuiselta kenneltyttöretkeltäni palatessani bussissa silmät päästäni, mutta kai se oli enemmän onnea ja iloa kuin varsinaista surua ja tuskaa. Kokemus oli minulle ainutlaatuinen ja ehdottomasti elämässäni niitä parhaita. We watched the rockets kiss the sky, I saw the flames burn out in your eyes, niinhän se oli. Tuon jälkeen ajatus siitä, että minun pitäisi todellakin tehdä vanhemmilleni jotakin, lähti itämään ja kaipasin vakuuttavia vastauksia etenkin asumiskysymykseen. Täältä löytyy postaus kyseisestä reissusta sekä tuota epämääräistä selitystä.

Jostain syystä en kuitenkaan saanut mitään aikaiseksi, vaikka ajatus toisesta kirjoitusyrityksestä olikin vahvasti mielessäni pitkän aikaa. En jotenkin vain saanut inspistä. Päätin peruskoulun kesän alussa kiitettävin paperein ja vähitellen siinä taas pääsi käymään niin, että lipsuin erakoiduttuani sille pahemmalle puolelle pääni kanssa. Heinäkuun alussa koin pahimman romahduksen nimeltämainitsemattoman syyn takia, ja olin syvemmällä kuin koskaan. Ja se tapa, miten olen syvemmällä, on vain, tai no "vain" sitä, että päivästä toiseen elän sumussa, en odota mitään, en uskalla odottaa mitään ja kujailen vain tunnista toiseen. Illalla tulevat Ahmat, kaikki paha ja pelko tulevasta. Pelko pelosta, oikeastaan. Kumosin kaikki ajatukseni siitä, että olin muka joskus kokenut päänsisäisiä hirveyksiä - mikään aikaisemmasta ei ollut läheskään niin pahaa kuin senhetkinen. Olin ajoittain aivan sekaisin, tietämättä mistään mitään ja saatoin iltaisin vain maata ja tuijottaa kattoa itkien sitä, kun olin eksyksissä. Minulla on taipumus yrittää korjata asioita, mutta tätä yhtä asiaa en osannut, tiesin etten koskaan osaisi vaikka tekisin mitä. Unohdin kokonaan itseni, unohdin koko elämäni ja keskityin ajattelemaan vaihtoehtoja ja tapaa estää mahdottoman suuren aukon syntymisen elämääni. Keksin keinon, jota yritin, mutta eihän se mitään korjannut. Sisäisesti minulta katosi pohja kaikelta. Ensimmäistä kertaa elämässäni epäonnistuin niin pahasti, että sillä tulevaisuudessa olisi vaikutus kaikkeen. Herrajumala sentään. Mutta mikään ei näkynyt ulospäin, eihän? Minulla on uskomaton taito kerätä itseni minkälaisen tahansa jälkeen. Se on valtava etu. Harmi vain, että tämä nyt menee hieman sekaisin, kun huutelen päästäni koko maailmalle tämän blogin välityksellä, mutta oletan, että edelleenkään vain murto-osa ymmärtää mitään ja vain murto-osa jaksaa lukea mitään ja etenkin toivon ja odotan sitä, että kaikki pysyy ennallaan. Huom. Siis todella toivon. En ole saanut hullunmainetta ainakaan vielä enkä toivo saavanikaan. Muistakaa aina pentukuume.

but there's something in the air, they share a look in silence
and everything is understood
Susie grabs her man and puts a grip on his hand, as the rain puts a tear in his eye

Jälleen suurimman järkytyksen jälkeen kokosin pääni ja ajatukseni - aikaa se vei ja rohkeutta eritoten, sillä en oikein nähnyt syytä taistella enää kauemmin ja pelkäsin sitä, että jos saan jotain toivomisentynkää, niin se viedään minulta kuitenkin pois. En edes halunnut ajatella, että joskus olisin vielä kokonainen ihminen puhumattakaan onnellisuudesta tai mistään sellaisesta. Kuitenkin olin sen verran järkevä, että ryhdyin itsekkääksi ja päätin, että minun on pakko tehdä jotain, mikä kertoisi, kannattaako minun jatkaa yhtään pidemmälle. Kirjoitin reilun vuoden jälkeen uudelleen vanhemmilleni koneella lähes parikymmensivuisen tekstin, tulostin ja länttäsin Oulun-reissun alussa vanhempieni sänkyyn olettaen heidän lukevan sen jo samana iltana. Täytyy sanoa, että kirjoitin melko suoraa tekstiä siitä, mitä ajattelin ja mitä pääni sisällä oli tapahtunut sitten viimekertaisen informaation. Viestini ei luultavasti vieläkään mennyt kunnolla perille, mutta sillä oli jonkinlaista vaikutusta. Kun palasin maanantai-iltana kotiin, sain heti kotiuduttani äidiltä kysymyksen, että mitä jos meille nyt tulisi se kolmas koira. Minä en oikein osannut sanoa mitään. En itkenyt vaikka itketti, en nauranut, en huutanut. Istuin ja tuijotin silmät ymmyrkäisinä eteeni. En tiennyt mitä ajatella.

Vuosi 2013 on ollut tähän asti mieletön sekasorto. Vuoteni alkoi sillä, että vietin ensimmäiset minuutit rakkaani Legolaksen kanssa - tsiigaillen siis yksin Taru sormusten herrasta -ykkösleffaa. Olen ollut aivan tajuttoman erikoislaatuisella tuulella koko alkuvuoden, annoin itseni heittäytyä höperöksi ja fanityttöilin oikein kunnolla. Nauroin useana iltana yksikseni niin paljon, että silmistä valui vettä pelkästään liiasta hirnumisesta. Mikään ei tunnu miltään (!!) ja tällä kertaa vannoin, että paluuta entiseen ei olisi. Olen edelleen kiinni tässä päätöksessäni. Kunnollinen epätoivo ei päässyt iskemään lukuunottamatta minimaalisen lyhyitä sumeutumishetkiä ja olen edelleen mahdottoman tyytyväinen tähän asenteeseen jota olen onnistunut pitämään yllä. Muuten kuin koira-asian suhteen olin kuin eri ihminen.

Totuus alkoi pikkuhiljaa valjeta selkeämpänä, kun hahmotin sitä, että minulla todellakin oli lupa koiraan. Lupa bordercollieen. Ehdottomasti suurin haaveeni, isoin ja rakkain ja tärkein - sillä oli mahdollisuus toteutua. Viimeinkin. Kasvattajalle oli tuolloin suunnitteilla kaksi pentuetta melko peräkkäin, ja ennestään jo tiesin, että toisesta saattaisi minulle irrota pentu, jos sellainen syntyisi. Tiesin, että jos tuuri kävisi, saisin tästä juuri oikeanluonteisen nartun ja kasvinkin mukaan kyseinen emä oli hänen koiristaan luonteeltaan sellainen, jonka tyyppisen hän minullekin mielellään luovuttaisi. Ja sitten täytyi odottaa nartun juoksujen alkamista. Juoksut olivat reippaasti myöhässä, ja siinä oli hieman epätoivoakin ilmassa, mutta kyllähän ne sieltä viimein tulivat. Astutus ei onnistunut, ja olin jälleen valmis myymään maani eteenpäin. Kasvin päätös keinosiemennyksestä kuitenkin pelasti tilanteen, ja ensimmäinen etappi oli ohitettu.

Ultrapäivä oli yksi elämäni jännimmistä, silloin oikeasti tajusin, että nyt tässä odotellaan jotakin. Kauhu oli melkoinen, kun ensimmäisen klinikan tekemässä ultrassa ei näkynyt mitään - kyllä se narttu tiineenä oli, mutta pentuja ei näkynyt. Luojan kiitos toisen klinikan ja yrittämän myötä saimme varmistuksen, että kyllä siellä jotakin oli. Konkreettisuuden tunnevyöry oli valtava. Olin koulussa, joten hassunhauskasti en voinut reagoida kovin suurieleisesti, mutta sisälläni ainakin kuohui ja velloi aikamoiseen tahtiin. Toinen etappi oli siinä ja tuona päivänä taisi tapahtua muutakin minulle suurta, joten unohtumattomuus oli taattu. Seuraavaksi röntgenkuva kertoi, että pentuja oli kuusi kappaletta, ja pessimistisyyskynnykseni laski yhden nanomillin verran alemmas.

Loppuun asti elin asenteella, että pahinta kannattaa aina pelätä ja epäillä. Jo juoksujenaikainen tilanne ilmaisi, että kaikki ei totuudenkaan hetkellä mene kohdilleen, vaan aina minua koetellaan enemmän tai vähemmän. En uskaltanut tuudittautua ajatukseen, että sieltä saattaisi syntyä meille pentu, olin aina vain että "jos" mutta senkin ajattelin epävarmasti. Pessimisti ei pety ja eniten tässä elämässä pelkään hyvään nojautumista ja särkymistäni sitten kun kaikki kaatuu. Minä en tahdo satuttaa itse itseäni enää yhtään enempää, sillä itsehän kykenen siihen paremmin kuin kukaan muu. Itsekästä mutta sallin tämän itselleni yhden kerran. 15.01. oli päivä, jolloin alkoi tapahtua. Kiia-mamma alkoi näyttää merkkejä, joiden mukaan synnytys oli lähellä. Kyttäilin pentublogia tiiviimmin kuin minää aikaisempana päivinä ja yöksikin laitoin kellon tunnin välein hälyttämään, että saan tarpeellisen informaation mahdollisimman pian. Ei siitä nukkumisesta muutenkaan olisi mitään tullut.

Lapsikatras putkahti maailmaan 16.01.2013 ja saldona oli juurikin nämä kuusi pentua. Kolme mustavalkoista urosta, kaksi mustavalkoista narttu ja yksi sinivalkoinen narttu. Minä tiesin ensimmäisestä päivityksestä lähtien, mikä pentu olisi Se Pentu. Kahdesta aiemmastakin pentueesta osasin onkia heti ensimmäisistä infoista sen lapsen, joka säilyi suosikkinani koko ajan (ja nämä ovat tietenkin edelleen suosikkejani kys. pentueista), ja Kiian pentueen kohdalla ei tapahtunut poikkeusta. Nyt tosin tiesin sen, että rakkauteni saattaisi koitua myös kohtalokseni, jos intuitioni osuisi vikaan tai koko pentueessa ei olisikaan sopivaa pentua minulle. Jälleen odottelua siihen asti, että pennuista alkaisi edes hieman paljastua eri luonteenpiirteitä. Odottelua odottelua, tosin tuommoinen pikkuaika ei enää oikein jaksanut hetkauttaa. Eikä jaksa vieläkään! Pienoinen järkytys syntyi pentujen virallisista nimistä, joiden mukaan vahvistui se, että valitsemani lempparipentu kiusasi minua olemalla selkeästi täyden kympin meant to be mine. Hieman ärsyttävää tilanteessa, jossa kaikki on niin epävarmaa.

Viikko sitten kävimme siis kasvattajan luona palluttelemassa lapsia ja elin edelleen siinä uskossa, että pääni valitsema pikkupentu oli se ainoa mahdollinen vaihtoehto. Palo, jota tunsin kyseistä narttua kohtaan oli senvertainen, että ajattelin, etten tuskin pystyisi ottamaan mitään muuta pentua, oli niiden luonne miten täydellinen tahansa. Sitä samaa vetoa kun en tuntenut. Minulle on aina ollut itsestäänselvää, että koiran täytyy olla Se Oikea. Ei vain siltä osin, että se on luonteeltaan minulle täydellinen (mikä on tärkeää, koska kyseessä on kuitenkin ensimmäinen bordercollieni ja ensimmäinen paimenkoirani, ensimmäinen ihanihanihan oma koirani jonka kanssa saan tehdä mitä lystään ja jonka koulutus todella on vain minun vastuullani) vaan sen täytyy myös herättää jonkinlaisia tunteita. Jos olisin ajatellut näin kuusi tai kymmenen vuotta sitten, meillä ei tuskin olisi kumpaakaan nykyisistä koirista. Nyt olen sen verran kypsynyt ja mieleltäni fiksumpi ja etenkin kokeneempi ja tiedän, että minulle Se Tunne on erityisen tärkeä. Ässät olivat kovin valloittavaa porukkaa, kovin kovin valloittavaa. ♥

Lauantain jälkeen sunnuntaina sain Marjolta puhelun, että mietintämyssyä on nyt käytetty ja tyttöjen kotien pohdintaa oli kovinkin harrastettu ja asiat olivat kutakuinkin selvillä. Ja että minä saan alkaa ajattelemaan, että kyllä meille näistä pentu lähtee. Puhelun jälkeen istuin lähemmäs viisitoista minuuttia kuistilla pakkasessa ja itkin ihan kunnolla. Onnesta. Puhtaasta onnesta. Miten kaiken ymmärtäminen valui joka puolelle ja sai tärisemään ja haukkomaan henkeä. Miten kerrankin tunsin kaiken niin varmaksi ja peruuttamattomaksi - hyvässä mielessä. Minulla ei ole sanoja kuvailemaan kaikkea tätä iloa, onnistumisentunnetta ja epäuskoisuutta, kun kaikki menee kerrankin niin kuin toivoin. Täsmälleen niin.

Meille tuleva pentu on juurikin lapsi, jonka tiesin heti olevan Se Ainoa jota osaisin pitää omanani. Ilman minkäänlaisia vihjailuja, ajatuksenheittoja, mitään. En tiedä minkä tähden tämän pennun virallinen nimi on Amazeme Strong Faith, miksi juuri se on se vahva usko. Minulla on aina ollut toivo, lähes sammuvana kytevä, sitten heräävä. Ainoa asia mitä en koskaan kokonaan menettänyt. Vaikka olen ollut kaikkea mahdollista, en koskaan ole ollut täysin toivoton, minulla on aina ollut se pieni palanen uskoa parempaan. Niin mahdottomalta kuin muutos onkin tuntunut.

Tässä kuitenkin on Lahja. Meidän Lahjamme. Minun Lahjani. Lahjaksi se ei luultavasti tule jäämään, mutta on kyllä työnimensä vertainen kaveri. Se on pentueen pienin, mutta todella reipas kaveri ja ensimmäisenä lähti seikkailemaan yksikseen tutkimaan pentuhuoneen toista puolta ja myös ensimmäistä kertaa ulkoillessa oli kuulemma lähtenyt tepsuttelemaan kauemmas muista. Aikamoinen lapsi siis kyseessä! Ja valloittavaksikin persoonaksi haukuttu. Lahja ei ole riitaahaastava kaveri, mutta osaa myös antaa takaisin, mikä ei kamalan pahalta vaihtoehdolta vaikuta - sitä luonnetta pitää kuitenkin himpun verran olla, kun neiti kuitenkin joutuu asumaan kahden terrierinretaleen kanssa. Taistelutahtoa on myös jo näkyvissä ja Lahja on myös ilmeisesti pentueen sylivauva, kiipeilee vieraiden syliin ja on myös viettänyt aikaa pentuhuoneen ulkopuolella. Julmaa kuvien luvatonta käyttöä muuten! Ylläolevissa kuvissa neiti on neliviikkoinen ja alla tiiteränä viisiviikkoisena, kuvien © kuuluu siis kasvattajalle.

Minun taipaleeni bortsullisuuteen ei todellakaan ole ollut kevyt, vaikka se ehkä ulkopuolelta siltä näyttääkin. Olisin voinut ottaa sen kevyemmin, mutta jostain syystä olen taipunut tähän. Ainakin osaan sanoa, että olen ajatellut kaiken valmiiksi, lähestulkoon aivan kaiken mitä aluksi tarvitaan ja tämän kanssa todennäköisesti pärjään pidemmällekin. Matka on ollut henkisesti todella raskas, ei ehkä niinkään ajallisesti, sillä onhan niitä paljon pidempäänkin odottaneita. Minä olen joutunut kärsimään vain muutaman vuoden. Mutta en tiedä olisinko kestänyt yhtään pidempään. En osaa kertoa, minkä takia tämä pentuasia on minulle niin järisyttävän suuri ja tärkeä, tiedän sen itse mutten koskaan luultavasti osaa ketään sen tiimoilta vakuuttaa. Pentukuume on aloittanut päänsisäisen sekamelskan kierteen ja ainoa parannuskeino on nimenomaan pentu. Minulla on viimeinkin mahdollisuus parantua ja olen varma, että hyvinkin nopeasti vaihdan pessimistisyysasenteeni loputkin rippeet hieman kannattavampaan piirteeseen.

Joudun tietenkin uhraamaan pennun takia valtavasti asioita, ensinnäkin aikaa. Olen todellakin laiminlyönyt kaikkia kavereitani lahjakkaasti reilun kahden vuoden ajan. Olen ehdottomasti maailman ihanin kaveri! En koskaan osaa pahoitella tätä ja tilanne tuskin tulee sen kummennin muuttumaan, sillä aika lailla vapaa-aikani kuluu lenkkeillessä ja treenatessa. Onneksi kesä on tulossa niin aikaa on rutkasti enemmän. Toisekseen joudun tietenkin pihtailemaan rahaa vähän joka asian kannalta, koska koira kuitenkin vie aivan mielettömiä summia varsinkin näin aluksi kun pitää hommata ties mitä vermeitä ja tulevaisuudessa se kisailukaan ei ole mitään halpaa miltään osin. Toivonkin siis etenkin sitä ymmärrystä, vaikka se on se asioista vaiken, näin luulen. En ehkä lähde joka viikko pizzalle tai ajelemaan tai minnekään. En ehkä lähde käymään Lahdessa ostoksilla tai edes torilla jätskillä. Ainakaan ilman koiraa. Se on minulle aivan valtava este ja toivonkin, että kaikki harkitsemiseni ja tuskitteluni ja hankalat päivät kertovat, että tätä on enemmän kuin ajateltu. En halua pentua koska haluan pennun. Haluan koiran ja nimenomaan sellaisen, jonka kanssa minulla on mahdollisuus harrastaa. Sellaisen, jossa on ominaisuudet, joita koiralta haluan. On julmaa sanoa näin, mutta tästä tapauksesta tulee luultavasti elämäni tärkein koira ja paitsi koira niin myös todella lähellä kärkipaikkaa oleva tärkein asia. Tämän eteen on todellakin annettu kaikkensa. Syy, miksen ole huudellut tätä heti alusta alkaen kuin ihan muutamalle ihmiselle on se, että kaikki on ollut niin epävarmaa. Askel kolmanteen koiraan on ihan mahdottoman suuri ja osaan kuvitella, mitä ihmisten päässä liikkuu. Tämä on suuri askel myös meidän perheellemme ja eritoten minulle itselleni, mutta tärkeytensä kanssa tämä on minulle täydellisyys, kaikki mitä haluan. Ja niinhän se menee, että huudella toisille ei omaa onneaan saa ettei käy niin et se viedään pois samalla lailla kuin että tiedän on helpompaa olla onneton, silloin vähemmän on mitä menettää. Luotan hyvin vahvasti näihin säkeisiin.

she says:
don't let go, never give up
it's such a wonderful life

En ole päässyt näin pitkälle ihan yksikseni. Siksipä minun täytyykin kauniisti kiittää muutamia todella tärkeitä ihmisiä. Todennäköisesti henkilöt, jotka tässä mainitsen, tunnistavat suurilta osin itsensä jos sattuvan tämän postauksen lukemaan! Ensinnäkin suuret kiitokset Suville, joka uskoi Hilvan meille hoitoon - olen lopun elämääni todella kiitollinen tästä. Kiitokset Abbyn omistajille välitän myös aivan suullisesti (ja nämä saavat suuret uutiset kuulla vasta kun pentu on konkreettisesti Heinolassa, käyn sitten siellä yllättämässä paikan päällä), heillä on myös ollut suuri osa haaveen toteutumisessa. Sitten haluan kiittää ihmisiä, jotka ovat jossakin vaiheessa kuunnelleet huoliani ja valitustani eli Lindaa, Ainoa, Katariinaa, Saaraa, Oonaa, Annia, Suvia, kohtalontoveriani Essiä, Anniinaa, Miiraa ja Eveliinaa unohtamatta Tiiaa, josta aivan yllättäen löytyi mukavan samanhenkinen ihminen. Ja kiitokset myös niille ihmisille, jotka eivät tunne minua irl:ssä mutta muuten kyllä tunnistavat jos mainitsen nimen Camilla. Teistäkin on ollut todella suuri hyöty ja apu, tietäisittepä vain! Ja täytyyhän minun kiittää myös kaikkia kavereitani olemassaolostanne - totta kai? - ja myös kaiketi siitä, että olette jättäneet huomaamatta epämääräisen tilanteeni. En tiedä mitä tekisin jos olisin ihminen, joka vuodattaisi tunteitaan muille!

Erityisen suuret kiitokset Niinalle, joka on todella paljosti joutunut kestämään pälätystäni niin heikoimmilla kuin parhaimmillakin hetkilläni, ja joka on uhrautunut myös lähtemään kanssani oikein keikkailemaankin ja istunut yli puolet vuorokaudesta meidän sohvallamme telkkaria töllöttäen. Arvostan!! Ja suurista suurin kiitos minun Lauralleni, joka on johdatellut minut tavallaan myös bortsujen pariin tai ainakin lyönyt aikoinaan pökköä pesään ja ollut mukana koko kuumeiluni ajan, kuunnellut ja ollut tavoitettavissa ihan aina. Kiitos kun sanoit, etten saa päästää irti eikä koskaan saa luovuttaa. Sen takia jatkoin täällä taistelemista ja jatkan, ja se kannattaa.

Sitten kiitokset niille tuntemattomammille, jotka ovat kysymyksiini vastailleet. Petsiessä on jokunen tällainen henkilö, ja täällä bloginkin puolella sain kannustusta kenneltyttöpostauksen kommenteissa, kiitos! Lisäksi SBCAK-foorumilla kirjoitelleet ansaitsevat kiitokset, samoiten Muttaburra-kennelin Miia sekä Toimivan Suvi, jotka oikein kivasti minun säpöihini vastailivat! Teidän vastauksenne etenkin asumisasiaa koskien luultavasti osittain vaikuttivat myös vanhempieni päätökseen.

Kaikkein suurimman kiitoksen saa tietenkin Marjo, joka uskoo meille yhden pienistä ja antaa minulle mahdollisuuden toteuttaa suurimman haaveeni. Olen ehdottomasti löytänyt parhaimman mahdollisen kasvattajan juuri minulle ja tahdon lujasti uskoa, että Lahja on todellakin Se Oikea pentu. Kun kummatkin hänet valitsimme, niin siihen on hyvä uskoa. Minulla on syytäkin itkeä onnesta.

Odotteluaikaa on siis jäljellä muuta viikko ja tämä loppuaika todennäköisesti kuluu todella nopeasti. 10. päivä todennäköisesti Se Päivä ja 11. päivä ilmestyykin rakkaan Hurtsin Exile-levy, joten kaikki ihanat(ko?) asiat länttäytyvät samaan ajankohtaan. Ensimmäiset onnen aamulenkit pääsen kulkemaan uutta musiikkia hengitellen. Nyt kun kaikki on näinkin varmaa, minulla ei ole enää syytä pyöritellä mitään muita vaihtoehtoja ja epäonnistumista tämän asian kanssa. Annan itselleni luvan tuudittautua ajatukseen, että meille todellakin tulee koira. Meille tulee pentu ja siitä alkaa se työ, jota olen odottanut. Ja pääsen eroon kuumeasioista. Edessä on hauskoja pikkupäätöksiä, kuten että siirränkö blogin tänne vai siirränkö tuon blogin tänne ja vaihdan tämän nimen. Toisaalta tykkään tästä nykyisestä osoitteesta, että saattaa käydä niin, että jätän vanhat postaukset tänne, lyön nuo deepblueskyhin kirjoitetut tänne jotenkin ovelasti ja jatkan sitten siitä. Elämän hankalat päätöset. Nyt kiitän teitä ajastanne ja kiitän Niinaa ja Hansua oikolukemisesta. Hassua, minua taitaa jännittää tämän postauksen julkaiseminen enemmän kuin pennun muuttaminen taloon. Näin täällä.

wonderful life, wonderful life, wonderful wonderful wonderful life

wonderful life, wonderful life, wonderful wonderful wonderful life

don't let go

don't let go

#12 näin se maailma keinuttaa omaa lastaan

Tälle asialle tarvitsee ehdottomasti olla aivan oma postauksensa. Ei sillä, että saisin tähän paljolti tekstiä, vaan sillä, että se on sen verran merkittävä asia.

En muista kerroinko, mutta Hilvan vieraillessa talossa satuin lenkillä tapaamaan erään vanhemman pariskunnan, jotka tulivat heti juttelemaan ja kävi ilmi, että he olivat tuosta parin viikon päästä saamassa pikkubortsun. Kävi tietenkin ilmi, että Hips oli minulla hoidossa, johon pariskunta tarttui heti ja tottakai lupasin ottaa koiran tarvittaessa meille hoitoon sitten tulevaisuudessa! Vaihdoimme puhelinnumeroita ja osoitteita, ja pariskunta asustelee aivan korttelin päässä (jos niin voi sanoa, siis tässä meidän katumme päässä ristikkäiskadulla suoraan vastapäätä) meistä.

Koko ajan seurailin, että jos se pikku-bc sieltä jostain pilkahtaisi kesken lenkkihetkeni, mutta en sitä tavannut, vaikka varta vasten kyttäilin jokaisena mahdollisena hetkenä. Pari viikkoa sitten alkoi tapahtua, kun toistuvasti aamukahdeksalta koulumatkalla onnistuin näkemään vilaukselta tuon vaalean höpsökorvaisen otuksen aamupissalla mammansa kanssa! Lauantai-iltana viikko sitten sain sitten vastaajaan viestin, että tahtoisinko milloin nähdä tätä pikkuneitiä. Soitin ja sovimme, että seuraavana päivänä Lahden ryhmänäyttelyn jälkeen sitten näemme pienen kävelylenkin merkeissä!

 

Siellä minua oli vastassa jotain maailman suloisinta, ainakin melkein: hyppivä, pomppiva, iloinen kuin mikä, käsiin ja jalkoihin kiinni hyppivä hontelokarvainen koipieläin, pikkuinen bordercollienalku. Sain paremman infon tilanteesta, jonka mukaan omistaja odottaa polvileikkausta pahentuneiden nivelkierukkaoireiden takia, eikä tämä tiedettävästi kykene käyttämään pentua lenkillä sen tarvitsemaan tapaan. Vietän siis tiistaiset, keskiviikkoiset ja torstaiset iltapäivät tämän pikkutytön kanssa!

Abby. Tiedän, että meillä on loistava tulevaisuus yhdessä! Pentu on mitä toiminnanhaluisin, palkkautuu hyvin makkaralla, mutta myös lelulla, taistelutahtoa on tarpeeksi, omanarvontuntoa, kiusantekovaistoa ja jaksamista kuin aikuisella! Tumppuihin hyppimisen katkaiseminen aloitettiin heti ihan omistajankin kehotuksesta, eihän sellaista kukaan jaksa! Lelu suukkaan ja siinä se. Pentu jaksaa kanniskella lelua hetken ja juosta koko tunnin lenkkeilyn lähes taukoamatta sen perässä, mistä olen kyllä melkoisen mielissäni. 

Samaten tokon pikkualkeet aloitettiin tiistaina. Neiti osaa istua käskystä ja mennä maahan käsimerkin kanssa, mitä sitten hiottiin jo hieman pois. Imutusseuraamisessahan Äpsi on kuin vanha tekijä, kulkee aivan kiinni jalassa ja istahtaa sivulle samassa suunnassa. Vaikka tehtiin juttua ihka ensimmäistä kertaa, handlasi lapsi sen oitis. Fiksu eläin. Ja hyvämuistinen. Ja energinen. 

Torstaina käytiin Elinan ja Akun kanssa lenkillä, ja isomman kanssa tuli oikein mainiosti toimeen. Abby roikkui herran korvissa ja taisihan se räksytelläkin muutaman kerran, kun Aku osoitti aikuisemman puolensa ja tyytyi hillittyyn maan nuuskimiseen pennun yrittäessä kaikin tavoin saada vanhempaa leikkiin. Toivottavasti neidin kasvaessa hieman suuremmaksi leikki luistaa paremmin, nythän tuo juuri ja juuri yltää Aukun korviin kiinni! Siis silloin kun se nuuskii pää alaspäin. 

 

Se on tulevaisuuden loistavin tottelevaisuustähti, agilityn liitävä maantiekiitäjä, näyttelykehän yleisön hurmaavuudellaan valloittava bortsupuudeli, taitavin temppujenesittäjäpurre sekä ehdottomasti terapeuttisin pentukuumeennostattajalaskettaja! Se on melkein kuin oma. Jo se, että tässä kaupungissa asuu bc, on melkein kuin omaa. Puhumattakaan siitä, että tässä pahaisessa, pienessä kaupunginosassa! En tiedä kuinka oma lukunsa on se, että oman kadun päässä, sellaisilla omistajilla, joiden mukaan saan tehdä pikkuisen kanssa niin paljon kuin jaksan. Ja tulevaisuudessa se näytteleminen ajautuu minun harteilleni. Jee, täytyy opetella handlaamaan hösläävää pikkubortsua. Täytyy myös ensi kerralla kysäistä, onko nuo ajatelleen mitä alkaa harrastamaan... kenties agia? 

Myllertää niin maan perusteellisesti. Tuntuu niin täydeltä sisältä päin, samalla pelottaa, että joku vie tuon pois. Mitä sitten enää jää? Ei mitään. Mutta otan nyt hetkestä kiinni ja nautin siitä, miten onni kääntyy ja kerrankin lykästää. Kylmät väreet.

tahto olla vahva nyt, herkkä selvänä ja tahdikas.

itsetunto elpynyt, vihdoin lupa olla

toiveikas.

♥