I'm a five star general infantry controller - G pintaa syvemmältä

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt kirjoittavani kunnollisen postauksen siitä, millainen koira minun Grimani oikein onkaan kotioloissa ja harrastuskaverina, kun sellaista kunnollista kuvaa ei varmaankaan muuten blogitekstejä lukemalla muodostu. Nyt on viimeinkin sen aika! Vaikka Grima onkin yhä pentuiän puolella (ainakin omissa silmissäni ja 11-vuotiaaseen Almaan verrattuna...) uskon, että se on tällä hetkellä hyvin paljon sitä, mitä se tulee olemaan koko loppuelämänsä ainakin pääpiirteisesti.

Se, minkä takia halusin bordercollien pohjautui pääasiassa rodun luonteeseen, etenkin miellyttämisenhaluun ja energisyyteen sekä näiden(kin) ominaisuuksien takia monipuolisuuteen ja mahdollisuuksiin harrastamisen puolella. Halusin koiran, joka olisi aina valmiina tekemään ja menemään, joka olisi ohjaajakuuliainen ja älykäs ja jonka kanssa en joutuisi niihin traumatisoiviin tilanteisiin, joita kohtasin Ponzon kanssa agilityn parissa (:D). Itsepäisyys ja (yli)omanarvontuntoisuus olivat niitä piirteitä, joihin olin tavallaan kyllästynyt terrierin kanssa tehdessäni. Halusin hieman nöyremmän ja "helpomman" koiran koulutettavuuldeltaan, pidempää toimintakykyä ja hyvää virettä. 

En tietenkään halunnut koiraa, joka olisi täysin lapanen ja maanisesti omistajansa perässä laahustava orjatyöläinen, vaan folkkien myötä uskoin pärjääväni myös hieman voimaakkaampiluonteisenkin koiran kanssa, vaikka etsinnässä olikin ensimmäiseksi bortsuksi sopiva, sopivan lempeä ja pehmeä paimen, jolta kuitenkin täytyisi löytyä ripaus kovuutta, ettei se jäisi aivan vahvojen terriereidemme jalkoihin pentuna.

Ja mitä sainkaan!

Griman luonnetta voisi hyvin kuvata yhdellä sanalla, ja se sana olisi leidi. Tai lähestulkoon diiva. Grima on Persoona suurella P:llä. Grima ei ole perässälaahaava lapanen, se ei ole liian pehmeä muttei teräväkään. Sillä on nopsat jalat, nuori, oppiva mieli ja energiaa ehkä muillekin jaettavaksi. 

Pennusta pitäen Grima on ollut hyvin rohkea ja seikkailunhaluinen, utelias pentu, joka itsenäisesti kasvattajalla tepsutteli menemään pitkin poikin eikä niinkään hakenut turvaa muista pennuista. Se oli sellainen oman tiensä kulkija, pieni mutta sopivasti pippurinen Lahja. Pentuiässä meillä kotona Grima oli samalla lailla hyvin oma-aloitteinen ja reipas, joskin autot jännittivät aluksi ja Ponzoahan tuo kunnioitti alusta alkaen aivan eri tavalla kuin Almaa. Ponzo olikin meidän laumassamme se perheen pää. 

Grima ei ole missään vaiheessa ollut alistuvainen luonne, vaan pennusta pitäen sen oma tahto on tullut esille normaalissa arjessa eikä se ole koskaan hätkähtänyt mistään. Siinä missä alistaminen on toiminut suurinpana mahdollisena häpäisynä ja rangaistuksena Ponzolle ja Almalle, Grima ei ole koskaan ollut moksiskaan selätyksistä tai pitkistä silmiinkatsomispuhutteluista. Grima ei säiky minkäänlaisia kovia ääniä ilotulitusraketteja lukuunottamatta, joten komentamisessa äänenkorottaminenkaan ei ole ikinä saavuttanut haluttua lopputulosta. Yksi neidin pahoista tavoista on hyppiä etutassut vasten jotain tasoa esimerkiksi keittiössä, ja ainoa lopetuskeino tälle on viedä koira kokonaan pois keittiöstä. Grima ei tunnu ymmärtävän hauskuuden poisottoa rangaistuksena, vaan seuraavalla kerralla se kuikuilee jälleen tassut pöydänpinnalla tuoksujen perässä.

Ennen pennun tuloa huomasin miettiväni sitä, miten minun tulisi komentaa Grimaa ja rikkoisinko koiran, jos olisin yhtä jämäkkä kuin mitä terriereiden kanssa olin tottunut olemaan. Mitä jos koirasta tulisi arka ja alistuvainen lätty, jos komentaisinkin sitä liian voimakkaasti? Grima kuitenkin osoitti alusta asti olevansa niin epäherkkä, että sain unohtaa mokomat ajatukset ja mennä eteenpäin aivan pikku-Griman kovapäisyyteen mukautuvaisin komennoin. 

 

Treenatessa Grimalla tuntuu olevan hyviä ja huonoja päiviä. Joskus sillä on mitä mainioin vire, toisinaan se on päättänyt selvästi olla kiinnostumatta mistään. Kuten aiemmin olenkin jo kirjoittanut, Griman keskittymiskyky ei riitä pidempiaikaiseen tekemiseen, vaan sen hyvä virta kestää tokoa tehdessä sellaisen 3-4 toistoa ja agilityssa 2-3, mikäli tehtävä juttu ei ole kovin moniosainen. Toisinaan Grima innostuu uudesta jutusta, toisinaan vanhasta ja toisinaan maan haistelusta enemmän kuin muusta maailmasta.

On hirveän haastavaa kirjoittaa tarkasti siitä, millainen Grima on, sillä en kuitenkaan ole haukkumassa koiraani huonoksi miltään osin. Se nyt vain on vähän pälli joskus. Nyt juoksujen jälkeen olemme käyneet treenaamassa agilityä itsenäisesti ja tällä viikolla vihdoin taas ryhmässä. Vapaissa treeneissä agilitaan myös Abby-bortsun kanssa, ja näiden kahden välillä eron huomaa oikein hyvin niiden toimintatavoista. Abby ei ole mikään maailman sähäköin paimen, se on ehkä makuuni hitusen liian pehmeä ja lapasmainen, mutta se on tavattoman kuuliainen ja kiva treenata, sillä sen miellyttämisenhalu on korkealla ja vaikka hajut kentällä kiinnostaisivatkin, se tulee aina käskyllä takaisin. Abby on koira, jonka kanssa äänen korottamista harvoin edes tarvitsee ja se on nöyrä ja kuuliainen treenattava, sen kanssa ei tarvitse repiä hiuksia päästä.

Rimpsun hermojaraastavin tapa taitaa olla sen typerä käytös silloin, kun jätän sen yksinään odottamaan treeneissä. Sitä ärsyttää hirvittävästi se, kun minä ohjatuissa katson muiden treenejä tai kannan esteitä tai treenaan vapaita Abbyn kanssa. Grima siis huutaa, ja sitä se jaksaa vaikka kuinka. Se huutaa silloin, kun se näkee minut ja silloin, kun se ei näe minua. Pässi ei ole vieläkään hoksannut, että jos se pitää kuononsa kiinni, kiidän sen luokse alta aikayksikön... Kun koiraa sitten hakee radalle, se liehittää aivan mahdottomasti ja on innoissaan minusta. Ohjatuissa treeneissä Grima toimii paljon paremmalla vireellä kuin mitä vapaissa, jolloin kenttä on eri, ympärillä ei ole vieraita ihmisiä tai vieraita koiria eikä kukaan ole antamassa selkeitä ohjeita siitä, mitä minun pitää koiran kanssa tehdä. Näissä haahuilu tapahtuukin yleensä silloin, kun Grima alkaa olla puhki ja toistoja ollaan jo tehty muutama. Vapaissa treeneissä liehitys radalleotossa on sama, mutta kun aletaan tehdä jotain, kaikki mielenkiinto livahtaa jonnekin ja Grima haahuaa kuono maassa eikä todellakaan muista korviensa olemassaoloa sen jälkeen. Sillä on mahdoton kiire tekemään kanssani, mutta kun tilaisuus on käsillä, kiinnostus katoaa. Olemmekin treenanneet jotain aivan lyhyitä pätkiä kujakeppejä, kontakteja ja hyppy-putki-yhdistelmiä ja olen vienyt Griman heti takaisin kiinni, kun sen mielenkiinto vähänkään herpaantuu. Tänään nappasin sen kiinni heti, sillä ensimmäinenkään kutsu ei mennyt korvista sisään kun lähdettiin liikkeelle.

Harmittaa vähän se, ettei minulla ole ollut autoa käytössä heti Griman pentuaikoina - eikä ole vieläkään (saan kortin toivon mukaan ennen heinäkuuta). Meidän treenirutiinimme menee uusiksi, kun koira pääsee treenaamaan suoraan peräkontista ja takaisin sinne treenien jälkeen. Griman joutuessa olemaan yksin kiinni, se ei osaa olla huutamatta harjoittelusta huolimatta ja tekemisvirettä on hankala säädellä. Kun koira on autossa, se on rauhassa. Kun se saa luvan hypätä ulos kentälle, silloin tehdään ja täysiä. Grimahan on "aina valmiina toimimaan" eikä sitä tarvitse erikseen lämmitellä silloin, kun sillä on hyvä into päällä. Lämmittelystä ei ole mitään hyötyä, jos se on haahuilutuulella, sillä sitä haahuiluttaa pelkkä leikkiminenkin. Luulen, että Grimalta treeneissä kuluu paljon energiaa turhaan huutamiseen ja olin minä miten mielenkiintoinen hyvänsä, se loppujen lopuksi on tyytyväinen vain irtipääsemisestä. Toivon mukaan auto vakituisessa käytössä auttaa säätelemään tuota virettä.

En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, sillä Grima on kuin suora, suurempi paimenkopio Ponzosta. Se on omapäinen, ei hätkähdä mistään ja tuntuu kunnioittavan kanssaihmisiään naurettavan vähän. Se ei haasta minua menemällä kierroksille, se ei kuumene eikä sähellä omiaan. Se haastaa minua ponzoilemalla. Olen miettinyt, että tuohan saattaa kärsiä murkkuiästä juuri nyt ja on sen takia vielä normaaliakin jästimpi. Elättelen toiveita siitä, että iän myötä kokeilu ja omapäisyys jäävät taka-alalle. Että meistä tulee toimivampia yhdessä. Griman kanssa on niin ihanaa ja mieltäkohottavaa tehdä silloin, kun sillä on kivaa.

Vihaan epäonnistumisen tunnetta yli kaiken ja yritänkin vältellä pessimistisiä ajatuksia niin pitkälle, kun vain pystyn. En haluaisi ajautua ajatukseen siitä, että olen jotenkin epäonnistunut tai pilannut koirani. Varsinkaan, kun Grima on vielä niin nuori ja se on luonteensa kanssa kasvanut samanlaisena koko ajan. Ajattelen ja tiedän, että suurin vika on jollakin tapaa minussa, ja haluaisin osata käyttää Griman kovapäisyyttä kääntämällä sen hyödyksi. En vain tiedä, että miten se täytyisi tehdä. Treeniaikamme on aina lyhyt, sillä haluan tehdä vain koiran varmasti ollessa innoissaan enkä silloin, kun se alkaa haahuilla ja joudun tuloksetta yrittämään mielenkiinnon takaisinsaamista kaikin mahdollisin keinoin. Kaikki jutut, mitä ollaan tehty, ovat myös olleet helppoja ja itselleni sellaisia varmoja ohjauksia ja Griman osaamilla esteillä/esteellä. Täysrauhoittuminen treenipätkien välissä olisi todella paikallaan joka kerta. Oma mielentilani on treenien aikaan aina korkealla. Joten. :-/ Täytyy varmasti alkaa treenaamaan taas enemmän tokoa, kun siinä on helpompi palkata koiraa vaikkapa yhden maahanmenon jälkeen. Agilityssä Grima ehtii jo haahuilemaan putkeenlähetyksessä ennen kuin se löytää tiensä sinne asti. Yksi vaihtoehto on tietenkin liina vapaisiin treeneihin mukaan ja pelkkää tuttua ja turvallista riemutreeniä. Ja avustaja pitämään koiraa kiinni ja palkkausapuna kuten "oikeissakin" treeneissä.

Olen hyvin päässyt eroon edistymispaineista eikä minulla ole hinkua miettiä sitä, mitä kaikkea muut samanikäiset koirakot ovat jo ehtineet saavuttaa. Grima ottaa aikaa. Eihän se välttämättä edes ole kisakoiratyyppiä. Ei sen tarvitsekaan, ei Ponzokaan ollut. Tai sitten minua ei ole luotu kisaamaan. Mutta minä en luovuta. Ajattelen kuitenkin, että minulla on bordercollie, minulla on harrastuskoira. Kyllä sen kanssa täytyy saada jotain aikaan, haluan saada sen kanssa jotain aikaan. En vain ole koskaan törmännyt bortsuun, joka olisi tällainen haahuilijatyyppi.

Minun on pakko sanoa, että Grima on parhaimmillaan silloin, kun emme treenaa. Se on parhaimmillaan silloin, kun rellestän sen kanssa pitkin metsiä, kun se saa juosta vapaana ja noutaa keppiä vedestä, häseltää sen kanssa ja taistella siitä. Se on parhaimmillaan silloin, kun se pitää korvansa tallessa ja seurailee tarkasti sitä, missä minä menen ja jos otan yhdenkin juoksuaskeleen, se kiitää perään etten vain karkaa yksin kauemmaksi. Grima on parhaimmillaan silloinm, kun se tunkee väkisin puoliksi syliin, pökkii päällään ja on nappisilmineen mitä suloisin ja kiltein ja herttaisin koira. Se on hurjasti minun perääni, minun koirani ja olen kuitenkin se, kenelle se on pienessä mielyttämisenhalussaan kaikkien miellyttämisenhaluisin. :'-)

Grima on valloittava otus, se todellakin on. Ja sen syvin olemus tiivistyy minusta erinomaisesti seuraavaan kuvaan, josta tulee esille sen sielun sinfonia ja tyttömäisyys ystävällisine ilmeineen ja lempeine hymyineen. Neitikoira. Meille saa nyt heitellä omia kokemuksia ja ohjeita aivan vapaasti!

Horizons look different in a modern age

No onpas taas pitkä aika viime päivittelykerrasta! Mitään kummempaa tässä ei ole silti ehtinyt tapahtua, ei minulle eikä koirillekaan. On selviydytty alkuvuodesta, Wanhojen tansseista (vaikken itse tanssinutkaan), treenattu agilitya ja yritetty pitää mieli korkealla. Minua harmittaa se, että talvi on ollut näin kökkö. Hetken aikaa oli niin kivat pakkaset, mutta eilen taas satoi vettä, lämpötila on plussan puolella ja kylmänkosteus saa kaiken tuntumaan kamalalta. Tuolla on taas niin liukasta ja märkää, ettei meinaa lenkiltä selviytyä hengissä kotiin. Ja missä lumi?  En taas muista, milloin viimeksi olen nähnyt auringon. Siitä on viikkoja - kaksi? kolme? - en tiedä. Yksi valoisampi päivä kyllä piristäisi kummasti, vaikka eihän tuolla enää edes voi puhua pimeydestä, kun perjantainakin aksatreeneihin puoli kuudeksi mentäessä oli ulkona aivan valoisaa. En ole tietenkään huidellut pihalla kameran kanssa aikoihin, joten tätäkin postausta saavat koristaa vanhat kuvat. 

Griman kanssa ollaan tosiaan aksailtu perjantaisin ja surullista kyllä meiltä on jäänyt parit treenit välistä. Jotenkin perjantai tuntuu aina olevan sellainen päivä, että silloin on jotain muuta peruuttamatonta. Yhden kerran matikan kertaustunti ennen edellistä koeviikkoa ja viime viikollakin Wanhat. Kahden viikon päästä jää taas kerta pois, kun lähden jo perjantaina jonottamaan Hartwallin eteen Thirty Seconds To Marsin takia. Kirottu bändi. (Mutta herraisä 13 päivää. Virallinen lippujen kanssa odottaminen alkoi siis yli 170 päivää sitten. Ja tänne asti on selvitty.) Perjantaina kuitenkin oltiin ryhmässä aksailemassa ja eilen Pullisen Tuulan seurassa päästiin tekemään vähän kontakteja ja eteenmenoa. Ryhmätreeneissä äiti kävi pitämässä Grimaa rataantutustumisen ajan ja kun sitten päätin, että tämän on parempi lähteä saman tien kotiin Griman alkaessa höyrytä laumansa perään, neidillä menikin pasmat aivan sekaisin ja itkeminen vei kaiken keskittymisen tekemisestä. Kun sitten meidän vuorollamme neiti sai käydä juoksemassa hallin läpi etsimässä äitiä ja tajusi, että ei siellä sittenkään ketään enää ole, löytyi se kiinnostus ja lopputreenit sujuivatkin oikein mallikkaasti.

Grimallahan on hallilla ongelmana se, että se huutaa huomiota jos jätän sen yksin kiinni. Pelkkä selän kääntäminenkin riittää hermostumiseen ja jos kävelen kauemmas, koira alkaa tosissaan huutaa. Tehotreenaus odottamisesta alkaakin nyt, sillä itseäni ottaa hermoon aivan tajuttomasti mokoma käyttäytyminen eikä muidenkaan ryhmäläisten varmasti ole kiva kuunnella turhaa haukkumista - Grima on meidän tämänhetkisessä ryhmässämme ainoa, joka yksinjätettäessä alkaa raivota, joten ":D". En viitsi sitä treeneissä huudattaa, joten tehdään sitten koko ajan jotakin pientä kontaktitreeniä tai käydään kävelemässä muualla hallissa.  Eilen äiti olikin mukana ja tehtiin sitten Tuulan treenatessa aivan yksinkertaista paikallaoloharjoitusta niin, että äiti sai pitää kiinni ja itse käppäilin ympäriinsä ja kävin hiljaisuudesta palkkaamassa. Eihän se mitään höyrynnyt toisin kuin perjantaina. Täytyy lenkeilläkin alkaa tehdä sitä, että jätän Griman puuhun kiinni ja teen itse jotain muuta ja palkkaan odottamisesta.

Jos nyt hallilla on tilaa ja saan sen varattua, käymme me tekemässä jotain pientä tiistaina, keskiviikkona ja torstainakin. Nappaan sitten Ponzonkin mukaan, niin herra pääsee pitkästä aikaa tekemään ja Grima-raukka saa odottamistreeniä oikein kunnolla. Saa nähdä, mitä osaan yksin treenailla, mutta ainakin kontaktia ja sen hakemista sekä jotain yksinkertaista ja helposti rakennettavaa rataa voisi kokeilla. Ponzonhan kanssa pystyy ottamaan melkein mitä tahansa, kun ei se meillä ole niin justiinsa. Griman kanssa kaikessa on vielä niin paljon tehtävää, että en sen kanssa edes osaa hakea järjestelmällisyyttä, kunhan jotain saadaan tehtyä ja vähäsen uutta kerrallaan opittua.  Kamerakin pääsee hallille mukaan, niin saan kuvattua ensimmäistä kertaa ja... olen muuten aivan tajuttoman huono kirjoittamaan treenipostauksia. Tai yhtään mitään. :D Kamalaa tönkköä sönkötystä ja mitään en osaa kertoa. Jotenkin se kirjoittajapuoli on kadonnut aivan kokonaan ja varmuus siitäkin on hävinnyt. Usein on tullut mietittyä, että mikä se oma vahvuus sitten loppujen lopuksi on. Ja olen tajunnut, että sitä ei ole oikein koskaan ollutkaan, mutta ehkä se joskus vielä löytyy. Tai sitten täytyy hyväksyä se fakta, että olen hyvä olemaan huono asioissa, ja vahvuuksiani ovat valittaminen ja huonotuurisuus ja elämässä epäonnistuminen. Tuntuu muutenkin kuin treenaamisessa ja treenipostausten kirjoittamisessa siltä, etten osaa yhtään mitään ja olen aivan lapsen kengissä. Tulisi nyt sitä aurinkoa niin ei tarvitsisi synkistellen miettiä mitään tällaista!

All we need is faith, faith is all we need - Grima 1v.

Kuudestoista tammikuuta vuonna 2013, yöllä - tasan vuosi sitten - syntyi maailmaan kuusipäinen bordercolliepentue. Kello 3.10 pentuhuonetta ensi kertaa nuuhkaisi pesueen kolmas lapsonen: pikkuinen, mustavalkoinen narttupentu. 230 grammaa pientä kuonoa, tassua, korvaa ja pennuntuoksua. Työnimeksi tytölle oli annettu Lahja.

 

Tiesin heti ensimmäisestä päivityksestä, jossa Lahja mainittiin, että siinä pennussa on se jokin. Se jonkin, jota minä koiralta etsin. Se jokin, jota tarvitsin ensimmäisen bordercollieni kanssa ja se jokin, jota kasvattajakin tiesi minun tarvitsevan. Tiesin sen yöllä luettuani tiedon toisesta ja kolmannesta pennusta, ennen tietoa vielä syntymättä olevista pennuista, ennen yhtäkään kuvaa. Minä vain tiesin, tunsin sen. Ja päivitin blogin seuraavan kerran vasta aamulla herättyäni.

Olin oikeassa itseni kanssa - Lahja oli pentu, joka valikoitui suosikeksini heti ensimmäisten kuvienkin jälkeen. Sen suosikinasema kasvoi jokaisen päivän myötä lisää, vaikka yritin olla ajattelematta pentuja siltä kannalta - tiesin, ettei ollut varmaa, saisinko pentua ollenkaan. Pysyttelin pessimistinä, mutta en voinut mitään sille, että Lahja tuntui alusta asti ainoalta oikealta pennulta. Tiesin, että se olisi nyt tai ei koskaan. Jos Lahja ei olisi minulle Se Oikea, sitten ei olisi yksikään koira. Tämä pentue oli minulla ainoa vaihtoehto sillä hetkellä. Tämä pentu.

Kävimme äidin ja isän kanssakatsomassa pentuja niiden ollessa viisiviikkoisia. Se taisi olla se reissu, kun ajoimme vikaan ja jäimme jumiin hiihtoladulle... Pääsimme kuitenkin kunniakkaasti perille ja olimme kaikki haltioissamme pienistä koiranaluista. Minä erityisesti, mutta ei kukaan meidän perheestämme voi väittää, etteivätkö koiranpennut olisi suloisin asia maailmassa. En tainnut ensimmäisten viikkojen aikana mainita paljoakaan siitä, miten Lahja oli suosikkipentuni. Äiti ja sisko tuntuivat pitävän eniten sinivalkoisesta Lucilesta, isästä kaikki pennut olivat suloisia.

Vierailuamme seuraavana päivänä - se oli sunnuntai - sain puhelun kasvattaja-Marjolta. Olin lenkillä ja muistan, miten kädet täristen vastasin kännykkään. Hän oli pohdiskellut kotiehdokkaita pennuille ja päätynyt siihen tulokseen, että minulle löytyi pentueesta pentu, jos vain hyväksyisin kyseisen lapsen ja olisin varma siitä, että se tuntui minusta oikealta. Marjo painotti sitä, miten tärkeää on, että tunnen vetoa omaa koiraani kohtaan. Hän oli ajatellut, että suosikkipentuni on juurikin Lucile-tyttö, ja taisin puolihuutaa puhelimeen, että olin alusta asti pitänyt Lahjaa sinä Oikeana pentuna. Kyllä, Marjo oli valinnut minulle sen pennun, johon olin itse edeltävän kolmen viikon aikana kasvanut kiinni:  pienen Lahjan.

Muistan, kuinka itkin puhelimessa. Muistan, kuinka puhelun jälkeen jäin istumaan kuistille pakkaseen ja itkin, itkin onnesta ja epäuskoisuudesta. Tunne siitä, miten onni ja onnistuminen valuvat lävitse kehon joka kolkkaan oli uusi ja laittoi tärisemään. Se puhelu on yhä elämäni täydellisin. Ja se päivä yksi parhaimmista. Ensimmäistä kertaa koskaan asiat loksahtivat paikoilleen niin kuin olin varovaisesti uskaltanut toivoa. Kaikki palaset löysivät paikkansa ja mustavalkea värit. Oloni ei koskaan ollut ollut varmempi ja täydempi kuin silloin.

Minä olin yrittänyt bortsua kolmen vuoden ajan, joten kuukauden odotus ennen luovutusikää ei tuntunut enää pitkältä, se ei tuntunut miltään. 

Kun istuin kotimatkan autossa, pentu vieressäni boksissa tuhisemassa, en osannut ajatella, että tässä se nyt olisi. Kaikki. Minun maailmani, syyni roikkua kiinni tässä kaikessa. Haave, jonka toteutumista olin jo ehtinyt odottaa, jonka takia oli itketty niin useita kertoja ja joka oli kauan läsnä joka ikinen päivä, viemässä voimia. Minä todella jouduin kärsimään koiran takia, se  vei minulta niin paljon ennen olemassaoloaankaan. Voinko sanoa, että se vei minulta järjen? Jollakin tasolla ainakin. Pentukuume muutti minut ihmisenä. Toisaalta saan myös kiittää siitä, mitä olen nyt - minä olen minä. 

En osaa vieläkään kuvailla sitä tunnetta, jonka Grima minulle tuo. Se on työni tulos, toivomisen tulos, luovuttamattomuuden ja toivon menettämättömyyden suoma palkinto. Se veto, jota tunnen tuota koiraa kohtaan - jota olen vuoden ajan tuntenut - on jotain ainutlaatuista. Se on tunne, jota jotain rakasta kohtaan täytyy tuntea. Se on tunne, joka kattaa kaiken rakkauden ja onnen. Yhä edelleen olen epäuskoinen siitä, että olen todella saavuttanut elämässäni jotakin, mitä halusin eniten saavuttaa. 

Grima on parasta, mitä minulle on tapahtunut.

Tuossa koirassa on valo. Siinä on usko parempaan, toivo, rakkaus. Se todistaa sen, ettei luovuttaminen olisi kannattanut. Että unelmiensa eteen täytyy taistella, niistä ei saa laskea irti. Grima on todiste siitä, että hyviä asioita tapahtuu. Se on kasvanut mitä suloisimpana koirana, sielusilmäisenä ja rakastettavana, sopivan pippurisena, oppivaisena ja ihastuttavana. Meidän matkamme on vasta alussa, varsinainen työnteko alkoi vasta joitakin kuukausia sitten. Edessä on paljon opittavaa, voitettavaa ja hävittävää. 

Jotkin asiat ovat tarkoitettuja. Jos minulle olisi tarjottu toista pentua, olisin varmasti kaikesta huolimatta sanonut ei. Vain Grima on koskaan tuntunut oikealta. Se on sitä yhä. Muistan, kuinka nauroimme Grimalle kuusiviikkoiskuvien takia, kun tyttö erosi niin paljon muista pennuista näyttäen kaljulta lehmältä. Ja muistan, kuinka sulin viimeisimmille nassukuville aivan totaalisesti ja ajattelin, että minun pentuni on maailman suloisin olento.

En enää muista, miltä tuntui pitää sylissä pientä pentua, miltä tuntui vauvakarva ja miltä se tuoksui. Mutta olen nyt vähintään yhtä onnellinen, kun saan upottaa käteni vuoden ikäisen mustavalkean karvaan, kun se painaa pään olkapäätä vasten tai vain tuijottaa kiinteästi suoraan silmiin. Kun se murisee keppi suussa ja juoksee sitten onnensa kukkuloilla niin lujaa kuin jaloistaan pääsee, mutta palaa kuitenkin tarkistamaan, tulenko perässä. Haluaisin listata kaikki pienet, onnelliset hetket jonnekin talteen, jotta voisin aina palata niihin. Mutta toisaalta saan kokea jatkuvasti uusia. 

Kiitos Marjo, että teit tästä kaikesta mahdollista. 

Hyvää ensimmäistä syntymäpäivää rakas Grima, Amazeme Strong Faith, pieni Lahja. Ja paljon onnea Ässä-sisaruksille Hillalle, Lissulle, Lasselle, Capolle ja Latelle. Lapset ovat onnen tähtien alla syntyneet!

the maniac messiah, destruction is his game

a beautiful liar, love for him is pain

the temples are now burning, our faith caught up in flames

i need a new direction 'cause i have lost my way

 

 

all we need is faith

all we need is faith

faith is all we need

Postauksen kuvat (ja kuvausapu) © Amazeme Border Collies, Mikko Marttinen, Laura, Niina, iskä ja minä

Still I keep in mind that snow is safe

tonight i won't say tonight it's ok

always had a feeling it would pass

never ever thought it'd be this way

still i keep in mind that snow is safe

safer than it was

Vihdoinkin lunta. Vain tuo parin sentin kerros saa aikaan sen, että tänään iltapäivällä puoli neljältä, kun pääsin koulusta, oli vielä niin valoisaa että olisi voinut kahdenkymmenen minuutin ajan vielä heilua kameran kanssa suhteellisen kelvollisin tuloksin. Tuo kymmenen pakkasastetta vain tuntuu kauhean vilakalta leutojen kelien perään - ei tarkene käyttää Grimaa aamupissalla ilman kunnon varusteita tai kykkiä kauaa ovenraossa koiria huutamassa. Reidet jäätyvät lenkillä ja eilen illalla täytyi Ponzoa kantaa kotikadunpätkä, kun reppanaa paleli tassuista. Mutta kyllä minä nautin nyt. ♥

Eilen kävinkin pitkästä, pitkästä aikaa ulkona kamera kourassa ja taiteilin jäisellä kalliolla parhaan kykyni mukaan - enkä muuten kaadunnut! Ja pitkästä aikaa olen tyytyväinen kuviin. Harmittaa vain, kun koneeni vääntää värit niin erilaisiksi kuin mitä suurin osa muista näytöistä niin tuntuu, että muokkaan kuvat aivan päin honkia joka kerralla. 

Mutta kyllä Grima on söpö, vaikka itse sanonkin. Sillä vain on ylitsepääsemättömän symppis ilme. 

Tässä muuten kuvat 24.03.2013 ja 13.01.2014. Aivan yhtä tyhmän näköinen otus vieläkin... Huomenna suunnataankin synttäriostoksille, saa nähdä tarttuuko mukaan mitään!

 

It was a thousand to one and a million to two

i don't remember the moment i tried to forget

i lost myself, is it better not said

now i'm closer to the edge

it was a thousand to one and a million to two

time to go down in flames and i'm taking you

closer to the edge

Vuosi 2013 on nyt ohi ja ollaan reilusti uuden vuoden puolella. En ole koskaan tehnyt koostepostausta mistään vuodesta, enkä nytkään tiedä, kuinka tämän postauksen toteuttaisin. Mutta yritetään.

Vuosi 2013 oli elämäni paras mutta samalla pahin vuosi kaikista tähänastisista. Päällimmäisenä mieleen on tietenkin jäänyt Grima, joka täytti suuren kolon sisältäni saapumalla meille asumaan. Neiti täyttää reilun viikon päästä vuoden, se on jo melkein aikuinen koira. Aika pennun kanssa on kulunut todella nopeasti - koko vuosi on hurahtanut mennä nopeammin kuin mikään aiempi, enkä tiedä, onko se hyvä vai huono asia. 

Vuoden sisällä olen kasvattanut koiran, seurannut sen kehitystä ja ollut osana sen jokapäiväistä arkea, päässyt oppimaan ja opettamaan uutta. Grimallinen elämä on ollut kutakuinkin juuri sellaista, jollaiseksi sen kuvittelinkin. Jokainen päivä ei ole koirankaan kanssa ruusuilla tanssimista, mutta se on se, joka tuo pieniä ilonhetkiä pelkästään olemalla olemassa. Olemme kummatkin kehittyneet vajaassa vuodessa paljon joka suuntaan. 

Koko vuosi on pyörinyt lähinnä Griman ympärillä, mutta kahta pikkypytkyä ei ole tietenkään tullut unohdettua. Pariskunta sairasteli kesällä ensimmäistä kertaa kunnolla koko elinikinään, ja etenkin Alma kävi todella huonossa kunnossa yhdessä vaiheessa. Nyt kumpikin terrieri on taas kunnossa, elelevät elämänsä tylsyydestä huolimatta varsin tyytyväisenoloisina. Ponzonkin kanssa treenaaminen on jäänyt taka-alalle, tosin Grimasta on ollut sille sen verran hyötyäkin, että neidin kanssa pääsee pidemmille lenkeille ja lähes päivittäin juoksemaan vapaanakin. Ponzo kun vielä pysyy meidän vauhdissamme siinä missä Almasta on tullut hitaammanpuoleinen. 

Vuoden aikana minä olen ehtinyt olla niin kiireinen kuin kiireetönkin, stressannut aivan liikaa aivan liian monesta asiasta ja kokenut elämäni parhaimpia, pieniä hetkiä oman bordercollielapsen kanssa. Olen jälleen oppinut tuntemaan itseni astetta paremmin ja löytänyt kuvan siitä, mikä minulle on tärkeää. Olen myös tämän vuoden puolella löytänyt myös uutta musiikkia, alkanut kuunnella Mew'ta, Bring Me The Horizonia ja Thirty Seconds To Marsia, joista jälkimmäinen on tällä hetkellä naurettavasti yksi elämäni tärkeimmistä asioista Griman lisäksi. Olen Marsin kautta saanut niin paljon, tutustunut upeisiin ihmisiin ja saanut jotain fanityttöilyn aihetta. Kyseinen bändi muiden mukana on jo nyt saanut pelastettua niin paljon.

Pennun lisäksi vuoden kohokohtina ovat olleet keikat, joita olen päässyt kiertämään neljin kappalein kesän aikana. Kesäkuun lopussa näin Marsin ensi kertaa livenä, heinäkuun alussa Hurtsin toista kertaa ja koin elämäni parhaat hetket, heinäkuun lopussa oli 20h jonotuksen ja Musen vuoro ja viimeisinä muttei vähäisimpänä marraskuun alun keikka Helsingin Jäähallilla, jossa Hurts veti täydellisen shown täydellisellä setillä. Marsia lukuunottamatta pitkät jonotukset kannattivat ja keikuin eturivipaikalla. Nyt katse on kohdistettu maaliskuulle (kaksi kuukautta enää!) kun näen Marsin uudelleen. En ole koskaan odottanut mitään yhtä paljon, samanlaisella kauhulla ja sekaisella innolla. Sen jälkeen saan toivottavasti jäädä odottamaan kesää. 

En ole esittänyt tulevalle vuodelle mitään erityisiä toiveita tai tehnyt lupauksia, en ääneen enkä pääni sisällä. Mutta toivon, että kaikki menee hyvin kaiken suhteen, meillä menee hyvin Griman kanssa ja osaan olla paremmin itseni kanssa. Haluan päästä kesällä matkailemaan edes himpun verran, ja haluan myös saada kesäksi töitä suunnitelmani toteuttamiseksi. Haluan päästä treenaamaan agilityä ja kehittyä siinä Griman kanssa ja haluan saada inspiraation tokoa kohtaan! Siinä taitavat olla ainoat tavoitteeni Grimankin osalta. Toivon myös koirien pysyvän terveinä samoin kuin kaikkien läheisten. Toivon vuoden 2014 olevan hyvä.

Olemme tosiaan päässeet aloittamaan hallitreenit agilityn parissa ja Grimassa varmasti on potentiaalia kyseiseen lajiin varsinkin, kun itselläni on intoa kehittyä ja tehdä. On harmi, että agility on juuri se laji, jota pääsee treenaamaan esteille harvemmin kuin vaikkapa tokoa, jota voi tehdä missä ja milloin tahansa. Toivon mukaan kevään myötä pääsemme treenaamaan useamman kerran viikossa! Tähän asti ollaan treenattu yksittäisiä esteitä sekä muutaman esteen pätkiä, ja Grima on ollut innolla ja reippaana mukana. Saa nähdä, miten pääsemme alkuun kontaktiesteillä, kun ensi kertaa tehty vähän korkeampi puomi oli aluksi kamalan jännä juttu. 

Tokoa käytiin myös muutamaan kertaan treenamassa vapaissa treeneissä hallilla, mutta päätin jättää lajin hautumaan ja odottelemaan kevättä, sillä oma motivaationi on niin alhaalla, että jos treenaan, pilaan sillä varmasti aina jotakin. Kehittyminen tuntuu myös olevan vaikeaa, kun olemme niin alussa, ja tarvitsisin kunnolliset ohjatut treenit saadakseni siitä treenauksen palosta ja innostuksesta kiinni. Jaksan uskoa, että kunhan nämä loskat ja kylmät kelit menevät ohitse ja pääsen taas kuivalle kentälle tekemään, innostus palaa (vai onko sitä koskaan ollutkaan? no tulee, siinä tapauksessa). 

Tokoa ollaan treenattu pienessä mittakaavassa sisällä ja lenkillä - niitä sivulletuloja, maahanmenoja, seisomista ja seuraamista, joita on helppo tehdä missä tahansa - ja olen myös opettanut Grimalle kaikenlaisia temppuja. "Turhien" juttujen opettaminen on hauskaa ja Grimasta näkee noiden kanssa, kuinka se hoksaa asioita ja alkaa nopeasti tarjota niitä itse. 

Täällä on satanut vettä jo ties kuinka kauan, enkä ole päässyt kuvailemaan aikoihin. Tämän postauksen kuvat ovatkin ensilumelta jostain kaukaa sitten ja ensilumen jälkeen. Kohta kolmen viikon sisään olen nähnyt aurinkoa... kerran? Ja silloinkin vain aivan viime säteet lenkin päätteeksi. Minulla on ikävä valoa ja auringonpaistetta. Nyt on tammikuu, mutta missä ovat talviset kelit? Kaikista eniten tahtoisin nyt saada kuivaa lunta maahan, lumihuurretta puihin ja tumman tähtitaivaan piristämään ilta- ja aamulenkkejä. Alan pikkuhiljaa kyllästyä siihen, että lenkillä tulee suorastaan kesäinen olo kun hiukset ja naama valuvat solkenaan vettä kotiinpäin tullessa. 

Blogin puolella vaihtui ulkoasu ja ai niin! Nytpä tiedänkin, mitä voin luvata. :) Lupaan repiä aikaa koneellaoloon ja yrittää palauttaa myös sitä kauan kadoksissa ollutta kirjoitusintoa ja myös taitoa, joka on sekin rapissut melko heikkoon jamaan. On suorastaan kärsimystä kirjoittaa enää yhtään mitään, kun lauseet ovat kamalan tukkoisia eikä päästä irtoa mitään kuin vasta viimeisen pakon edessä. Tämä asu on nyt paljon hengittävämpi ja selkeämpi kuin aikaisemmin, minä ainakin saan paremmin henkeä suuremman fontin kanssa sekä tämän yksinkertaisuuden. Sivupalkki on kauhea, mutta en anna sen häiritä - en jaksa taistella koodien kanssa enää yhtään enempää, sillä Blogger tekee aina temppunsa ja sitä paitsi kadottaa käytössä olevan koodin jonnekin. Tämä saa nyt olla niin kauan kuin jaksan sitä katsella.

can you imagine a time when the truth ran free?

the birth of a song, the death of a dream

closer to the edge

this never ending story

paid for with pride and fate

we all fall short of glory

lost innocence

#87 well, all i need is the air i breathe

Bloggailu on jälleen jäänyt ajanpuutteen takia olemattomalle huomiolle - en vain missään välissä meinaa ehtiä koneelle istumaan! Olen kevyesti arkena ilman tietokonetta sen viisi päivää, sitten perjantai-iltana käyn hätäisesti tekemässä jotain tai kulutan muutaman nukkumistuntini dataamiseen. Launtai- ja sunnuntaiaamuna istun tässä, jos vain herään ja ehdin. Muuten rullailenkin sosiaalisessa mediassa vain kännykän avulla, mikä onkin helpompaa ja nopeampaa. Mutta onneksi meillä ei ole mitään päivitettävää, niin en pode niin huonoa omaatuntoa!

Tuntuu, ettemme ole Griman kanssa edistyneet juuri ollenkaan... pitkään aikaan. Meidän treenaamisemme on päivittäin sitä, että lähden metsään tuon kanssa, se saa olla irti ja otan aina välillä luoksetuloa, temppuiluja ja sivulletuloa sekä seuraamista. Muutaman kerran viikossa käppäillään tuohon läheisen koulun kentälle treenaamaan tokoa. Silloin ollaan hetkisen astetta vakavammalla mielellä, otetaan pidempää seuruuta, enemmän käännöksiä ja ollaan isommin kun kerran mahtuu!

Tänään pihatokoillessa päätin, että on jälleen aika ottaa itseään niskasta kiinni ja aloitettava treenaamaan niitä kirottuja liikkeestä pysätymisiä ja paikallaoloa muutenkin. Miten paikka tuntuu olevan hankalin opettaa? Grima on mahdottoman malttamaton, ja olemme edelleen siinä vaiheessa, että laitan Griman istumaan tai maahan, sitten tulee napakka "paikka" ja otan askeleen taaksepäin, odotan sekunnin ja sitten äkkiä takaisin palkkaamaan. Tänään tosin otin jo kaksi askelta - mitä edistystä! Ja paljon treenataan sitä, etten itse liiku minnekään ja pyydän Griman asentoon ja palkkailen kontaktista ja paikallapysymisestä. Neitihän osaa odottaa ruokaansa ("ei ota"), eikä se rynni ovella vaikka sen avaisikin ("ei tule"), ja myös vapaanaollessa tuo osaa lähestulkoon aina pysähtyä jos jolkottelee edellä ja otan kiinni, mutta jostain syystä tämä normipaikka ei tunnu luonnistuvan. Olisiko kellään antaa käytännön vinkkejä? On kuitenkin sen verta tärkeä taito, että haluaisin saada tämän alta pois!

 

Grima aloitti ensimmäiset juoksunsa reilut kaksi viikkoa sitten, ja meiltä on nyt jäänyt kahdelta viikolta tokon ja agilityn hallitreenit välistä tämän takia (perinteistä tuuriani!). Ensi viikolla käydään aksassa housut jalassa ja neiti saa nököttää autossa väliajat. Tällä viikolla minulla ei ollut kyydittäjää joten treeneihin meno oli mahdotonta. Mutta ensi viikolla sitten! Tuosta on hankala sanoa, missä vaiheessa juoksut tällä hetkellä ovat, kun meidän oma Ponzomme ei ole erityistä kiinnostusta Grimaa kohtaan esittänyt (vaikka onkin kastroitu niin Alman juoksujen aikaan noita joutuu yhä pitämään osan ajasta erillään) enkä lenkilläkään ole muiden koirien kohdalla huomannut suurempaa eroa. Pari päivää ennen tiputtelun alkua Grimassa näkyi selkeä muutos, kun neiti veti kamalan rauhattomaksi, ei malttanut nukkua ja repi useammat pedinpehmusteet rikki. Jopa oman patjansa, joka on koko pentuajan saanut olla rauhassa. Nyyh. Nyt on taas helpottanut huomattavasti!

Jännä ajatella, miten pentu on jo noin vanha. Juoksee ja kaikkea! Olisin toivonut, että ekat juoksut tulisivat vasta hamassa tulevaisuudessa, ja jouduin yllättymään ja pettymään näiden treenien kanssa. Nyt täytyy vain toivoa, että juoksuväli pysyy mahdollisimman pitkänä! Pentunahan se tulee pysymään vielä vaikka kuinka ja kauan ainakin tässä tilanteessa, kun muut koirat ovat sitä vanhempia.

Siitä onkin jo jonkin aikaa kun treffasimme Neelan ja Tiian kanssa lenkkeilyn merkeissä, kiersimme parisen tuntia pururadalla ja teimme vähän toko raviradalla lenkin päätteeksi. Sain olla positiivisesti yllättynyt siitä, miten kivasti Grima oli Neelan kanssa! Ajattelin, että tuohan menee ja aiheuttaa riekkuloinnillaan pikkuiselle elinikäiset traumat mutta ehei, tytöillä sujui oikein mallikkaasti ottaen huomioon koko- ja luonne-erot. Neela ei juurikaan arkaillut Griman suhteen ja hätyytteli reippaasti Grimaa kauemmas kun tajusi, että kohti juoksemalla bordercollie viilettää monta metriä poispäin. Grima osasi todella hyvin väistellä Neelaa, ei kertaakaan juossut päin ja oli kokonaisuudessaan kovin nätisti.

Tiia sai myös minun sahakamerani itselleen ja samalla kunnian ottaa Grimasta rakennekuvan. Kiitos! Haha, onhan se vähän... tuommoinen. Naamaltaan sievä, pitkula, takaa kapea (minten minulle keskittyvät näm pihtikinttuiset koirat? Ponzo on samalla lailla rakaa kapea ja samaten minulla itselläni on sisäänpäinkääntyvät polvet hyäh tämä on joku estämätön piirre) ja rimpula. Miellyttää omaa silmää ainakin toistaiseksi vallitsevan siroutensa takia, ja minun puolestani karvamääräkin saisi pysyä tässä nykyisessään - sitä on juuri sopivasti! 

Minun tekee jälleen mieli vaihtaa ulkoasua, joten ehkäpä teen sen seuraavan kerran kun minulla on aikaa. Ensi viikolla alkaa koeviikko ja huh, saa nähdä mitä kaikesta taas tulee. Ehkä joku ilta on aikaa tehdä muutakin kuin lenkkeillä ja tuijotella tekstiä... 

#88 answer me truthfully, do the clouds kiss you?

Blogger haluaa taas temppuilla kanssani, lagii eikä suostu tallentelemaan tätäkään postausta. Ja kuka näiden kuvien laadun oikein tuhoaa? Muutenkin intoni valokuvaukseen on kovin pieni, ja sitten sen kerran kun saan räpsäistyä edes muutaman onnistuneen kuvan (otan niitä sata ja sieltä löytyy tosiaan aina se alle kymmenen kelvollista, joista nytkin blogiin päätyi vain neljä), kaiken maailman välikädet kakkivat laadun satanolla. Ja nyt ärsyttää myös se, että Ponzon kuvan värit ovat... aivan kamalat. En sitten ole saanut niitä yhtään epäluonnollisemmiksi? Voisin lopettaa valokuvaamisen ja varsinkin kuvanmuokkaamisen kokonaan, kun en taida omistaa silmiä. :D 

No mutta, olemme jatkaneet tokotreenailuja. Jotenkin treeneissä käyminen aina nostaa inspiraatiota, joka minulla ei-niin-innokkaana tokoilijana tahtoo viikon sisällä ehtiä laskemaan. Me tarvittaisiin varmaankin kahdet ohjatut treenit viikossa, niin pysyisin intoni kanssa mukana! Viime tiistaina otettiin treenattavaksi jäävien alkeet, ja kokeiltiin vuoron perään aivan yksinkertaisia namilla leikityksiä ja siitä äkillisiä pysäytyksiä joko istumaan, maahan tai seisomaan. Grima toimi kuin vanha tekijä ja on outoa iloita tai kehua oman koiransa tekemistä saati sitten ottaa vastaan positiivista palautetta ulkopuolisilta ihmisiltä, mutta nämä molemmat minun täytyy nyt allekirjoittaa koetuiksi! 

Rakastan Grimassa niin paljon sitä, miten terävä se on päältään ja miten hyvin se toimii, miten sen kanssa on ihana tehdä kun se oikeasti on innoissaan ja halukas tekemään kanssani. Meidän toko-ohjaajamme kehui koiraani oikein päteväksi ja teräväksi tapaukseksi, ja kyllähän Grim hoksasi pysähtymisen idean aivan muutamalla toistolla, vaikkemme ole kyseisellä tavalla aiemmin treenanneetkaan. Tarkalleen sillä kolmannella yrittämällä tuo ei enää pörrännytkään namin perässä yhtä innoissaan, vaan lähti ennakoimaan ja odottamaan, että mikä käsky sieltä nyt oikein tulee. 

Nyt minun haasteekseni koituu siis se, kuinka ovela joudun tuon kanssa olemaan jo nyt. Treenatessa täytyy aina olla askeleen edellä, harhauttaa erilaisella palkkauksella ja jotta tuo ei ehtisi alkaa arvailla mitään seuraavan toiston suuntaista, täytyy välissä ottaa jotain aivan muuta. Voinko sanoa, että tämä on oikeasti aivan tajuttoman mielenkiintoista ja jännittävää? Minusta on niin outoa, että koirastani sanotaan, että se on terävä, keskittyy 110-prosenttisesti juuri minuun ja että minun oikeasti tarvitsee aina tehdessäni olla sitä askeleen edellä. Minulla on oikeasti käsissäni koira, jonka kanssa onnistun ellen itse epäonnistu. Epäonnistun aivan varmasti vaikka kuinka ja paljon, mutta sitten kun itse osaan niin koirasta on siihen. Ja minusta tuntuu hyvältä. 

Kyllä tuo pentu on fiksu tapaus, vaikka antaakin itsestään usein hieman älyvapaan kuvan:

Neiti toimi myös hyvänä apuna tämänpäiväisissä matikankertauksissani, kun väkersin kaksi ja puoli tuntia tehtäviä yhteen putkeen. Lapsi veteli päikkäreitä sängylläni. Tuo koira taitaa olla kaikkein suloisemmillaan nukkuessaan?