All we need is faith, faith is all we need - Grima 1v.

Kuudestoista tammikuuta vuonna 2013, yöllä - tasan vuosi sitten - syntyi maailmaan kuusipäinen bordercolliepentue. Kello 3.10 pentuhuonetta ensi kertaa nuuhkaisi pesueen kolmas lapsonen: pikkuinen, mustavalkoinen narttupentu. 230 grammaa pientä kuonoa, tassua, korvaa ja pennuntuoksua. Työnimeksi tytölle oli annettu Lahja.

 

Tiesin heti ensimmäisestä päivityksestä, jossa Lahja mainittiin, että siinä pennussa on se jokin. Se jonkin, jota minä koiralta etsin. Se jokin, jota tarvitsin ensimmäisen bordercollieni kanssa ja se jokin, jota kasvattajakin tiesi minun tarvitsevan. Tiesin sen yöllä luettuani tiedon toisesta ja kolmannesta pennusta, ennen tietoa vielä syntymättä olevista pennuista, ennen yhtäkään kuvaa. Minä vain tiesin, tunsin sen. Ja päivitin blogin seuraavan kerran vasta aamulla herättyäni.

Olin oikeassa itseni kanssa - Lahja oli pentu, joka valikoitui suosikeksini heti ensimmäisten kuvienkin jälkeen. Sen suosikinasema kasvoi jokaisen päivän myötä lisää, vaikka yritin olla ajattelematta pentuja siltä kannalta - tiesin, ettei ollut varmaa, saisinko pentua ollenkaan. Pysyttelin pessimistinä, mutta en voinut mitään sille, että Lahja tuntui alusta asti ainoalta oikealta pennulta. Tiesin, että se olisi nyt tai ei koskaan. Jos Lahja ei olisi minulle Se Oikea, sitten ei olisi yksikään koira. Tämä pentue oli minulla ainoa vaihtoehto sillä hetkellä. Tämä pentu.

Kävimme äidin ja isän kanssakatsomassa pentuja niiden ollessa viisiviikkoisia. Se taisi olla se reissu, kun ajoimme vikaan ja jäimme jumiin hiihtoladulle... Pääsimme kuitenkin kunniakkaasti perille ja olimme kaikki haltioissamme pienistä koiranaluista. Minä erityisesti, mutta ei kukaan meidän perheestämme voi väittää, etteivätkö koiranpennut olisi suloisin asia maailmassa. En tainnut ensimmäisten viikkojen aikana mainita paljoakaan siitä, miten Lahja oli suosikkipentuni. Äiti ja sisko tuntuivat pitävän eniten sinivalkoisesta Lucilesta, isästä kaikki pennut olivat suloisia.

Vierailuamme seuraavana päivänä - se oli sunnuntai - sain puhelun kasvattaja-Marjolta. Olin lenkillä ja muistan, miten kädet täristen vastasin kännykkään. Hän oli pohdiskellut kotiehdokkaita pennuille ja päätynyt siihen tulokseen, että minulle löytyi pentueesta pentu, jos vain hyväksyisin kyseisen lapsen ja olisin varma siitä, että se tuntui minusta oikealta. Marjo painotti sitä, miten tärkeää on, että tunnen vetoa omaa koiraani kohtaan. Hän oli ajatellut, että suosikkipentuni on juurikin Lucile-tyttö, ja taisin puolihuutaa puhelimeen, että olin alusta asti pitänyt Lahjaa sinä Oikeana pentuna. Kyllä, Marjo oli valinnut minulle sen pennun, johon olin itse edeltävän kolmen viikon aikana kasvanut kiinni:  pienen Lahjan.

Muistan, kuinka itkin puhelimessa. Muistan, kuinka puhelun jälkeen jäin istumaan kuistille pakkaseen ja itkin, itkin onnesta ja epäuskoisuudesta. Tunne siitä, miten onni ja onnistuminen valuvat lävitse kehon joka kolkkaan oli uusi ja laittoi tärisemään. Se puhelu on yhä elämäni täydellisin. Ja se päivä yksi parhaimmista. Ensimmäistä kertaa koskaan asiat loksahtivat paikoilleen niin kuin olin varovaisesti uskaltanut toivoa. Kaikki palaset löysivät paikkansa ja mustavalkea värit. Oloni ei koskaan ollut ollut varmempi ja täydempi kuin silloin.

Minä olin yrittänyt bortsua kolmen vuoden ajan, joten kuukauden odotus ennen luovutusikää ei tuntunut enää pitkältä, se ei tuntunut miltään. 

Kun istuin kotimatkan autossa, pentu vieressäni boksissa tuhisemassa, en osannut ajatella, että tässä se nyt olisi. Kaikki. Minun maailmani, syyni roikkua kiinni tässä kaikessa. Haave, jonka toteutumista olin jo ehtinyt odottaa, jonka takia oli itketty niin useita kertoja ja joka oli kauan läsnä joka ikinen päivä, viemässä voimia. Minä todella jouduin kärsimään koiran takia, se  vei minulta niin paljon ennen olemassaoloaankaan. Voinko sanoa, että se vei minulta järjen? Jollakin tasolla ainakin. Pentukuume muutti minut ihmisenä. Toisaalta saan myös kiittää siitä, mitä olen nyt - minä olen minä. 

En osaa vieläkään kuvailla sitä tunnetta, jonka Grima minulle tuo. Se on työni tulos, toivomisen tulos, luovuttamattomuuden ja toivon menettämättömyyden suoma palkinto. Se veto, jota tunnen tuota koiraa kohtaan - jota olen vuoden ajan tuntenut - on jotain ainutlaatuista. Se on tunne, jota jotain rakasta kohtaan täytyy tuntea. Se on tunne, joka kattaa kaiken rakkauden ja onnen. Yhä edelleen olen epäuskoinen siitä, että olen todella saavuttanut elämässäni jotakin, mitä halusin eniten saavuttaa. 

Grima on parasta, mitä minulle on tapahtunut.

Tuossa koirassa on valo. Siinä on usko parempaan, toivo, rakkaus. Se todistaa sen, ettei luovuttaminen olisi kannattanut. Että unelmiensa eteen täytyy taistella, niistä ei saa laskea irti. Grima on todiste siitä, että hyviä asioita tapahtuu. Se on kasvanut mitä suloisimpana koirana, sielusilmäisenä ja rakastettavana, sopivan pippurisena, oppivaisena ja ihastuttavana. Meidän matkamme on vasta alussa, varsinainen työnteko alkoi vasta joitakin kuukausia sitten. Edessä on paljon opittavaa, voitettavaa ja hävittävää. 

Jotkin asiat ovat tarkoitettuja. Jos minulle olisi tarjottu toista pentua, olisin varmasti kaikesta huolimatta sanonut ei. Vain Grima on koskaan tuntunut oikealta. Se on sitä yhä. Muistan, kuinka nauroimme Grimalle kuusiviikkoiskuvien takia, kun tyttö erosi niin paljon muista pennuista näyttäen kaljulta lehmältä. Ja muistan, kuinka sulin viimeisimmille nassukuville aivan totaalisesti ja ajattelin, että minun pentuni on maailman suloisin olento.

En enää muista, miltä tuntui pitää sylissä pientä pentua, miltä tuntui vauvakarva ja miltä se tuoksui. Mutta olen nyt vähintään yhtä onnellinen, kun saan upottaa käteni vuoden ikäisen mustavalkean karvaan, kun se painaa pään olkapäätä vasten tai vain tuijottaa kiinteästi suoraan silmiin. Kun se murisee keppi suussa ja juoksee sitten onnensa kukkuloilla niin lujaa kuin jaloistaan pääsee, mutta palaa kuitenkin tarkistamaan, tulenko perässä. Haluaisin listata kaikki pienet, onnelliset hetket jonnekin talteen, jotta voisin aina palata niihin. Mutta toisaalta saan kokea jatkuvasti uusia. 

Kiitos Marjo, että teit tästä kaikesta mahdollista. 

Hyvää ensimmäistä syntymäpäivää rakas Grima, Amazeme Strong Faith, pieni Lahja. Ja paljon onnea Ässä-sisaruksille Hillalle, Lissulle, Lasselle, Capolle ja Latelle. Lapset ovat onnen tähtien alla syntyneet!

the maniac messiah, destruction is his game

a beautiful liar, love for him is pain

the temples are now burning, our faith caught up in flames

i need a new direction 'cause i have lost my way

 

 

all we need is faith

all we need is faith

faith is all we need

Postauksen kuvat (ja kuvausapu) © Amazeme Border Collies, Mikko Marttinen, Laura, Niina, iskä ja minä

#83 Puolivuotias

Kuusi kuukautta, yksitoista kiloa ja kahdeksansataa grammaa, neljäkymmentä kuusi senttimetriä. Siinä minun vauvani, pieni koiralapseni. Se ei ehkä näytä enää tältä:

... Mutta on kasvanut säilyttäen söpöytensä:

Se ei enää mahdu syliinkään samalla lailla, mutta aina saa yrittää:

Grima tulee olemaan vielä ties miten kauan pentu, tai ainakin se pysyttelee pennun tasolla (?), mutta koska tämä puolivuotisuuden päivä tuntuu suurelta askeleelta iän kannalta, täytyy sille omistaa kokonainen postaus ja hämmästellä suureen ääneen, mitä pikkutupsukalle onkaan tapahtunut. Puolivuotispäivä on vain kerran koiran elämässä. Tästä on enää toinen samanmoinen, ja se on jo vuoden. Mitä? No ei onneksi aivan vielä. Epäilen suuresti sen kokoa - voiko se muka olla noin korkea jo? Se näyttää niin pikkuriikkiseltä. Jos lyijykynämittailuni kuitenkin ovat todenmukaisia, maxiraja on ylitetty jo hetki sitten. Äää apua.

#80 kill off this thinking, it's starting to sink in

Pieni postaustauko jälleen, mutta nyt minulla on päteviä syitä selitelläkseni sitä. Muu perhe lähti viikoksi Kreikan lämpöön kunnon äkkölähdöllä (tilasivat matkan kaksi viikkoa sitten, 15min harkinta-ajalla perjantai-iltana ja lento lähti lauantaiaamuna seitsemän aikaan) ottaen mukaansa kameran, joten kituuttelin viikon yksikseni koirien kanssa ja mökkihöperöidyin. Ilmatkin olivat kivat, joten ikävä Canonia kohtaan oli kova, varmaan ensimmäistä kertaa koskaan olisin oikeasti halunnut sen luokseni viettämään aikaa kanssani. Ei siinä mitään, lenkkeilin ja nukuin pääasiassa. Oli ihan kiva olla noinkin pitkä aika yksikseen, mukavaa vaihtelua. 

Perjantaina kävimme Griman kanssa aksaamassa puolen tunnin verran aivan kaksistaan, oli mahdottoman kuuma, mutta aika tuntui silti hyvin riittävän treenailuun ja huilimiseen. Otimme putken ja kahden hypyn kanssa erilaisia takaakierto-, valssaus- ja välistävetoharjoituksia ja ai vitsit miten tuo pieni oli pätevänä! Otettiin aluksi lelun kanssa, mutta vauhdin ja motivaation ollessa kohdillaan intoa oli liikaa, ja tiukan kurvin sijasta Grima paineli päin esteen siivekettä. Siirryttiin nameihin, ja johan alkoi luistaa! Neiti jaksoi keskittyä hyvin ja oppi nopeasti katsomaan, minne ohjasin ja vaikka se vauhti tippuikin, sain olla kovin tyytyväinen. Toisena juttuna treenattiin kontaktia ja Grima innostui juoksemaan koko babypuomin oma-aloitteisesti. Täytyy taas parin viikon sisään varata aksa, jos vaikka joku aamu tai ilta irtoaisi vähän aikaa sille.

Eilen olivatkin vikat tokotreenit ennen heinäkuun taukoa - elokuussa jatketaan ryhmän kanssa. Oli niin kuuma, että mitään kummempaa ei tehty, kokeiltiin vähän liikkeestä seisomista ja maahanmenoa, joita meidän pitääkin alkaa treenaamaan. Äiti pääsi taas käyttämään kameraa ja ottamaan Grimasta 5kk poseerauskuvan, ja kyllä tuo taitaa alkaa ymmärtämään seisomisen ideaa, eikä ole edes niin suurissa määrin notkoselkälahna seisomista koettaessa! Hiljaa hyvä tulee, ehkä me elokuuhun mennessä ollaan edes jossakin kehäkunnossa. Pitäisi myös aloittaa raviharjoitukset, mutta jotenkin en osaa inspiroitua niistä.. eikö se ole vähän turhaa? Ei tietenkään sen osalta, jos haluaa näytelmissä esiintyä, mitä ainakin jonkin verran tulemme tekemään mutta ääh, en oikein tiedä. Tai sitten kyse on siitä, etten osaa opettaa ja miten tuommoista ravaamista muka pitäisi opettaa kun koira sen jo osaa luonnostaan... Olen ristiriitatilanteessa. Mutta jotta emme aivan pelleile kehässä, täytyy käydä ostamassa se näyttelyremmi ja käydä juoksentelemassa jossain kentällä heinäkuun aikana. Abbyn kanssa emme juurikaan treenanneet (muutamia kertoja mutta sehän oli kovin pätevä näyttelyfifi!), terriereistä puhumattakaan.

i won't suffer, be broken, get tired, or wasted

surrender to nothing, or give up what i

started and stopped it, from end to beginning

a new day is coming, and i am finally free

Ai miten pätevää! (Ja huomatkaa toki hihna, jolla yritän kampata Griman alimmassa kuvassa. ;)) Jos se ei tuota namia ihan hullunlailla mussuta  niin eipä se ainakaan minua seisotustilanteessa sen pahemmin häiritse. Ehkä sekin pian unohtuu! Suurimman osan ajasta meillä kuitenkin näytetään tältä: 

Ja tältä (huomatkaa luovuuteni näitä kuvia ottaessa...):

Minä olen myös saanut jotakin aikaiseksi, sillä aloitin työt maanantaina ja tämä on ihan ensimmäinen "oikea" kosketukseni työelämään! Kolme viikkoa koirien raakaravintoa myyvässä pikkuputiikissa Ressunpuodissa, en valita ollenkaan. Olen raapinut jäisiä pakkasia, purkanut aggressiota jäisten kanansiipien ja -kaulojen irrottamiseen (huh hah haba käyttöön!), pilkkonut hurjan määrän kurkkuja ja salaatteja ja tehnyt niistä kasvismössöä, pakannut lihoja, käyttänyt kassaa ja kaikkea mukavaa. Yritän olla ottamatta stressiä asiakkaista, vaikken osaakaan heitä neuvoa ja joudun selittelemään jotakin hauskaa. Liikkeessä miinus on se, että siellä on järjettömän kuuma ja eipä tänäänkään kamalassa helteessä asiakkaita juuri käynyt. Jäisten lihojen roudaaminen kotiin on varmasti epäkannattavaa tällaisella säällä. Kuten kotoa tai veden äärestä poistuminen muutenkin, huh. 

Ainiin ja kiitos kaikille 60 lukijalle. Olette tärkeitä ♥

#78 does it feel like we've never been alive inside?

Kuvatäytteinen koirapäivitys jälleen, minun blogissani on aivan liikaa kuvia! Keskiviikoksi meille siis oli varattu Tiian ja Neelan kanssa iltapäivästä 17 -18 ja sinnehän me sitten suuntasimme. Aamusta oli aivan järkyttävä helle ja luulin jo kuolevani kun käveleminen oli kamalaa tuskaa, jalat ja kädet tärisivät, ei tehnyt mieli tehdä muuta kuin käydä makaamaan ja kärsiä, mutta sitten kerääntyikin mukavasti pilviä ja lämpötila laski! Ihan onnellinen treenisää saatiin, muutaman kerran jyrähti mutta sade alkoi vasta kun lähdimme kotiin päin, eikä sitäkään kummoisesti tullut. 

Itse treenit olivat melko turhanpäiväiset, Ponzo ei jaksanut paljoa enkä sitten ottanutkaan kuin rataa pari kertaa, jotenkin en vain osaa tai jaksa sen kanssa hinkata mitään kuvioita, kun tuskin me koskaan minnekään ylemmäs enää edes tähdätään. Poika vain tykkää kovasti juoksennella, niin pitäähän sen päästä mukaan tekemään! Griman kanssa otettiin taas ihan vain sitä putkea, kauan tuo ei jaksa keskittyä varsinkaan nyt kun Tiia ja Neela tuntuivat olevan paljon mielenkiintoisempi kohde kuin minä nakinpalojen kanssa... Voisin joksikin väliksi vuokrata sen puolen tunnin ajan yksikseen Griman kanssa, jospa silloin saisin tehtyä jonkinlaista kunnollista takaakiertotreeniä. Jota toki voisi lenkilläkin treenata puiden kanssa / irtoamista ylipäätään, mutta joka paikassa on liikaa punamustia muurahaisia! Tuntuu, että ne tappavat muutamassa minuutissa minut ja koiran. Samaten meidän pihalla tuntuu joka kohdassa olevan kusiaispesä, vaikka kuinka aina muistelee että tässä ei ainakaan ole. 

Treeniajan lopuksi Tiia sai tehtäväkseen seisottaa Grimaa ja tulihan siinä melkoinen määrä kuvia napattua. Saldona yksi onnistunut joka komeilee tuossa yllä. Koska olemme aloittaneet Griman kanssa vahvoilla istumis- ja maahanmenoharjoituksilla, seisomisesta tulee todennäköisesti ärsyttävä ongelma... Päätin, että kesän aikana se on jotenkin saatava kondikseen ihan vain näyttelyitäkin ajatellen, ensiesiintymisemme kun meinasimme käydä tekemässä Heinolan kaikkien rotujen näyttelyssä elokuussa. Niin hauska nähdä, millainen tuosta tulee.. ei se kamalan pahalta näytä noin yleisilmeeltään, jos sen saa hyvin seisomaan ilman lehmäpönötystä. Sitten kun se naminlussutus saadaan pois.... :)

Treenien jälkeen keskiviikkoiltana Grima pääsi vielä leikkimään Abbyn kanssa läheiselle nurmikentälle tuohon rantaan. Eiväthän tytöt varsinaisesti leiki, Abby saattaa kuvien mukaisesti jurmuttaa Grimaa ja tekee sitä varsinkin aluksi. Abbyhan juoksentelee aivan mahdottomia matkoja, hakee keppiä ja pikkuneiti kirmaa perässä minkä jaloistaan pääsee. Kyllä noista hyvä tulee, kunhan Abby tokenee tästä juoksujen jälkeisestä olotilasta ja Grima saa vielä lisää kokoa. 

does it feel like we've never been alive?

does it seem like it's only just begun?

does it feel like we've never been alive inside?

does it seem it's only just begun?

it's only just begun

Abbyn kanssa meillä oli torstaina viimeiset agitreenit tältä keväältä/kesältä, syksyllä todennäköisesti jatketaan saman ohjaajan ryhmässä mikäli Abbyn omistajat vain niin tahtovat. Minä onnellisesti vain ohjaan. Tasaisesti ollaan kehitytty, ja kyllä tuosta varmasti saisi kisaavankin koiran, jos pääsisin treenailemaan ja innostusta löytyisi! Abbylla sitä ainakin on, joskin toisinaan se saattaa jäädä kesken tekemisen haahuilemaan ja katselemaan vihreitä miehiä. Suhteellisen kivasti neiti kuitenkin jo lukee minua, ja minä taas alan oppia, että Abbyn kanssa saa olla tiukka käännösten kanssa, sillä se lähtee bortsumaisesti ohjautumaan loivemmille reiteille. Abbyn kanssa agilitaaminen on tietyllä tapaa niin kivaa, kun se on innoissaan lähdössä radalle ja sen kanssa saa viimein juosta!

Olen kyllä kovin tykännyt näistä Hurttahuollon kursseista joilla olen nyt ollut (Abbyn kanssa aksat, Ponzon kanssa yhdet aksat ja seuraillut silloiset Neelan alkeisryhmän treenit), ohjaajalla on mielestäni järkevät ja suurimmaksi osaksi itseäni miellyttävät metodit koirien suhteen muutenkin, ja vaikka kurssit eivät ole kehittäneet minua itseäni mitenkään erityisen paljon, kehityksen huomaa koirassa. Etenkin Abbyn kanssa olemme edistyneet hurjasti niin, että voin tosiaan sanoa, että kyllä tuon kanssa kisaamaan voisi lähteä kun kepit on treenattu kuntoon! Pieni ryhmä on todella ihanteellinen treenata, ja kun käytössä on loistava kenttä, hyvät, uudet esteet ja huaa niin kyllä omistajan kelpaa. 

#69 when life leaves us blind, love keeps us kind

Olen reilun viikon aikana rullaillut hitaasti mutta varmasti pelkkää alamäkeä. Ja kuinka typerä olo minulla on kaikesta kaiken suhteen, tai no oikeastaan minulla on typerä olo vain itseni suhteen ja takia. Ei vain pitäisi heittäytyä onnellisuuteen ja ajatella, että vihdoinkin kaikki yrittää kääntyä hyväksi. Kun mitään ei kuitenkaan koskaan tapahdu, ja tämä typeryys tulee takaisin joka tapauksessa, oli sitä hyvää kuinka pitkän aikaa tahansa. Koskaan ei saisi tuudittautua onneen, koskaan ei saisi oppia odottamaan hyvää. Voi miten on typerä olo. Enkä oikein tiedä mitä ajatella mistään. Suren monen asian takia.

On satanut liikaa. Siis ulkona. Vettä. Senkin takia en osaa pitää itseäni niin virkeänä ja järkevänä kuin mitä pitäisi. Heti kun torstaiaamuna näytti siltä, että aurinko saattaa paistaa edes muutaman minuutin, olo oli heti parempi. Ilmeisesti säällä on ihan mahdottoman suuri vaikutus siihen, millainen mielentilani on. Samaten olen nukkunut ihan tavattoman paljon, siis ihan oikeasti on ollut pakko päästä nukkumaan päikkärit ja könytä sänkyyn ennen kymmentä. Nyt paistaa aurinko ja vaikka olenkin väsynyt käyttämään aivojani mihinkään niin lämmittää. Kunpa ensi viikollakin paistaisi. Pidän sormia ristissä kuten teen muutenkin ehkä puolet valveillaoloajastani.

when you've suffered enough

and your spirit is breaking

you're growing desperate from the fight

remember you're loved and you always will be

this melody will bring you right back home

Sitten on tuo koira. Minulla ei alunperin ollut ideana, että minulle suodaan jotain tuollaista, sitten vedetään matto jalkojen alta (ei vaan matot, niitä olikin useampi) ja jätetään kahdestaan roikkumaan. Kai se käy näinkin, ainakin pentu hoitaa asiansa ja pitää sen verran pinnalla, että eihän tässä saa antaa järjen uida kauaksi. Samoiten en kykene uppoutumaan typerien ajatusten pariin, kun täytyy ajatella mitä teen tuon kanssa ja mitä se tekee nyt ja milloinkin. Kaikki täytyy suunnitella ja se on vain hyväksi.

Koska sää on ollut vähän mitä on, niin en ole onnistunut kuvailemaan sitten ollenkaan. Keskiviikkona nappasin muutaman säälittävän sadesääräpsyn tuosta, mutta siihen se jäikin. Emme edusta seisotuskuvissakaan. Parin tunnin päästä lähdemme Tiian ja tämän kleinin Neelan kanssa lenkille, ja toivottavasti saan sieltä jonkinlaisen kasan kuvia otettua! Kiva nähdä myös se, innostuuko Grima leikkimään niinkin pienen kaverin kanssa vai onko sille jo pinttynyt päähän se "pienet eivät leiki" -käsitys, jonka nuo pikkuterrierit varmasti helposti muodostavat. 

when life leaves us blind

love keeps us kind

Tungen tätä aivoihini ja yritän ajatella, että niin se menee. Koska niin se menee. Ja tulipa tässä mieleen, että voisin lähiaikoina kirjoittaa kunnollisen postauksen siitä, mitä olemme Griman kanssa tehneet ja millainen koira tuo oikein on, kun onhan tuosta sanottavaa ja kerrottavaa! Ja mikäli sääennustaja kertoo ensi viikolle hyvää säätä, saatamme vihdoinkin päästä ekaa kertaa ihmettelemään agilityesteitä kentälle. Mamman hinku ainakin on kova ja lapsessa riittää vauhtia.

Grima 16.04. 13 viikkoa / 3 kuukautta, 37cm ja 6,8kg. 

Hyi mikä namipönötys mutta katsokaa sen nassua. Melko suloinen koira.