#57 she says don't let go, never give up, it's such a wonderful life

TÄRKEÄTÄ!
Hurts - Wonderful Life

Kirjoitan tämän asian tiimoilta nopeammin kuin uskoinkaan. Tästä tulee nyt ikävä postaus, jonka tahallaan vuodatan Facebookiinkin ja suorastaan toivon, että ihmiset joiden toivon näkevän tämän, näkevät ja lukevat kokonaan. Minä en koskaan kuvitellut, että saisin kirjoittaa mitään tämäntyylistä, en varsinkaan juuri tätä viestiä, mutta nyt minulle on suotu se mahdollisuus. Ette tiedäkään, miten suurena asiana pidän tätä.

Käväisimme kaksi viikkoa sitten lauantaina äidin ja isän kanssa Laukaalla, ja moni varmaankin tietää, mitä sieltä minulle löytyy ja jos puhun Laukaasta niin yleensä puhun samalla koirista. Viime visiitin tein huhtikuussa 2012, kun toimin muutaman päivän kenneltyttönä, mutta tällä kerralla teimme reissun aivan tositarkoituksen takia. Siis mistä ihmeestä nyt on kyse?

Olen pari viimeistä vuotta kärsinyt aivan järkyttävästä pentukuumeesta. En tiedä, kuinka monesta on tajuamaan tätä tai edes uskomaan, mutta viimeiset kaksi kolme vuotta olen elänyt suorastaan helvetissä, jonka syyksi laitan nimenomaan tämän lääkkeettä parantumattoman sairauden. Käsitykseni pentukuumeesta on se, että ihmiselle yksinkertaisesti tulee tunne, että hän haluaa koiranpennun. Sellaisen pienen ja ällösuloisen pallon, jota hoivata ja lenkittää ja kouluttaa ja jonka kanssa muutenkin puuhailla. Minulla ei ole koskaan ollut tällaista pentukuumetta, en  oikeastaan edes tiedä, olenko varsinaisesti potenut pentukuumetta, ehkä kaikki on alusta alkaen ollut suoraan sitä koirakuumetta.

Ja mitä tähän sitten sisältyy? Minä en ole oikea ihminen selittämään tuntemuksistani, mutta kukaan muukaan siihen ei koskaan tule pystymään, joten vaihtoehtoja ei oikein ole. Luultavasti suurin osa siitä, mitä olen pyöritellyt ja käynyt läpi, on teille kaikille tätä lukeville täyttä hepreaa, epätodellisuutta, mutta aina saa yrittää. Minulla on ollut päiviä, jolloin olen ollut sokea. Niin sokea, etten ole nähnyt mitään, en yhtään mitään, pelkkää mustaa ja pahaa ja peräjälkeen polvilleen kaatuvia ideoita, nurin meneviä suunnitelmia, toinen toistaan vaikeampia ja itkuisempia iltoja ja tuskaisempia aamuja. Kaikkein hämärimpinä iltoina olen toivonut, että en koskaan heräisi seuraavaan aamuun. Niin karulta kuin se ikinä kuulostaakaan. Olen aika varma, että minusta ei koskaan, ei koskaan, ole näkynyt mitään ulospäin. En ole paljoa huudellut ongelmistani tai pääni sisällöstä, sillä loppujen lopuksi millään ei enää ole ollut mitään väliä ja olisin saattanut sanoillani saada aikaan jotain pahempaa kuin se, mitä itse olin itsellni aiheuttanut. En halunnut jakaa sitä kaikkea pahaa niin, että joku toinen joutuisi minua auttamaan ja ajattelemaan puolestani. En tiedä olisiko kukaan edes tehnyt sitä, ja jos olisi, niin tuskin olisi kunnolla onnistunut.

Minulla ei ole taitoa laskea itkettyjä iltoja, valvottuja öitä tai päiviä, jolloin olen ollut aivan sekaisin. En tiedä mikä kaiken on aiheuttanut, vain sen, että pentukuume on ollut erittäin suurena ja vaikuttavana osana elämääni ja piirrellyt piruja seinille. Pelko, epätoivo, lamaannus, ahdistus, masennus, paniikki, tarpeettomuudentunne, suru, kauhu, epävarmuus, halu luovuttaa, halu jatkaa, pelko jatkaa ja pelko luovuttaa, ajatteleminen ilman lopputulosta, tuska, paine, stressi, sairastelu, epämääräiset kohtaukset, sokeus, pimeys ja vainoharha. Mitä kaikkia niitä on? Kaksi viimeisintä vuotta olen elänyt näiden asioiden keskellä, enkä aina ole edes jaksanut taistella vastaan, josta on seurannut näitä hetkiä, jolloin en osaa ajatella muuta kuin luovuttamista, kaiken loppumista, pakenemista. Ja sitten olen ajatellut, että miten säälittävä ihminen olen, kun en pärjää edes itselleni. Voin sanoa, etten ole aina pärjännyt, en ole osannut hallita ajatuksiani ja olen eksynyt ties miten alas niiden mukana. Minut tuntevat tietävät suunnilleen, että kuuntelen paljon musiikkia (rakkaani Happoradio, Hurts, Coldplay, Muse, Linkin Park ja Lana Del Rey), ja ehkä osaavat myös ajatella, että rakastan sitä enemmän kuin mitään. Jos olen omistanut suuren osan elämästäni koirille, niin suunnilleen yhtä suuren palan olen antanut musiikin viedä itsestäni, kun olen itselleni oikean suunnan löytänyt.  Musiikissahan kuuntelen eritoten lyriikoita, ja olen oppinut peilaamaan itseäni niiden kanssa. Musiikki saa minut itkemään ja itkemisen kautta puran tunteitani paremmin kuin mitenkään muuten - en edes tiedä mitään muita keinoja. Ilman Happoradiota olisin ehkä vielä enemmän sekaisin ajatuksieni kanssa. Sen avulla olen oppinut tulkitsemaan itseäni ja kokenut sen suureksi hyödyksi, vaikka kyseinen musiikki on myös toisinaan negatiivisesti vaikuttanut ajatuksiini ja tekoihini, mutta noh. Muut ovat yhtä tärkeitä, kulkevat samaa viivaa. Ne ovat antaneet minulle mahdottoman paljon, enkä luultavasti koskaan tule osaamaan irtipäästämistä. Minä en koskaan ole fanittanut näitä, olen hengittänyt. Minä olen ne ja ne ovat minä. Amen to that.

Meillähän on tällä hetkellä kaksi koiraa, nuo norfolkit sekä matkan varrella olen omistanut myös hamsterin ja kanin sekä nyt tuon marsunkuikelon. Olen ollut koirien meille tullessa melko nuori (kummankin kohdalla), Alma oli meidän perheen ensimmäinen ja Ponzo tuli suht yllättäen. Hinku kolmanteen koiraan alkoi minun itseni ollessa 13-vuotias, eli onhan siitä kohta lähes neljä vuotta, mutta en tuolloin vielä ajatellut, että me voisimme sen kolmannen ottaa. Harrastin Ponzon kanssa agilityä, ja tottakai meidän ryhmämme vetäjiltä löytyi bordercollieita. Rotua olen aina arvostanut ja pitänyt varsin mukavana, mutten osaa sanoa, missä vaiheessa aloin itse ajatella vastuulleni samanmoista. Olen sen verran hauska ihminen, että heti alusta asti tajusin, että bortsu ei automaattisesti ole mikään kisatykki, eikä minulle luultavasti ensimmäiseksi sopisi sellainen yybervauhdikas ja taustoiltaan käyttöpainotteinen koira, ehei ei todellakaan. Ajatukseeni vaikutti myös se, kun pitkän keräilyn jälkeen meilasin yhdelle kasvattajalle ihan vain kysyen hänen koiristaan ja siitä, mitä mieltä hän on minusta ja kiinnostuksestani kyseiseen rotuun, kun niin kovin nuori vasta olin. Sain melko suorat pakit minkäs muun kuin ikäni takia, ja se oli melkoinen kolaus ihmiselle, joka muutenkin on kovin epävarma itsestään joka asiassa. Kyseisellä kasvattajalla on niitä hieman kovemmanluonteisia bortsuja, minkä myös tajusin, ja en suinkaan luovuttanut! Olin varsin tyytyväinen saamaani vastaukseen tyrmäyksestä huolimatta, ja jonkun ajan päästä lähettelin sitten mailia toiselle kasvattajalle, jonka itsensä vanhimpaan bordercollieen niin kovin ihastuin. Sain ensin mailin, että kasvattaja vastaa minulle paremmin seuraavana päivänä agikisojen jälkeen, ja siinähän sitten odoteltiin! Varsinainen maili antoi ymmärtää, että minua ei suinkaan tyrmätty ainakaan ikäni takia. Saan samalla kiittää ja syyttää Marjon Nancya siitä, että koskaan lähetin mailia.

Varsinainen pahemman luokan kuumeilu alkoi vuoden 2010 lopulla, kun kaunis Nancy astutettiin ja näin ollen pentuja oli luvassa vuodelle 2011. Seurasin tämän pentueen kehittymistä alusta luovutusikään saakka, ja sain tänä aikana todellakin vahvistuksen siitä, miten järkyttävää on potea kuumetta. En edes jaksa puhua enää siitä toivon elättelystä. Hyi saakeli. Mutta kuitenkin aina tiesin, etten tulisi saamaan pentua suoraan Nancysta. Voitte kuvitella, miten hirvittävää oli tietää, että pentue oli nartun viimeinen ja minulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta mihinkään.

Tämän jälkeen kesällä otin ensimmäisen suuren askeleen kohti haavettani ja valaisin hieman vanhemmilleni pentukuumeen todellista olemusta. Kirjoitin heille koneella varmasti reilu kymmensivuisen sepitelmän siitä, mistä tässä kaikessa on kyse - kirjoitin ajatukseni ylös koskien sitä, mitä ensinnäkin lupasin itse tehdä pennun hyväksi eli mitä hoitaisin itse ja muistaakseni myös asioita, joita koiran kanssa voisi tehdä verraten folkkeihin ja myös siitä, miksi olin kiintynyt juuri bordercollieihin ja millainen rotu tämä pääpiirteiltään oli. Selitin läpi tuntemuksiani Nämpän pentuetta kohtaan niin hyvin kuin osasin, itkien pitkät yöt vain sen takia, että ajatuksenvirta tukahdutti mieleni muulta ja jouduin käymään läpi kaikki ne samat ajatukset. Jätin paperinivaskan vanhempien tyynyjen alle kun lähdin heinäkuussa rippileirille, ja kyllä siinä useampi viikko meni, ennen kuin pidimme minimaalisen perhepalaverin ja sain kuulla, että meille ei koiraa tulisi. Se oli niin lopullista, joskaan ei pudottanut minua niin alas kuin olisi voinut - jälkeenpäin ihmettelen mitkä ihmeen terähermot minulla vielä tuolloin oli! Syyksi tosiaan sain muunmuassa sen, että koska väkisinkin muutan kotoa jonkun vuoden päästä opiskelemaan, koira on koskaan tottuisi kerrostaloon tai vastaavasti kiinnostukseni lopahtaisi ja joka tapauksessa koira jäisi sitten vanhemmilleni. Olin lähinnä pöyristynyt. Alun järkytyksestä toivuttuani halusin todistaa uskomukset vääriksi, minulla vain ei ollut ajatusta, että millä tavalla.

Syksyllä sain ensimmäiset kunnon kosketukseni bortsulliseen elämään, kun sain tuttavaltani Suvilta hoitoon hänen luonaan majailleen bordercollienarttu Hilvan. Hips oli kovin energinen tapaus ja taustoiltaan ei mistään parhaimmasta päästä, kun reppana oli nuoruutensa kokenut kovia. Hilva oli hieman arka ja sellainen varovainen, mutta aivan mahdoton liikkuja ja menijä ja leikkijä, aivan mahdottoman ihana kaveri huolimatta kauhistuttavista hihnassakävelyongelmistaan ja väsymättömistä jaloistaan. Se oli juuri sellainen koira, joka varmasti olisi juossut itsensä hengiltä jos olisi saanut. Mutta kiltti se oli kuin mikä, osasi sisällä rauhoittua ja koko perhe ihastui siihen ikihyviksi, ja aina kun ajattelen mokomaan neitosta, pala nousee kurkkuun. Siinä tosiaan oli jotenkin mystisesti sitä jotain, mitä koirasta haen, vaikka hankala tapaushan se oli erinomaisesta pohjatyöstä (kunniaa Suville!) huolimatta. Tällä hetkellä neiti elelee onnellisesti omassa perheessään, josta sen ei tarvitse toivottavasti enää koskaan vaihtaa seuraavaan. Olen tavattoman onnellinen neidin puolesta. Mutta jos vanhempani olisivat tuolloin suostuneet koiraan, olisin aivan varmasti tahtonut ottaa tämän suuren haasteen vastaan ja jättää Hilvan meille asumaan. En tiedä mitä siitä olisi tullut, mutta aivan varmasti olisin tehnyt kaikkeni koiran hyväksi. Joka tapauksessa Hilva jätti jälkensä sydämeeni ja tulen sen aina muistamaan bortsuna, joka antoi minulle mahdottomasti lisää itsevarmuutta ja samoiten auttoi perhettäni näkemään, että todella pystyn hoitamaan koiraa.

Hilvaa saan kiittää myös toisesta asiasta, sillä kerran kanssa lenkkeillessäni satuin törmäämään muuan pariskuntaan, joka oitis tunnisti koiran bortsuksi ja tuli iloissaan juttelemaan ja rapsuttelemaan neitiä. Kävipä siinä ilmi, että heille oli jonkun ajan päästä tulossa pentu, ja nimenomaan bordercollienpentu, ja koska omistajalla oli jalkaleikkaus edessä, pentu tarvitsisi apulaislenkittäjää ja arvatkaapa vain, vaihdoimmeko puhelinnumeroita. Käytin Abby-pikkuista ensi kertaa vuoden 2012 alussa, ja tässä onkin ensimmäinen postaus pikkukoiraa koskien (hyi miten olen kirjoittanut!). Olen käyttänyt siis nyt vuoden verran Abbya lenkillä suunnilleen kolmesti viikossa, ja neiti on antanut minulle aivan uskomattoman ihanan mahdollisuuden tutustua bortsuihin ja oikein läheisesti viettää aikaakin mokomanlaisen kanssa! Abbyn kanssa korkkasin myös näyttelyurani pitkän tauon jälkeen, kun pyöräytin lapsen parissa pentunäyttelyssä. Abbysta on tullut iso osa elämääni ja onhan se minulle tavattoman rakas, vaikkei täydellinen koira sekään. Pariin kertaan se on ollut meillä pidempään hoidossa ja jälleen olen saanut tilaisuuden näyttää, että kyllä kaikki onnistuu ja aivan positiivista palautetta olen saanut paitsi omistajilta myös vanhemmiltani.

Talvella 2012 tosiaan astutettiin Marjon nuorin narttu ja tämän pentuetta seurailin yhtä tiiviisti kuin Nämpän, mutta en missään vaiheessa päästänyt itseäni kuumeilemaan. Jotenkin onnistuin vahvasti uskottelemaan itselleni, että vaikka minulla olisikin lupa koiraan, en voisi saada sitä tästä pentueesta. Ihailtavaa voimaa! Olen ylpeä itsestäni kyseisen asian takia ja tunsin tuolloinkin olevani todella vahvoilla, ja nimenomaan ajatukseni oli se, että en koskaan enää voisi vajota niin alas kuin mitä edellisenä talvena, pahin oli ohi ja noustu oli. Kaikki oli mallillaan. Kyllähän minä vollotin toukokuiselta kenneltyttöretkeltäni palatessani bussissa silmät päästäni, mutta kai se oli enemmän onnea ja iloa kuin varsinaista surua ja tuskaa. Kokemus oli minulle ainutlaatuinen ja ehdottomasti elämässäni niitä parhaita. We watched the rockets kiss the sky, I saw the flames burn out in your eyes, niinhän se oli. Tuon jälkeen ajatus siitä, että minun pitäisi todellakin tehdä vanhemmilleni jotakin, lähti itämään ja kaipasin vakuuttavia vastauksia etenkin asumiskysymykseen. Täältä löytyy postaus kyseisestä reissusta sekä tuota epämääräistä selitystä.

Jostain syystä en kuitenkaan saanut mitään aikaiseksi, vaikka ajatus toisesta kirjoitusyrityksestä olikin vahvasti mielessäni pitkän aikaa. En jotenkin vain saanut inspistä. Päätin peruskoulun kesän alussa kiitettävin paperein ja vähitellen siinä taas pääsi käymään niin, että lipsuin erakoiduttuani sille pahemmalle puolelle pääni kanssa. Heinäkuun alussa koin pahimman romahduksen nimeltämainitsemattoman syyn takia, ja olin syvemmällä kuin koskaan. Ja se tapa, miten olen syvemmällä, on vain, tai no "vain" sitä, että päivästä toiseen elän sumussa, en odota mitään, en uskalla odottaa mitään ja kujailen vain tunnista toiseen. Illalla tulevat Ahmat, kaikki paha ja pelko tulevasta. Pelko pelosta, oikeastaan. Kumosin kaikki ajatukseni siitä, että olin muka joskus kokenut päänsisäisiä hirveyksiä - mikään aikaisemmasta ei ollut läheskään niin pahaa kuin senhetkinen. Olin ajoittain aivan sekaisin, tietämättä mistään mitään ja saatoin iltaisin vain maata ja tuijottaa kattoa itkien sitä, kun olin eksyksissä. Minulla on taipumus yrittää korjata asioita, mutta tätä yhtä asiaa en osannut, tiesin etten koskaan osaisi vaikka tekisin mitä. Unohdin kokonaan itseni, unohdin koko elämäni ja keskityin ajattelemaan vaihtoehtoja ja tapaa estää mahdottoman suuren aukon syntymisen elämääni. Keksin keinon, jota yritin, mutta eihän se mitään korjannut. Sisäisesti minulta katosi pohja kaikelta. Ensimmäistä kertaa elämässäni epäonnistuin niin pahasti, että sillä tulevaisuudessa olisi vaikutus kaikkeen. Herrajumala sentään. Mutta mikään ei näkynyt ulospäin, eihän? Minulla on uskomaton taito kerätä itseni minkälaisen tahansa jälkeen. Se on valtava etu. Harmi vain, että tämä nyt menee hieman sekaisin, kun huutelen päästäni koko maailmalle tämän blogin välityksellä, mutta oletan, että edelleenkään vain murto-osa ymmärtää mitään ja vain murto-osa jaksaa lukea mitään ja etenkin toivon ja odotan sitä, että kaikki pysyy ennallaan. Huom. Siis todella toivon. En ole saanut hullunmainetta ainakaan vielä enkä toivo saavanikaan. Muistakaa aina pentukuume.

but there's something in the air, they share a look in silence
and everything is understood
Susie grabs her man and puts a grip on his hand, as the rain puts a tear in his eye

Jälleen suurimman järkytyksen jälkeen kokosin pääni ja ajatukseni - aikaa se vei ja rohkeutta eritoten, sillä en oikein nähnyt syytä taistella enää kauemmin ja pelkäsin sitä, että jos saan jotain toivomisentynkää, niin se viedään minulta kuitenkin pois. En edes halunnut ajatella, että joskus olisin vielä kokonainen ihminen puhumattakaan onnellisuudesta tai mistään sellaisesta. Kuitenkin olin sen verran järkevä, että ryhdyin itsekkääksi ja päätin, että minun on pakko tehdä jotain, mikä kertoisi, kannattaako minun jatkaa yhtään pidemmälle. Kirjoitin reilun vuoden jälkeen uudelleen vanhemmilleni koneella lähes parikymmensivuisen tekstin, tulostin ja länttäsin Oulun-reissun alussa vanhempieni sänkyyn olettaen heidän lukevan sen jo samana iltana. Täytyy sanoa, että kirjoitin melko suoraa tekstiä siitä, mitä ajattelin ja mitä pääni sisällä oli tapahtunut sitten viimekertaisen informaation. Viestini ei luultavasti vieläkään mennyt kunnolla perille, mutta sillä oli jonkinlaista vaikutusta. Kun palasin maanantai-iltana kotiin, sain heti kotiuduttani äidiltä kysymyksen, että mitä jos meille nyt tulisi se kolmas koira. Minä en oikein osannut sanoa mitään. En itkenyt vaikka itketti, en nauranut, en huutanut. Istuin ja tuijotin silmät ymmyrkäisinä eteeni. En tiennyt mitä ajatella.

Vuosi 2013 on ollut tähän asti mieletön sekasorto. Vuoteni alkoi sillä, että vietin ensimmäiset minuutit rakkaani Legolaksen kanssa - tsiigaillen siis yksin Taru sormusten herrasta -ykkösleffaa. Olen ollut aivan tajuttoman erikoislaatuisella tuulella koko alkuvuoden, annoin itseni heittäytyä höperöksi ja fanityttöilin oikein kunnolla. Nauroin useana iltana yksikseni niin paljon, että silmistä valui vettä pelkästään liiasta hirnumisesta. Mikään ei tunnu miltään (!!) ja tällä kertaa vannoin, että paluuta entiseen ei olisi. Olen edelleen kiinni tässä päätöksessäni. Kunnollinen epätoivo ei päässyt iskemään lukuunottamatta minimaalisen lyhyitä sumeutumishetkiä ja olen edelleen mahdottoman tyytyväinen tähän asenteeseen jota olen onnistunut pitämään yllä. Muuten kuin koira-asian suhteen olin kuin eri ihminen.

Totuus alkoi pikkuhiljaa valjeta selkeämpänä, kun hahmotin sitä, että minulla todellakin oli lupa koiraan. Lupa bordercollieen. Ehdottomasti suurin haaveeni, isoin ja rakkain ja tärkein - sillä oli mahdollisuus toteutua. Viimeinkin. Kasvattajalle oli tuolloin suunnitteilla kaksi pentuetta melko peräkkäin, ja ennestään jo tiesin, että toisesta saattaisi minulle irrota pentu, jos sellainen syntyisi. Tiesin, että jos tuuri kävisi, saisin tästä juuri oikeanluonteisen nartun ja kasvinkin mukaan kyseinen emä oli hänen koiristaan luonteeltaan sellainen, jonka tyyppisen hän minullekin mielellään luovuttaisi. Ja sitten täytyi odottaa nartun juoksujen alkamista. Juoksut olivat reippaasti myöhässä, ja siinä oli hieman epätoivoakin ilmassa, mutta kyllähän ne sieltä viimein tulivat. Astutus ei onnistunut, ja olin jälleen valmis myymään maani eteenpäin. Kasvin päätös keinosiemennyksestä kuitenkin pelasti tilanteen, ja ensimmäinen etappi oli ohitettu.

Ultrapäivä oli yksi elämäni jännimmistä, silloin oikeasti tajusin, että nyt tässä odotellaan jotakin. Kauhu oli melkoinen, kun ensimmäisen klinikan tekemässä ultrassa ei näkynyt mitään - kyllä se narttu tiineenä oli, mutta pentuja ei näkynyt. Luojan kiitos toisen klinikan ja yrittämän myötä saimme varmistuksen, että kyllä siellä jotakin oli. Konkreettisuuden tunnevyöry oli valtava. Olin koulussa, joten hassunhauskasti en voinut reagoida kovin suurieleisesti, mutta sisälläni ainakin kuohui ja velloi aikamoiseen tahtiin. Toinen etappi oli siinä ja tuona päivänä taisi tapahtua muutakin minulle suurta, joten unohtumattomuus oli taattu. Seuraavaksi röntgenkuva kertoi, että pentuja oli kuusi kappaletta, ja pessimistisyyskynnykseni laski yhden nanomillin verran alemmas.

Loppuun asti elin asenteella, että pahinta kannattaa aina pelätä ja epäillä. Jo juoksujenaikainen tilanne ilmaisi, että kaikki ei totuudenkaan hetkellä mene kohdilleen, vaan aina minua koetellaan enemmän tai vähemmän. En uskaltanut tuudittautua ajatukseen, että sieltä saattaisi syntyä meille pentu, olin aina vain että "jos" mutta senkin ajattelin epävarmasti. Pessimisti ei pety ja eniten tässä elämässä pelkään hyvään nojautumista ja särkymistäni sitten kun kaikki kaatuu. Minä en tahdo satuttaa itse itseäni enää yhtään enempää, sillä itsehän kykenen siihen paremmin kuin kukaan muu. Itsekästä mutta sallin tämän itselleni yhden kerran. 15.01. oli päivä, jolloin alkoi tapahtua. Kiia-mamma alkoi näyttää merkkejä, joiden mukaan synnytys oli lähellä. Kyttäilin pentublogia tiiviimmin kuin minää aikaisempana päivinä ja yöksikin laitoin kellon tunnin välein hälyttämään, että saan tarpeellisen informaation mahdollisimman pian. Ei siitä nukkumisesta muutenkaan olisi mitään tullut.

Lapsikatras putkahti maailmaan 16.01.2013 ja saldona oli juurikin nämä kuusi pentua. Kolme mustavalkoista urosta, kaksi mustavalkoista narttu ja yksi sinivalkoinen narttu. Minä tiesin ensimmäisestä päivityksestä lähtien, mikä pentu olisi Se Pentu. Kahdesta aiemmastakin pentueesta osasin onkia heti ensimmäisistä infoista sen lapsen, joka säilyi suosikkinani koko ajan (ja nämä ovat tietenkin edelleen suosikkejani kys. pentueista), ja Kiian pentueen kohdalla ei tapahtunut poikkeusta. Nyt tosin tiesin sen, että rakkauteni saattaisi koitua myös kohtalokseni, jos intuitioni osuisi vikaan tai koko pentueessa ei olisikaan sopivaa pentua minulle. Jälleen odottelua siihen asti, että pennuista alkaisi edes hieman paljastua eri luonteenpiirteitä. Odottelua odottelua, tosin tuommoinen pikkuaika ei enää oikein jaksanut hetkauttaa. Eikä jaksa vieläkään! Pienoinen järkytys syntyi pentujen virallisista nimistä, joiden mukaan vahvistui se, että valitsemani lempparipentu kiusasi minua olemalla selkeästi täyden kympin meant to be mine. Hieman ärsyttävää tilanteessa, jossa kaikki on niin epävarmaa.

Viikko sitten kävimme siis kasvattajan luona palluttelemassa lapsia ja elin edelleen siinä uskossa, että pääni valitsema pikkupentu oli se ainoa mahdollinen vaihtoehto. Palo, jota tunsin kyseistä narttua kohtaan oli senvertainen, että ajattelin, etten tuskin pystyisi ottamaan mitään muuta pentua, oli niiden luonne miten täydellinen tahansa. Sitä samaa vetoa kun en tuntenut. Minulle on aina ollut itsestäänselvää, että koiran täytyy olla Se Oikea. Ei vain siltä osin, että se on luonteeltaan minulle täydellinen (mikä on tärkeää, koska kyseessä on kuitenkin ensimmäinen bordercollieni ja ensimmäinen paimenkoirani, ensimmäinen ihanihanihan oma koirani jonka kanssa saan tehdä mitä lystään ja jonka koulutus todella on vain minun vastuullani) vaan sen täytyy myös herättää jonkinlaisia tunteita. Jos olisin ajatellut näin kuusi tai kymmenen vuotta sitten, meillä ei tuskin olisi kumpaakaan nykyisistä koirista. Nyt olen sen verran kypsynyt ja mieleltäni fiksumpi ja etenkin kokeneempi ja tiedän, että minulle Se Tunne on erityisen tärkeä. Ässät olivat kovin valloittavaa porukkaa, kovin kovin valloittavaa. ♥

Lauantain jälkeen sunnuntaina sain Marjolta puhelun, että mietintämyssyä on nyt käytetty ja tyttöjen kotien pohdintaa oli kovinkin harrastettu ja asiat olivat kutakuinkin selvillä. Ja että minä saan alkaa ajattelemaan, että kyllä meille näistä pentu lähtee. Puhelun jälkeen istuin lähemmäs viisitoista minuuttia kuistilla pakkasessa ja itkin ihan kunnolla. Onnesta. Puhtaasta onnesta. Miten kaiken ymmärtäminen valui joka puolelle ja sai tärisemään ja haukkomaan henkeä. Miten kerrankin tunsin kaiken niin varmaksi ja peruuttamattomaksi - hyvässä mielessä. Minulla ei ole sanoja kuvailemaan kaikkea tätä iloa, onnistumisentunnetta ja epäuskoisuutta, kun kaikki menee kerrankin niin kuin toivoin. Täsmälleen niin.

Meille tuleva pentu on juurikin lapsi, jonka tiesin heti olevan Se Ainoa jota osaisin pitää omanani. Ilman minkäänlaisia vihjailuja, ajatuksenheittoja, mitään. En tiedä minkä tähden tämän pennun virallinen nimi on Amazeme Strong Faith, miksi juuri se on se vahva usko. Minulla on aina ollut toivo, lähes sammuvana kytevä, sitten heräävä. Ainoa asia mitä en koskaan kokonaan menettänyt. Vaikka olen ollut kaikkea mahdollista, en koskaan ole ollut täysin toivoton, minulla on aina ollut se pieni palanen uskoa parempaan. Niin mahdottomalta kuin muutos onkin tuntunut.

Tässä kuitenkin on Lahja. Meidän Lahjamme. Minun Lahjani. Lahjaksi se ei luultavasti tule jäämään, mutta on kyllä työnimensä vertainen kaveri. Se on pentueen pienin, mutta todella reipas kaveri ja ensimmäisenä lähti seikkailemaan yksikseen tutkimaan pentuhuoneen toista puolta ja myös ensimmäistä kertaa ulkoillessa oli kuulemma lähtenyt tepsuttelemaan kauemmas muista. Aikamoinen lapsi siis kyseessä! Ja valloittavaksikin persoonaksi haukuttu. Lahja ei ole riitaahaastava kaveri, mutta osaa myös antaa takaisin, mikä ei kamalan pahalta vaihtoehdolta vaikuta - sitä luonnetta pitää kuitenkin himpun verran olla, kun neiti kuitenkin joutuu asumaan kahden terrierinretaleen kanssa. Taistelutahtoa on myös jo näkyvissä ja Lahja on myös ilmeisesti pentueen sylivauva, kiipeilee vieraiden syliin ja on myös viettänyt aikaa pentuhuoneen ulkopuolella. Julmaa kuvien luvatonta käyttöä muuten! Ylläolevissa kuvissa neiti on neliviikkoinen ja alla tiiteränä viisiviikkoisena, kuvien © kuuluu siis kasvattajalle.

Minun taipaleeni bortsullisuuteen ei todellakaan ole ollut kevyt, vaikka se ehkä ulkopuolelta siltä näyttääkin. Olisin voinut ottaa sen kevyemmin, mutta jostain syystä olen taipunut tähän. Ainakin osaan sanoa, että olen ajatellut kaiken valmiiksi, lähestulkoon aivan kaiken mitä aluksi tarvitaan ja tämän kanssa todennäköisesti pärjään pidemmällekin. Matka on ollut henkisesti todella raskas, ei ehkä niinkään ajallisesti, sillä onhan niitä paljon pidempäänkin odottaneita. Minä olen joutunut kärsimään vain muutaman vuoden. Mutta en tiedä olisinko kestänyt yhtään pidempään. En osaa kertoa, minkä takia tämä pentuasia on minulle niin järisyttävän suuri ja tärkeä, tiedän sen itse mutten koskaan luultavasti osaa ketään sen tiimoilta vakuuttaa. Pentukuume on aloittanut päänsisäisen sekamelskan kierteen ja ainoa parannuskeino on nimenomaan pentu. Minulla on viimeinkin mahdollisuus parantua ja olen varma, että hyvinkin nopeasti vaihdan pessimistisyysasenteeni loputkin rippeet hieman kannattavampaan piirteeseen.

Joudun tietenkin uhraamaan pennun takia valtavasti asioita, ensinnäkin aikaa. Olen todellakin laiminlyönyt kaikkia kavereitani lahjakkaasti reilun kahden vuoden ajan. Olen ehdottomasti maailman ihanin kaveri! En koskaan osaa pahoitella tätä ja tilanne tuskin tulee sen kummennin muuttumaan, sillä aika lailla vapaa-aikani kuluu lenkkeillessä ja treenatessa. Onneksi kesä on tulossa niin aikaa on rutkasti enemmän. Toisekseen joudun tietenkin pihtailemaan rahaa vähän joka asian kannalta, koska koira kuitenkin vie aivan mielettömiä summia varsinkin näin aluksi kun pitää hommata ties mitä vermeitä ja tulevaisuudessa se kisailukaan ei ole mitään halpaa miltään osin. Toivonkin siis etenkin sitä ymmärrystä, vaikka se on se asioista vaiken, näin luulen. En ehkä lähde joka viikko pizzalle tai ajelemaan tai minnekään. En ehkä lähde käymään Lahdessa ostoksilla tai edes torilla jätskillä. Ainakaan ilman koiraa. Se on minulle aivan valtava este ja toivonkin, että kaikki harkitsemiseni ja tuskitteluni ja hankalat päivät kertovat, että tätä on enemmän kuin ajateltu. En halua pentua koska haluan pennun. Haluan koiran ja nimenomaan sellaisen, jonka kanssa minulla on mahdollisuus harrastaa. Sellaisen, jossa on ominaisuudet, joita koiralta haluan. On julmaa sanoa näin, mutta tästä tapauksesta tulee luultavasti elämäni tärkein koira ja paitsi koira niin myös todella lähellä kärkipaikkaa oleva tärkein asia. Tämän eteen on todellakin annettu kaikkensa. Syy, miksen ole huudellut tätä heti alusta alkaen kuin ihan muutamalle ihmiselle on se, että kaikki on ollut niin epävarmaa. Askel kolmanteen koiraan on ihan mahdottoman suuri ja osaan kuvitella, mitä ihmisten päässä liikkuu. Tämä on suuri askel myös meidän perheellemme ja eritoten minulle itselleni, mutta tärkeytensä kanssa tämä on minulle täydellisyys, kaikki mitä haluan. Ja niinhän se menee, että huudella toisille ei omaa onneaan saa ettei käy niin et se viedään pois samalla lailla kuin että tiedän on helpompaa olla onneton, silloin vähemmän on mitä menettää. Luotan hyvin vahvasti näihin säkeisiin.

she says:
don't let go, never give up
it's such a wonderful life

En ole päässyt näin pitkälle ihan yksikseni. Siksipä minun täytyykin kauniisti kiittää muutamia todella tärkeitä ihmisiä. Todennäköisesti henkilöt, jotka tässä mainitsen, tunnistavat suurilta osin itsensä jos sattuvan tämän postauksen lukemaan! Ensinnäkin suuret kiitokset Suville, joka uskoi Hilvan meille hoitoon - olen lopun elämääni todella kiitollinen tästä. Kiitokset Abbyn omistajille välitän myös aivan suullisesti (ja nämä saavat suuret uutiset kuulla vasta kun pentu on konkreettisesti Heinolassa, käyn sitten siellä yllättämässä paikan päällä), heillä on myös ollut suuri osa haaveen toteutumisessa. Sitten haluan kiittää ihmisiä, jotka ovat jossakin vaiheessa kuunnelleet huoliani ja valitustani eli Lindaa, Ainoa, Katariinaa, Saaraa, Oonaa, Annia, Suvia, kohtalontoveriani Essiä, Anniinaa, Miiraa ja Eveliinaa unohtamatta Tiiaa, josta aivan yllättäen löytyi mukavan samanhenkinen ihminen. Ja kiitokset myös niille ihmisille, jotka eivät tunne minua irl:ssä mutta muuten kyllä tunnistavat jos mainitsen nimen Camilla. Teistäkin on ollut todella suuri hyöty ja apu, tietäisittepä vain! Ja täytyyhän minun kiittää myös kaikkia kavereitani olemassaolostanne - totta kai? - ja myös kaiketi siitä, että olette jättäneet huomaamatta epämääräisen tilanteeni. En tiedä mitä tekisin jos olisin ihminen, joka vuodattaisi tunteitaan muille!

Erityisen suuret kiitokset Niinalle, joka on todella paljosti joutunut kestämään pälätystäni niin heikoimmilla kuin parhaimmillakin hetkilläni, ja joka on uhrautunut myös lähtemään kanssani oikein keikkailemaankin ja istunut yli puolet vuorokaudesta meidän sohvallamme telkkaria töllöttäen. Arvostan!! Ja suurista suurin kiitos minun Lauralleni, joka on johdatellut minut tavallaan myös bortsujen pariin tai ainakin lyönyt aikoinaan pökköä pesään ja ollut mukana koko kuumeiluni ajan, kuunnellut ja ollut tavoitettavissa ihan aina. Kiitos kun sanoit, etten saa päästää irti eikä koskaan saa luovuttaa. Sen takia jatkoin täällä taistelemista ja jatkan, ja se kannattaa.

Sitten kiitokset niille tuntemattomammille, jotka ovat kysymyksiini vastailleet. Petsiessä on jokunen tällainen henkilö, ja täällä bloginkin puolella sain kannustusta kenneltyttöpostauksen kommenteissa, kiitos! Lisäksi SBCAK-foorumilla kirjoitelleet ansaitsevat kiitokset, samoiten Muttaburra-kennelin Miia sekä Toimivan Suvi, jotka oikein kivasti minun säpöihini vastailivat! Teidän vastauksenne etenkin asumisasiaa koskien luultavasti osittain vaikuttivat myös vanhempieni päätökseen.

Kaikkein suurimman kiitoksen saa tietenkin Marjo, joka uskoo meille yhden pienistä ja antaa minulle mahdollisuuden toteuttaa suurimman haaveeni. Olen ehdottomasti löytänyt parhaimman mahdollisen kasvattajan juuri minulle ja tahdon lujasti uskoa, että Lahja on todellakin Se Oikea pentu. Kun kummatkin hänet valitsimme, niin siihen on hyvä uskoa. Minulla on syytäkin itkeä onnesta.

Odotteluaikaa on siis jäljellä muuta viikko ja tämä loppuaika todennäköisesti kuluu todella nopeasti. 10. päivä todennäköisesti Se Päivä ja 11. päivä ilmestyykin rakkaan Hurtsin Exile-levy, joten kaikki ihanat(ko?) asiat länttäytyvät samaan ajankohtaan. Ensimmäiset onnen aamulenkit pääsen kulkemaan uutta musiikkia hengitellen. Nyt kun kaikki on näinkin varmaa, minulla ei ole enää syytä pyöritellä mitään muita vaihtoehtoja ja epäonnistumista tämän asian kanssa. Annan itselleni luvan tuudittautua ajatukseen, että meille todellakin tulee koira. Meille tulee pentu ja siitä alkaa se työ, jota olen odottanut. Ja pääsen eroon kuumeasioista. Edessä on hauskoja pikkupäätöksiä, kuten että siirränkö blogin tänne vai siirränkö tuon blogin tänne ja vaihdan tämän nimen. Toisaalta tykkään tästä nykyisestä osoitteesta, että saattaa käydä niin, että jätän vanhat postaukset tänne, lyön nuo deepblueskyhin kirjoitetut tänne jotenkin ovelasti ja jatkan sitten siitä. Elämän hankalat päätöset. Nyt kiitän teitä ajastanne ja kiitän Niinaa ja Hansua oikolukemisesta. Hassua, minua taitaa jännittää tämän postauksen julkaiseminen enemmän kuin pennun muuttaminen taloon. Näin täällä.

wonderful life, wonderful life, wonderful wonderful wonderful life

wonderful life, wonderful life, wonderful wonderful wonderful life

don't let go

don't let go

#36 the pain, it comes in waves

No jopas meni aikaa aloittaa tämä postaus. Mielessä on ollut useamman päivän ja nyt olen koneella istunut koko illan. Mutta kun on muka niin vaikeaa. Aamulla on aikainen herätys, kun lähdemme viikoksi (tai no viideksi päiväksi) vuokramökkeilemään jonnekin korpeen, joten siihenkin kattoen minun pitäisi jo olla nukkumassa. Suoraan sanottuna tekisin melkein mitä vain, jos ei tarvitsisi lähteä. Siellä ei ole mitään minne mennä, missä olla rauhassa, ja sisko on tietenkin kimpussa 24/7 koska siellä ei ole ketään muuta. Ja kun ollaan niin iloisesti perheen kanssa matkassa niin täytyyhän minun uida ja pelata ja olla ja leikkiä all the time! Onneksi tänä vuonna vain viisi päivää, eikä sitä ikuisuusviikkoa.

i shiver and shake the warm and cold
i'm alone on my own
in every mistake i dig this hole
through my skin and bones

it's harder starting over
than never to have changed

Kuvia! Suuntasimme suosikkikuvailupaikalleni eli mattolaiturille kummankin karvamassun voimin ja nappasin mukaani tuon iänikuisen Canonin 28-80mm putkelon. Sillä saa ihan kivoja kuvia, mutta tarkennus jokseenkin heittää/jumittuu sillointällöin. Mutta en valita! Jostain syystä nämä räpsyt saavat hyvälle tuulelle. Tai no paremmalle. Voi, olen aina tiennyt, että näillä koirilla on kaikki muumit laaksossa! Ponzo toisinaan näyttää aivan normaalilta, kuten ylläolevat kuvat antavat olettaa, mutta toisinaan sekään ei kykene pitämään kurissa sitä hulluudenpuoltaan, jonka kanssa Alma on luovuttanut aikapäiviä sitten. Paitsi että harvemmin puhutaan enää Almasta - puhutaan Morsosta. Olisi mielenkiintoista nähdä, onko maailmassa toista samanmoista otusta, joka muistuttaa hammashymyineen enemmän tuota kauheinta lastenhahmoa. :s Hyi että, ei ole mukavaa, kun joka päivä (ja joka ikinen yö) joutuu nassutusten tuollaisen morsomin kanssa. 

with blackbirds following me

i'm digging out my grave

they close in, swallowing me

the pain, it comes in waves

i'm getting back what i gave

Ja tosiaan yritin saada ne vilkuttelemaan yhtä aikaa. Eihän se onnistunut. Ponzo ei edes ole koskaan aikaisemmin osannut koko temppua, vaan alkoi sitä aivan oma-aloitteisesti tarjoamaan. Alma taas yhden käskyn jälkeen tyrkytti taitojaan joka väliin - reppana tepsutteli tuossa pöydänreunalla takajaloillaan kuola valuen koko kuvaussession ajan. Ja minä olin sitä mieltä, että yritystä on liikaa... Ja Ponzo nosti käppiään yhden kerran juuri silloin kun kuvasin ainoastaan sitä yksin, ja toisen kerran, jolloin Almakin on vieressä. Hienosti olen taas onnistunut ottamaan puolet kuvista kamera vinossa! Saavutus sekin. Loput kuvat täällä ja täällä.

Lauantaista sen verran, että kaikesta huolimatta löysin kuin löysinkin itseni lopulta Jyväskylästä, ja vietin siellä päivän festareilla, ensimmäistä kertaa. Tuli todettua, että tämä ei ole ihan se minun oma juttuni. Pimeässä klubikeikoilla, missä ihmiset tulevat todella katsomaan Happoradiota ja laulavat ja huutavat ja taputtavat mukana, tunnelma ja maailma on aivan oma, erityinen. Minulle ei tästä viimekertaisesta jäänyt kuin ahdistuneisuus päällimmäiseksi. Tuntui niin tyhmältä olla siellä, laulaa suunnilleen ainoana yksin, yrittää taputella jotain ja asdfgh. Pahinta on, kun ihmiset eivät osaa lähteä mukaan taputtamaan Hiljikseen. Mutta minkäs siinäkään teet.

Eikä asiaa varmaankaan helpottanut se, että keikka oli viimeiseni ennen Taukoa. En osaa kuvaillakaan sitä, miten tyhjä olo nyt on. Enkä tiedä, olisiko sittenkään pitänyt lähteä. Kaikki vain pahentaa kaikkea. Tässäkin asiassa olisi helpointa itsensä kannalta vain unohtaa - edes hetkeksi. En tajua miten jokin asia voi saada minut tuntemaan näin. Joku Happoradio. Ihan tosissani kysyn itseltäni, mistä tässä on kyse. Huomaattekin varmasti, että lievennän hieman tuskaani enkä käytä Happislyriikoita tässäkään tekstissä. Tervetuloa Linkin Park. Tervetuloa Hurts, Coldplay, One Direction, mikä tahansa muu. En tahdo eroon hetkeksikään mutta tahdon kuitenkin. 

Se oli sitten kai siinä. Minut pakotetaan Tauolle. Vikan keikan kääntäminen ikärajattomaksi ei taida onnistua. Olisin ehkä tarvinnut siihen enemmän ihmisiä, kuin itseni. Olisin edes tahtonut vastauksen säpöön, mutta ymmärtäähän sen, jos ei pysty ei kykene ei kannata. On vain niin turhauttavaa odottaa maailmantappiin asti ja siellä huomata, että kaikki muu lipui ohitse eikä odottamisella ollut mitään merkitystä mihinkään. Näin on käynyt ennenkin. 

No mutta koetan raahata itseni nukkumaan nyt. Jos onnistuisin sitten aamulla heräämään. Tai no pakkohan se on. Pitäisi vielä pakata ja tehdä niin paljon. Ja nyt alkoi ihan kauheasti tehdä mieli jotain kinkku-juusto-vehnäsämpylää. Ummm. Hehe tajusin juuri, että minulla ei riitä into edes päivittämään Twitteriä. Ehkä parempi niin. Hehe ja tajuan odottavani puhelua Abbyn omistajalta. Pojun lenkitykset on jo sovittu, mutta neidistä ei ole kuulunut mitään. Ehkä ensi viikolla, tai elokuussa! Ensi viikon siis joka tapauksessa hengailen korvessa ja palaan sitten toivottavasti suuren kuvamäärän kera.

i sweat through the sheet as daylight fades

as i waste away

it traps me inside mistakes i've made

that's the price i pay

#33 kaupungin ytimessä on liian kuuma hengittää

Happoradio Live @ YleXPop 02.06.2012

Lauantai-iltapäivä kului tuota katsellessa, tai siis tuota odotellessa. Alun perin oli tarkoituksena lähteä itse paikan päälle Tampereelle kuuntelemaan, mutta koska en tietenkään saanut ketään mukaani, niin tyydyin kotisohvatöllöttelyyn. Iltapäiväkolmelta tietokone piuhalla telkkariin ja jokunen tunti odottelua, Urpot esiintyivät kello 18-19. Oli metkaa seurata noita "telkkarin välityksellä"! Mutta kivalta kuulosti ja näytti ja rfjkvnvd. Minua riitti itkettämään pelkkä intro (Tavelut tamha), ja Ahmat ekana biisinä sitten lietsoi tunnelmaa aika ihanasti.

"me ollaan Happoradio ja te olette kauniita"

Näin jälkeenpäin kuunneltuna tuo kuulostaa varsin suloiselta, kun Akin ääni on jotenkin niin suojaton, sellainen avoin. En osaa selittää! Jossain kohti keikkaa hän taitaakin ilmaista, että falsetti ei meinaa irrota, minkä huomaa, mutta ainakaan itseäni se ei pahemmin häirinnyt. Naw. *pitää kirjoitustauon, katsoo pätkän videosta ja nostaa käden ilmaan koska Solisti tekee niin myös* Ihmekappale tuo OK. 

Taitaa olla eniten yleisöä ja eniten truefaneja juuri Happoradiota kuuntelemassa. Ihana Itis ja käsimeri! Heinolakuopassa yhden ihmisen käsimeri olohuoneessa juuri Itiksessä ja Sinässä. En kiellä, ettenkö olisi tykännyt olla Tampereella lauantaina. Vaikka töllöttelyssä on ainakin yksi, vahva hyvä puoli; näkee paremmin takana olevaa rumpali-Markkua. Ja pakko sanoa, että Aki oli joissain kohdissa lähes pelottavan syväsilmäinen, Itiksessä ja Puhiksessa varsinkin. Kylmät väreet. Ja itkunpidätystä. 

Tuleva keikkakesä taitaa minun osaltani näyttää aika tyhjältä ja ankealta. Tarkoituksena oli lähteä tuonne Tampereelle, mutta en saanut ketään mukaan. Helsinki-päivän konserttiin olisi kiva myös päästä, mutta kukaan ei tahdo lähteä mukaan (+ n. viiden biisin setti, Lauri Tähkä ennen Happoradiota etc.). Jyväskylän SuomiPop-festarit heinäkuussa olisivat ne viimeiset, jonne olisi mahdollisuuksia, mutta kukaan ei halua lähteä mukaan. Elokuussa alkaakin Tauko, ja tiedossa on ties kuinka pitkän aikaa kiintopisteetöntä elämää. Enkä tiedä, miten ihmeessä jaksan kaiken kanssa. Ei keikkoja + lukio + pentukuume + stressi kaikista kolmesta + syksy = ? Onneksi syksyn jälkeen on talvi. On helppo olla pimeänpiilossa. Näin valoisalla ahdistus on kaksin verroin suurempi, kun ei ole piilopaikkaa.

"ta-ta-ta-tahdomme tositeeveen"

Kuurolta sokealle. Vai mitenkäs. On jo nyt kamala ikävä keikkatopicceja foorumeilla, muiden käyttäjien menosuunnitteluja, kaikkea. 

No mutta lauantai muuten. Päättärit! Ei mitään kummallista. En rypenyt lavalle noustessa, en sieltä poistullessa, en itkenyt (kyyneliä, teki kyllä vaikeaa kun muutama kaveri itki aivan kamalasti), en sotkenut mekkoa jäätelöön, en näyttänyt normaalia tyhmemmältä, sain päättötokarin. Ja olen siihen tyytyväinen! Keskiarvo kaiketi pysyy siinä ysin paikkeilla. Yhdestä numeronnostosta olen ylpeä, äikästä, josta viimeinkin tuli se kymppi. Ai vitsi miten tuntuu hyvältä! 

Toivottavasti kukaan ei hirtä minua sen takia, että laitoin nämä kuvat! Täytyy varmaan itse hyväksyä se fakta, ettei tämäkään mekko sovi minulle, se näyttää hirveltä päälläni, samoin kengät, samoin ilmeeni. Ylimmässä kuvassa olen siis keskimmäisenä, sekaantumisten välttämiseksi.

Jotenkin aina pienen kuuntelutauon jälkeen tulee kamalan vahvasti kuunneltua Sinän sanoja ja jälleen todettua, miten täydellisesti ne tuntuvat sopivan. Voi kumpa osaisin olla itkemättä ja ilmaista tunteeni jotenkin muuten. Taidan itkeä vain, koska en tiedä mitään muuta tapaa hoitaa asioita pois mielestäni. Miten tämä muka helpottaa? 

‎"täällä on jottain räppäreiden listoja..."

Voi Aki miltä näytätkään Pois Kalliosta:n lopussa. Oikein veikeän iloisin mielin auringon esilletulosta! ♥

#31 we watched the rockets kiss the sky

Mikään kuva ei kerro niitä tuhansia sanoja jotka tahdon sanoa. En osaa itse sanoa, muotoilla tai kirjoittaa niitä. En tiedä mitä ne ovat. Tiedän vain, että ne ovat olemassa, minulla on ne jossain pääni sisällä. Ja ne tarkoittavat paljon, ne tarkoittavat kaiken. Oli se sitten oikeinkirjoitukseltaan miten epäoikea tahansa. 

Jälleen tuli vietettyä parhaita päiviä elämässäni. Onhan niitä ollut. Minulla on takataskussa ainakin kaksi viikkoa maailman parhaita päiviä. Minulla ei ole parasta päivää, vaan useita sellaisia. Silti ne eivät onnistu pitämään minua pystyssä tai kiitollisena. Tahdon viettää parhaita päiviä koko ajan, useita viikkoja, kuukausia, vuosia. Se ei ehkä ole mahdollista kaikille. Minulle se on. Olen siitä varmempi kuin mistään muusta asiasta elämässäni, itsessäni, maailmassa ulkopuolellani. Tiedän miten saan sen toteutettua, tai miten se toteutetaan. Minulla vain ei ole valtuuksia toteuttaa sitä. Mikä on piinaavaa. Mikä juuri satuttaa, tuhoaa. Olla yksin, luovuttamatta, vain odottaa. Se on hankalinta.

Perjantaina kello 14:50 lähti bussi Heinolasta Jyväskylään. Perillä oltiin 16:55 ja viiden aikaan minut haettiin asemalta ja autoilin sitten Laukaalle Marjon miehen ja näiden kahden pojan kanssa. Tarkoituksena oli viettää viikonloppu kenneltyttönä, pentuvahtina Marjon luona, kun tämä itse juoksentelee ensin lauantaina agilityssä Kiian kanssa ja sunnuntaina matkaa Joensuuhun näyttelyyn. Kyseessä siis tämä pentue ja Amazeme-kennel, jonka olemassa varmaan suurin osa lukijoista tiedostaa kirjoitusteni takia.

Yleisesti voin sanoa, että meillä meni hyvin. Ensimmäinen kerta, kun toimin kenneltyttönä ja ensimmäinen kerta, kun tapaan alle luovutusikäisiä bordercolliepentuja. Totta kai tiesin, että rakastan tätä kaikkea. Rakastan tätä pentuetta, rakastan sen vanhempia, etenkin emää, emän sukulaisia, etenkin emänemää, kasvattajaa, kaikkea.  Herraisä ei kukaan voi olla rakastamatta pieniä taapertavia koiranpentuja. Ja kuka olettaa, että en erityisesti rakastaisi bordercolliepentuja, joiden emänemä on suosikkibortsuni koko maailmassa? Joku ehkä. Tai en tiedä.

i think we'll never change

and our hearts will always separate

forget about you

i'll forget about you

Ensimmäisenä tapasin tietenkin aikuiset haukut eli Nancyn, Kiian ja Superin, ja kun pennut alkoivat heräillä iltapäiväuniltaan, pääsin tekemään lähempää tuttavuutta Pikku Myyhyn, Lentsuun, Kiireeseen, Rauhaan, Kuuttiin ja Vienoon. Pennunpehmeä karva, nappisilmät, hieman hallitsemattomat pyrähdysliikkeet, pienenpienet naskalihampaat, vaaleanpunaiset tassut, masut ja se ainutlaatuisen ihana koiravauvantuoksu. Heti pentujen syntymästä lähtien tiesin Kuutti-lapsen valloittavan minut täysin, ja tämän rinnalle suosikiksi vielä vahvemmin vierailun myötä nousi Kiire-tyttönen, joka ensimmäisenä tunki syliini hakemaan lisähuomiota. Kaikki pennut olivat todellakin sellaisia iholle tulevia koiria, todella avoimia ja vilkkaita lapsia. Väkisinkin tuli ikävä Alman kakkospentuja. 

Lauantaina vastuu vauvojen hoidosta oli kutakuinkin minulla. Käyttelin Superia lenkillä, vein lapsukaiset pihalle, syötin ne, siivosin pentuhuoneen, leikitin, laskin Supran imettämään, vahdin lasten unta. Sama kaava toistui sunnuntaina. Saan olla onnellinen siitä, ettei mitään tapahtunut. Ei yhtäkään vaaratilannetta, ei edes hätäilytilannetta. Ainoa asia, jonka voisin mainita, oli se hetki, kun Pikku Myy tunki päänsä pentuportin pinnojen välistä eikä heti saanut sitä pois. Yritti sitä kautta tunkea itseään ulos, ja jouduin pakittelemaan neitiä takaisin pentuhuoneen puolelle. Päänsä sai neiti aivan itse irti, ei edes tarvinnut itkeä ollenkaan. Oma hätäni siitä, että Alman pentujen aikaan yksi lapsi yön aikana sai päänsä pentulaatikon virkaa toimittavan sängyn päätypinnojen väliin jumiin, ja aamulla sitten herättiin kun raukka itki kiikissä kovaan ääneen. Vaikka tämäkin  saatiin irti ilman suurempia operaatioita. Vaikka pennun pää niin sutjakasti sopii joka paikkaan, se ei jostain syystä sovi yhtä sutjakasti takaisin, tiedä sitten mistä johtuu. Pikku Myynkään pää ei varmaan kovin montaa päivää enää mahdu pinnojen välistä! :)

the things we never say

are better often left alone

forget about you

i'll forget about this time

Vienoa kuopsuttaa.

Vieno ja Lentsu.

Pikku Myy ja Kuutti.

Ja Lentsu nappisilmineen.

Vauvoja oli tietenkin hankala kuvata, kun olivat koko ajan menossa pää viidentenä jalkana (ja häntä kuudentena). Pentujen olemus kiteytyykin paljon paremmin niihin videoihin, joita muutaman kappaleen napsin kun lapset olivat virkeimmillään. Katsotaan jaksanko koskaan ladata niitä kummemmin minnekään, onhan siellä niitä suloisiakin kohtia. Varmasti pahimpina päivinä minun tarvitsee vain vilkaista videopätkää koneelta niin saan itseni huutamaan muistamaan, että on olemassa jotain niin kaunista kuin tämä. 

Onneksi minulla oli kivana kuvauskaverina poseeraustaitoinen Super (Amazeme Golden Queen), josta sain ihan muksuja kuvia kun lauantaina kävimme kaksistaan lenkillä. 

Super ei todellakaan näytä siltä, että se on neljä viikkoa sitten synnyttänyt kuusipäisen pentukatraan ja vedellyt ruokaa 1,5 litraa päivässä (tosin nyt enää 1,2l). Se on aivan valtavan kaunis eläin. Ja edukseen. En tiedä kokeeko kukaan koskaan sellaista tunnetta, että jonkin asian kauneuteen voisi pakahtua. Tai ajattelee, miten ihmeessä sellaista voi olla olemassa. Minä koen ja ajattelen niin joidenkin tiettyjen koiratapausten kohdalla. En vain ymmärrä. Voisin vain elää ja hengittää sitä kauneutta, sitä olemusta. Se on todella lähellä sitä hengittämistä, jota musiikki aiheuttaa. Mmmm. ♥

 but it's the same old situation

we made it through this far

we watched the rockets kiss the sky

i saw the flames burn out in your eyes

Kotimatka tuotti kamalia vaikeuksia ja tuskaa sen osalta, että olin joka viiden minuutti niin lähellä itkua, että juuri ja juuri kykenin pidättämään kyyneleet ja katkonaisen hengityksen. Vellotin tunteita laidasta laitaan. Suurta onnentunnetta seuraa aina vielä suurempi suruntunne, sen olen oppinut ja opin edelleen muistamaan. Se aiheuttaa lukemattomia itkuisia öitä ja kyyneleitä. Mutta jollain tietyllä tapaa osaan jo ottaa sen vastaan ja pidän kaikkea sen arvoisena. Itken onnesta, mutta samalla sen menettämisestä, onnellisuuden loppumisesta. Juuri siksi tahtoisin elää parhaita hetkiä koko ajan. Niitä onnellisimpia, joista saan voimaa. Mikäli eläisin niitä jatkuvasti, ei tulisi loppua, reunaa, jolta pudota taas niihin pimeänhakuisiin iltoihin. Kaikki bortsuihin viittaava saa minut haikailemaan yhä enemmän omani perään.

nothing that i do

will ever be enough for you

whatever i do, whatever i do

take me as i am

i'll never be the other man

forget about you

i'll forget about this time

Horjutun väkisinkin siitä, kun vanhempani ottavat koira-asian puheeksi. Se on kuin tauti, joka tarttuu, jos siitä puhutaan. Jos ollaan hiljaa ajatellaan, ettei satuteta ketään, että asia unohtuu. Minua satuttaa kumpikin. Mitä enemmän asiasta puhutaan, sitä enemmän se kielletään. Kun siitä ei puhuta, tunnen itseni tietämättömäksi. Ja kun sanotaan, että siitä puhutaan keskenään harva se ilta, voin vain ajatella, mitä siitä puhutaan. Milloin on minun aikani puhua ja kertoa, että itken sen asian takia valehtelematta kuutena iltana viikossa. Usein seitsemänä. Ei, minulla on aikani kertoa se milloin tahansa, mutta en pysty. Koska olen säälittävä, enkä osaa puhua itkemättä. Siinä on minun heikko kohtani.

so won't you save this conversation

and find a better time?

don't you ever understand

that if it hurts i'll do whatever i can?

Sunnuntai-iltana pidimme päättötyöviikkotyön, leikkimökin, tupaantuliaisjuhlat, ja matkalla sinne (kyllä, lähes suoraan bussista, joka saapui 17:25 ja pippalot pidettiin kello 18:00) hölötin tietenkin pennuista. Ja äiti esitti tietenkin sen kysymyken, että kysyikö Marjo, että otanko pennun. No ei kysynyt. Ja voi jessus, vihaan sitä kysymystä, vihaan sitä etenkin tuossa muodossa, jossa äiti sen kysyy. Tahdon vain pamahtaa. Kerroin, että käymässä ollut Ronjan omistaja kysyi kyllä. Ja vastasin, että joskus pitkän ajan päästä. Ja sitten äiti kysyi, että uskonko todella, että este pennun ottamiselle ovat vanhempani. Vastasin, että kyllä. Muuta estettä ei ole. Este ei ole kasvattaja, ei sopiva emä, ei pentue, ei ajankohta, oma aikani, minä. Ei ole muuta käypää estettä. Kuulemma he eivät ole este. He ovat sanoneet, että luottavat minuun. 

Mutta he kuulemma tietävät, että pentu jää heille, kun muutan pois. Kommenttini tähän oli tietenkin se, että herranjestas, mistä he ovat saaneet sellaista päähänsä. Voin sanoa tuntevani itseni lähes kokonaan. Jos en muuten niin tältä osalta. En ole luovuttaja, varsinkaan koirien kanssa. Se kaikki tunnevyöry, tuska, itku, paha olo. Jos sen seurauksena viimein saisin sen, mikä kaiken epäolemassaolollaan aiheuttaa, en olisi jättämässä sitä minnekään, en kellekään. En todellakaan. En missään nimessä. Koskaan. 

and if it's set in motion

i'll watch it all pass by

and leave the rest unspoken

i'll never change my mind

Koira ei kuulemma sovellu kerrostaloon asuttuaan ensin omakotitalossa. On mahdottomuus, että se tottuisi yllättäen pienempään asuntoon. Kuulemma. Mielestäni tasapainoisen, aikuisen koiran ei pitäisi olla moksiskaan kodinvaihdoksesta. Jos siitä syntyisi ongelmia, olisin itse tehnyt suuren virheen jossain kohti. Bordercollie on käsittääkseni rotu, joka sopeutuu nopeasti ja hyvin, ei ole erityisen haukku- / ääniherkkä. Se ei tarvitse lammastarhan kokoista aluetta kotipihakseen. Minkään koiran ei kuulu ulkoilla kotipihalla. Minkään koiran ei kuulu ulkoilla sisällä. Vai kuuluuko? Eihän pienempään asuntoon muuttaminen tarkoita sitä, että lenkkeily, harrastaminen ja aktivointi vähenisivät mihinkään suuntaan. Vai tarkoittaako? Eihän bordercollie ole tyranni. Tunnenhan itsekin useita suuria koiria ja myös paimenkoiria, jotka asuvat ongelmitta kerrostalossa. 

leave it unspoken, leave it unspoken

leave it unspoken, leave it unspoken now

On helpottavaa, että vanhemmat eivät enää epäile omaa kiinnostustani, jaksamistani, aikaani, taitoani ja omistautumistani. On ahdistavaa, että asia saattaa todellakin olla kiinni yhdestä seikasta. Siksipä yritän kaikin mahdollisin keinoin selvittää tämän. Hakea kommenttia ihmisiltä, ajatuksia ja kokemuksia. Minun on pakko yrittää. Tai en saa mielenrauhaa. Aina voi yrittää. Siitä olen kuitenkin varma, että olen joka tunti tunnin, joka päivä päivän, joka viikko viikon ja joka kuukausi kuukauden lähempänä määränpäätä.

so just let me go

i won't change my mind

i'd rather be lonely

than be by your side

and nothing you say

could save us this time

i'd rather be lonely

#28 ei haittaa vaikka hävettää...

... se kuuluu asiaan.

Keikkapostaus. (Ja yllättäen mua alkaa ahdistaa vasemman käden sormus ja rannekorut - mitä?) Keikasta on nyt kolme päivää eli siis torstaina 5.4. koitti se reilut 2kk odottelun alla ollut päivä, se harvinainen ikärajaton Happoradion keikka ja vieläpä niinkin lähellä kuin Lahden Finlandia-klubilla. Mukaan sain aikapäivää sitten suostuteltua luokkakaverini Elinan (joka kituutteli mukana myös Lutakossa) ja viime hetkellä kävi ilmi, että lahtelainen Aino (siis Sumun omistaja!) oli myös lähtemässä keikalle. 

Sen verran kestin, että podin pahimmat tärinät ennen keikkaa kotona koulun jälkeen. Istuin koneella, kirjoitin Ainolle ja tärisin ja palelin enkä kyennyt nousemaan ja tekemään mitään hyödyllistä. Oli tosissaan vaikea repiä itsensä vaihtamaan vaatteita. Istuin ja tuijotin näyttöä, tärisevin käsin ja harhailevin ajatuksin.

Automatkalla en tärissyt. Enkä vielä keikkapaikallakaan! Oltiin reilu tunti aikaisemmin paikalla ja muutama true-fani oli siellä meitä ennen (+ Aino) ja aika kului nopsaan kun jutskailtiin Elinan iPhonella videopuhelu toisen kaverin kanssa ja syötiin karkkia. Tärinä alkoi pariakymmentä minuuttia ennen ovien aukaisemista.

Itse keikkasaliin avattiin ovet kello 20 ja päästiin sitten eturiviin, mikistä hieman vasemmalle (yleisöstä katsottuna). Minun fiilikseni. Hypin, riekuin siinä reunalla, hölötin, nauroin, näpräsin Elinan kännykkää, stressipelasin, roikuin laidan toiselle puolelle, jankutin, höpötin, hihkuin muutamalle valotestausvälähdykselle ja ilmaisin ääneen sen, että muut läsnäolijat varmasti juoruaisivat ärsyyntyneinä minusta keikan jälkeen - jaa.

Melko tasan yhdeksältä alkuintro alkoi soida ja sai tunteita pintaan. Tavelut tamhaa en tajunnut kuunnella tammikuussa Lutakossa, nyt tuli se kunnolla kuultua ja vaikka se ei olekaan kovin merkittävä osa keikkaa, se on maailman täydellisin intro ja kuulostaa aivan uskomattomalta. En tainnut tässä vaiheessa vielä itkeä, mutta jotain sentapaisia tunteita pyöri mielessä. Voi luoja. 

Aloitus. Meni suhteellisen pitkä aika siihen, että tajusin, mikä biisi soi aloitusbiisinä. Tunnistinhan minä kipaleen heti ensimmäisestä pärähdyksestä mutta se iskostui tajuntaan vasta sitten kun olin saanut huudettua Elinalle jotain "Ei oo totta, ei oo totta, TÄMÄ! Ne soittaa tämän! EIIIII!" Maailman parhain aloitusbiisi. Jota   olinkin toivonut aloitukseksi tai ainakin kuultavaksi keikalla. Monta miestä.

Kakkoskappale herätti nostalgiaa. Kaupunki täynnä ihmisiä, Lutakon aloitusbiisi. Siis kaksoistäydellinen aloitus keikalle! Parhautta. Kolmantena Ahmat. Ja minä kiljuin, minusta lähti ääntä. Taputin. Huusin, lauloin, hytkyin.

Nelosbiisinä Uhrille. Kappale, jonka kuulin livenä Mikkelissä ja joka sai minut siellä itkemään. Kappale, jota olin toivonut kuulevani tällä keikalla ja jota toivoinkin pienieleisesti foorumilla. Sain kuulla sen, ja Elina sai sen taltioitua sopivasti kameralleni. En aivan täysin päässyt sisään siihen suureen tunteeseen, jota kappale minulle normaalisti tuo, mikä on ihan hyvä - pystyin laulamaan mukana ja täysin fiilistelemään kädet kaiteen päällä, välillä silmät kiinni. Kiitos. ♥

nouskaa ja nostakaa kätenne

te olette vahvoja noin

nouskaa ja näyttäkää itsenne

te olette kauniita noin

Uhrille-vilmin lopussa kuuluukin jo nionatiinuakettelotelo sekä Akin kertomana seuraavan biisin nimi eli Olette kauniita. Paras keikkabiisi, ottaa yleisön mukaan. Elinan lempparibiisi. Ehdoton tsemmausbiisi. Tärkeä. Molemmat kädet suoriksi ilmaan.

Hirsipuu ("Anna mennä Haapasalo!") ja Tavikset ("Ei haittaa vaikka hävettää... se kuuluu asiaan!"). Olisin kyllä ensimmäiseen odottanut "Anna mennä Hapsu" aivan vain nostalgisuuden vuoksi, mutta olihan se metka noinkin. Eikä häpeämisjuttukaan ollut uusi, tosin siihen olisin taas odottanut "Haapasaloa hävettää kuitenki enemmän" erään foorumilaisen ex-allekirjoituksen mukaan.

Sitten alkoi varsinainen pahanolonosuus. En tiedä miksi ihmeessä ne päättivät soittaa juurikin tällä keikalla Elossa. Biisin alku meni kutakuinkin laulaessa mukana (tosin hiljaa) ja hieman itkuisena, mutta loppu. Se, missä alkaa kohta

takaa ikkunan loistaa valoa

nuku rauhassa 

kaikki paranee, ehkä jo huomenna

 älä nuku pelossa

olet elossa

Ensimmäiset kyyneleet. Tappobiisi. Jos minulla olisi ollenkaan yhteyttä viiltelyyn, jos pystyisin tekemään itselleni jotain sellaista ja olisin tehnyt, olisin jo tappanut itseni. Se, mitä tämä kappale ja etenkin loppuosa aiheuttavat ilman omaa kokemusta tekevät jo niin paljon kipeää. Kuulostaa muuten täydelliseltä livenä. Kuten kaikki. Kun kohdat lauletaan hieman eri tahtiin (mikä muuten tarttuu). Olin tämän biisin kohdalla keikkapro-ihminen ja lauloin viimeisen kerton oikein; kipu rinnassa on hetken säyseämpi, ja olet elossa.

Seuraava oli sitten Häävalssi mollissa. Häämolssi ei erityisesti kosketa minua koska sehän on hääbiisi, mutta se on silti tarpeeksi synkkä itkettämään aina sillointällöin ja piti loistavasti yllä tätä ankeaksi muuttunutta fiilistä. Tavan mukaan Molssi soitettiin niin, että Herra Tykki siirtyi kosketinsoittimien taakse liruttelemaan.

Minulle on edelleen arvoitus - ja tulee jatkossakin olemaan - se, mitä seuraavan biisin kohdalla tapahtui. Puhu äänellä jonka kuulen ei ole koskaan oikein kolahtanut. Annan kipaleelle isot rispektit siitä, että se on nostanut Urpot pinnalle ja tästä biisistä porukka yhtyeen tunnistaa, mutta se ei ole kolahtanut. Kerran sain itseni itkemään sen kanssa. Ja torstaina toisen kerran. Jo alusta asti oli sellainen mitähännyttapahtuu-fiilis ja tietenkin tunteet nosti pintaan miksi sä itket, kun radiossa joku rakkaudesta laulaa. Siinä on kysymyksistä suurin. (Ja jotenkin tästä tulee aina mieleen Markku rumpujen takana.) Miksi itken, kun Aki laulaa. Miksi?

En osannut pidättää. Se oli tosiaan hetken sellaista hytkymisitkua, ja kun sain itseni rauhoiteltua iskivät kyyneleet. Niitä vain tuli. En tajua miten Puhis teki sen. Ei yhtään normaalia. En kyennyt laulamaan, itkin ja tuijottelin Akin ja Hapsun jalkoja.

Seuraava kipale eli Rakkaus nosti taas hyvän fiiliksen ilmaan. Ja tullaan siihen, miten nopeasti sitä romahtaa pohjamutiin tunteidensa kanssa ja sitten nousee sieltä yhden täydellisen huutolaulubiisin voimin,. Rakkaus on todellakin livenä lähes parempi kuin levyltä (eivätkö ne kaikki kuitenkin omalla tavallaan?). Huomatkaa ainakin yleisön mielestä paras kohta viimeinen viini juomatta. Yhden klubikeikan aiemmin kokeneena huusin minäkin sen kohdan minkä sielustani irti sain ja tietenkin myös siitä eteenpäin. (Yhden miehen fail vähän tämän jälkeen kun joku ei tajunnut, ettei se wo-oo-o-o -kohta tulekaan vielä tässä...) Parhaat muuvvit Akilla tässä! + Herrajumala viimeisen kerron epävireisen kuuloinen RAKKAUS!1 yleisöltä. :D

Ihmisenpyörä, ainoa vilmi jonka itse kuvasin. Kuvasin ja lauloin samaan aikaan. Yhdessä kohdassa heilataa pahasti, mutta mikäs siinä muuten. Ei heiluva ja jättikikseissä oleva ihminen voi onnistua videokuvaamaan kympin arvoisesti!

Otin myös muutaman ihan kuvakuvan, ja oli varmaan aika pätevää kun kamera oli nenässä kiinni ja samalla oli pakko laulaa mukana. Neljä viimeistä kipaletta olivat Pelastaja, mukalopetusbiisi Pois kalliosta sekä encoret Hiljaa niin kuin kuolleet & Che Guevara. Mikä oli ennalta-arvattavaa mutta sama se.

Pöllin Ainolta näytettäväksi muutaman hienon kuvan. Loput Ainon ottamat ovat täällä. Kiitos mahtikuvista, olet paras keikkakuvaajani! Toivottavasti et pahastu että lainailen näitä. >:)

 

En tajua, milloin hiljaisesta lapsesta tuli huutajaporukkaa. Saan tästä niin paljon irti. Tahdon elää uudelleen jokaisen sekunnin, en häpeä huutavaa ja mekastavaa itseäni, otan kaiken irti enkä välitä siitä jos joku nyt sattuu hyssyttelemään. Jos mukana olisi ollut joku muu kaveri kuin Elina, minulta olisi varmaan rysäytetty pää irti jo ennen saliin pääsyä. Minä vain rakastan. 

Se tunne, fiilis, olotila. Ennen keikkaa ja sen aikana. Vähän sen jälkeenkin. Täysiä huutaminen, kunnolla kiljuminen, siinä pienessä tilassa jammailu / keikkuminen, taputtaminen, huutolaulu, fiilistely. Se kaikki. Tällä lavan vasemmalla puolella olivat ne eivät-niin-supermenevät-fanit, ja olin suurimmaksi osaksi ainoa taputtelija ja heijjaaja siellä. Toisella puolella lavaa sitten oli lähes koko ajan ylhäällä pieni käsimeri - mutta mikäs siinä, olin siellä, olin yksin tai en, elin siinä hetkessä, vedin kaiken sisälleni, päästin tunteet ulos ja menin niiden mukana. Se on parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Ja vielä parempaa on se, joka pystyy tällaisen vyörymän toiselle aiheuttamaan.

En tarkalleen muista missä vaiheessa, mutta kuitenkin keikan alussa (Uhrille?) kiinnitin huomion siihen, että Hapsu selvästi laittoi minut merkille tai ainakin kunnolla muutaman kerran vilkaisi. En tiedä, pystyykö ihminen muistamaan minut Mikkelistä (siinä nimmarinjakovideossakin AH kyllä pari kertaa silmäilee mutta no) jollakin hämyllä tavalla vai olinki muuten vain niin säälittävä näky siinä edessä. 

On liian vähän sanoja, liikaa tunnetta ja ajatuksia. Ei oikein ketään kelle voisi purkaa - tai jos on, ei osaa kertoa tarpeeksi selkeästi. Minulla on keikalla kaikki, mitä tarvitsen - Happoradio. On minun elämäntehtäväni rakastaa, kiintyä syvästi, pitää kiinni juuri tästä. Tiedän, että tulen aina rakastamaan, vaikka en popittaisikaan joka päivä. Se tulee aina olemaan Se Oikea minulle. Enkä tarvitse muita. Kaikki soitto, laulu, musiikki, valo, taito, tieto, spiikit, tyyli, huumori ja tietenkin ihmeelliset asustelivalinnat (Hapsulla JA AKILLA huivit?) + Akin pipo ja varsinkin tämä uusi Italiasta ostettu, aivan kaikki. Täydellisyys. Unohtamatta Akin ihanuutta, sitä sympaattisuutta ja tanssimuuvviliikkeitä. Kaikki ne kädenviskaisut ja mm. 

Niin. Vaikka enhän minäkään fanita. Minä hengitän. Se kuvaa kaikista parhaiten sitä, mitä tämä minulle merkitsee. Ja kyllä, tulen käyttämään tuota kaikkialla minne vain saan sen mahdutettua. Se on asian ydin.

Ja sitten: Minun täytyisi saada itseni pahanolontilaan. Tiedän, se on maailman turhin ja typerin yritys, mutta tarvitsen sen saadakseni ilmoille yhden kirjoitusasian. Jostain syystä angstiolo ei nyt onnistu. Olen vain suunnattoman ahdistunut erinäisistä asioista jotka paakkuuntuvat klönttiin enkä saa ajatuksia edes sen verran kasaan että saisin itseni itkemään ne ulos. Kyynelien mukana tulee teksti. Asiaa ei auta tuo aurinkoinen sää, eilinen kiva lenkki, hyvä mieli keikasta ja parista muustakin asiasta, loma, kiireettömyys ja argh. Ei muuten, mutta tämä on minulle niin iso asia. Täytyy yrittää kaivella ja etsiä Ahmoja. Kivoja pääsiäisenloppuja teille kaikille!