#81 the clouds go black and the thunder rolls

Tästä tulee nyt virallisesti koirapainotteinen blogi, sillä laitoin joku aika sitten alulle personalblogitapauksen, tai no, millä nimellä sitä sitten voisikaan kutsua. En tahdo "sotkea" tätä blogia omilla päänsisäisillä asioillani ja avautumisillani, sillä suurin osa varmasti lukee tätä koirien takia. Sen takia otin nyt suuren, jo kauan harkitun askeleen ja jatkan elämääni kahden eri blogin voimin. En tiedä, miten paljon postailen kumpaankaan blogiin, samalla lailla oman innostuksen ja asian mukaan - saattaa olla, että "oma" blogi saa enemmän täytettä kuin tämä. Koittakaa kuitenkin jaksaa, yritän repiä aikaa valokuvaamiseen (kahden viikon päästä työtkin loppuvat ja kesälomaa on vielä hetki jäljellä) ja päivitellä tänne sitten jotakin kuvien kera. 

Kirjoittelinpa nyt ensimmäisen keikkapostauksenkin valmiiksi, käykää lukemassa se ja tietenkin toivotan kaikki kiinnostuneet lämpimästi tervetulleiksi vilkaisemaan ja liittymään lukijoiksi! 

www.thecloudsgoblack.blogspot.fi

#46 ne ei tajuu se on miesten käsilaukku!

Keikkapostaus! Pieni sellainen. Eli perjantaina käytiin Nean ja Elinan kanssa Lahdessa keekoilemassa Justimusfilmsin ja Nost3&Protron tahtiin! Minullahan oli innostus lähteä tuonne jo silloin, kuin sain tuosta kiertueesta kuulla, mutta kaverin sain vasta ihan hetki sitten, kun Nea tarvitsi jonkun keikan käytäväkseen musantehtävää varten. Elina liittyi seuraan hetken mielijohteesta kyseisenä iltapäivänä. Finlandia-klubilla oltiin joskus puoli seiskan aikaan, ja alusta jäi heti varmasti kaikille kamalat traumat, kun saimme osaksemme vittuilua, mutta nopeasti siitä tokenimme ja jonotimme sitten kiltisti puolitoista tuntia (ovet aukesivat 20:00). Oltiin lavan edessä kutakuinkin keskellä, kolmannessa/neljännessä rivissä ja sellaisessa kivassa paikassa, missä oli truefaneja huiskuttelemassa ja kiljumassa.

Yhdeksältä alkoi soittaa (tai no ei voi sanoa soittaa, vaan pikemminkin vetää), jota Nea ja Ellu enimmäkseen olivat tulleet katsomaan, ja minun pitää myöntää, etten noilta tiennyt oikeastaan yhtään biisiä kunnolla. Paska Kesä nyt on ehkä kerran tullut kuunneltua läpi, mutta sanoja en ollut päntännyt. Kertosäkeet tuli kyllä opittua siinä musisoinnin aikana, hehe. Ja vaikka olinkin surkea fani melkein eturivissä, en antanut sen (ainakaan paljoa) näkyä päällepäin vaan olin ihan fiiliksissä koko ajan, kiljuin ja taputin ja heiluin kädet ilmassa. Tykkäsin kyllä tosi paljon siitä, miten nuo ottivat yleisön ja patistivat heijjaamaan käsiä!

Justimusfilms taisi aloittaa siinä melko tarkalleen kymmeneltä, jota ennen oli ehkä viidentoista minuutin tauko. Alussa ainakin ihmiset kiljuivat ihan hulluna ja minä olin ihan onnessani siinä mukana, ja koko soitannan ajan kyllä olin ainakin yksi käsi ilmassa (voi ei, en tahdo tietää miten tyhmältä näytän ylipäätään käsi ilmassa...) lukuunottamatta ihan muutamaa minuuttia. Ja koska olen näitä jätkiä kuunnellut astetta enemmän, pystyin laulamaan huutamaan paljon mukavammin mukana ja olo oli siten kotoisampi. Laittaisin oikein mielelläni ne biisit, joita kuultiin, mutta en uskalla alkaa niitä listailemaan, sillä unohtaisin kuitenkin jotain ja se olisi todella noloa. Viimeisenä nuo vetivät yhdessä En Oo Homon (kuten arvelinkin), ja minä niin tykkään tuosta biisistä koska sen video on niin nerokas. :D Kuten nuo kaikki muutkin, vaikka musiikki itsessään onkin ihan muuta kuin mistä "oikeasti" tykkään. Eikä edes tullut kuvailtua mitään, vaikka kamera oli mukana (ja pyöri lattialla ja jos kukaan muu ei sattunut astumaan laukkuni päälle niin ainakin minä sitten tein niin). 

Keikan jälkeen tyypit jakoivat nimmareita (ja olin että jeejeeejejeje), ja niitä sitten venattiin ihan kiitettävän kauan, kun minkäänlaista jonoa ei muodostettu, tyypit olivat kaikki saman pöydän takana ja tyttöjä (ja hieman poikiakin kai) oli ihan mahdottoman paljon. Vartijat joutuivat jatkuvasti uhkailemaan, että kaikki metrin verran taaksepäin ja jos tunkeminen ei lopu niin homma pistetään poikki. Minä hilluin sen koko ajan yksi kenkä jalassa ja toinen kädessä ja ryömin jonkun baaripöydän taakse hakemaan Nean kanssa meille vettä, kun esillä olevat kanisterit olivat ihan tyhjiä. (Ai niin ja saatiinhan me lavalta ojennetusta vesipullosta yhdet huikat jossain kohtaa kesken keikkaa, naminami vain pullolle josta oli juonut varmasti yli kymmenen ihmistä.) Ja siitäkin sitten jo joku vartijatyyppi ehti huomauttamaan, mutta en ehtinyt ajatella vaan siirryin sitten takaisin nimmarijonorypäkseen.

Ja sainhan minä viimein mitä halusinkin! Jouduin hetken aikaa venailemaan, kun pojat ottivat yhteiskuvan jonkun pienemmän lapsen kanssa, ennen kuin sain heitettyä kenkäni siihen pöydälle. Ja tosiaan kyseessähän ovat minun ihanat Converseni, joita olen vaaleansinisinä metsästänyt iät ja ajat - löytämättä - ja nuo tuon väriset löytyivät viikko sitten Spirit Storesta. En ajatellut ostaa, mutta kun sitten uudemman kerran kävin kyseisessä kaupassa ja sovitin, niin eiköhän vain liikkeessä alkanut soida Every Teardrop Is A Waterfall ja se oli selkeästi jokin merkki! (Ja olin tietenkin siellä kaupassa ihan innoissani enkä voinut hillitä itseäni vaan näytin tyhmältä lapselta se tyhmä virne naamallani kun "herrajumala täähän on Coldplayta!")

Minulla oli mukana oma tussi, tuollainen hopeanvärinen kangastussi (jonka pitäisi olla vedenpitävä, nyt pelottaa), ja ensiksi jouduin tunkemaan sen Juholle; "voitko kirjottaa mun kenkään EIKU TÄLLÄ", ja sitten Samille ("eiku TOLLA TOLLA TOLLA"), kun meinasin sillä omalla mustallaan raapustaa. "Mä aina tuhraan nää, tää on kyllä paha! Ja ihan Conversekin vielä!" t Sami "Mä tuhrin jo mä tuhrin jo" t Juho. Ja jotta tussiongelma olisi kokonainen, jouduin ottamaan kynäni Joosen kädestä, kun ei meinannut tajuta antaa takaisin. Aaw kuinka onnellinen lapsi olinkaan ja olenkaan nyt! Kiiruhdettiin sieltä sitten äkkiä pois, käytiin avaamassa vessan kaikki automaattihanat veden toivossa todetaksemme sen, että kaikista tulee lämmintä ja ajeltiin sitten vanhempieni kyydissä takaisin kotiin (jossa pidin kauheat yömätöt). 

Te ihanat lukijani olette luultavasti todella tarkkasilmäisiä ja huomaatte tämän upean muoviesineen tuossa kuvassa kenkien välissä ja ihmettelette että mikä helvetin prinsessakeppi se on, joten kerron siitäkin ihkuttaen, että joku ihana fani heitti lavalle jossain vaiheessa tuon ja prinsessakruunun, ja Juho sitten nakkasi tuon kepin katon kautta niin, että se lensi suoraan minulle ja Nealle. Se sitten automaattisesti päätyi minulle, ja tuonkin takia olen ihan yyberiloinen nyt tämän hetken. Ei ehkä ihan niin upea juttu kuin Hurts-ruusu, mutta kuitenkin. "JUHO ON KOSKENU TÄHÄN!!1!" Ja kaikki kolme ovat koskeneet toki kenkääni ja kynään myös. Kadehtikaa!

Ennen kaikkea saan olla todella ylpeä itsestäni. Ajattelin, etten koskaa selviä mistään tuollaisesta hengissä. En ollut hönkäämässä pois kun näin ne jonot ja ihmiset, joita oli paljon ennen kuin ovet edes olivat hetken päästä aukeamassa. En alkanut ahmailla siitä alun kettuilusta. En tainnut ehtiä pahemmin ajattelemaan mitään alemmuuskompleksia. Joko se tarkoittaa sitä, että olen enemmän sovussa itseni kanssa, olen luovuttanut tai muuten lopullisesti seonnut. Arvelen toista vaihtoehtoa. Ihan hyvä vain, vaikka tuo varmaan olikin ihan ainutlaatuista. Ja kuinka jännä, ensimmäinen keikka jolla en itkenyt!

#40 and you won't cry for what you've lost

Laura matkusti tänne kuoppaan perjantaina ja venaili meillä koululla hissantunnit (lukiolla! en olekaan päivittänyt koulun alusta mutta en jaksa sitä ainakaan nyt tehdä, ehkä joskus seuraavassa postauksessa sadan vuoden päästä), ja sitten puoli neljältä kipaistiin Cittarin kautta meille, tehtiin ei-juuri-mitään se ilta, käytiin lenkillä vähän kuvailemassa ja valmistauduttiin viikonloppuun.

Lauantai. Lähdettiin tästä ajamaan puoli kahdeltatoista, oltiin Espoossa vaille puoli kahden maissa ja porteilla kahden aikaan. Sisään päästiin vähän ennen puolta kolmea, kipaistiin vessaan (nami) ja kirmattiin sitten isoimman lavan eteen. Ensin oltiin kolmannessa rivissä ja etuaitaa sitten alettiin renklaamaan ja se nostettiin parikymmentä senttiä korkeammalle niin, että korokkeella olevien takaa ei näkynyt mitään. Aitaa sitten renklattiin toiseenkin otteeseen ja ennen Carpark Northia päästiin sille (toiseen riviin) Lauran kanssa. Saatiin muuten kiljua ihan kunnolla ja saattaa olla, että juuri tuon Suomen-keikan "kiljuvat fanit" pääsevät kys. bändin seuraavalle levylle - täytyy seurailla ja ostaa se sitten. Livenä tämä ihan tuntematon bändi kuulosti tosi hyvältä ja otti yleisön ja olihan siellä parikin kappaletta, jotka olivat tuttuja mutten vain osannut yhdistää esittäjään! 

Näiden jälkeen esiintyi Donkeyboy ja joidenkin hiemanliikaaottaneiden nuorten naisten (kuulostaapa tyhmältä sanoa noin! :D) oli pakko tunkea siihen korokkeelle meidän taakseemme ja hieman ahdasta oli ja ahdistavaa, kun koko esityksen ajan oli pysyttävä korokkeella ja tarrattava sitten meihin kun tasapaino horjui. Ilmeeni oli varmasti melko kärsivä, en tiedä huomasikovatko esiintyjät, kun sitä eturiviä siinä pariin kertaa vilkuilivat vuorollaan edestäni, mutta anteeksi, ei johtunut musiikista!

Sitten kuunneltiin hieman tuskaisina Poest Of The Fall ja aika hirveää se oli koska aluksi tuli kappaleita, joita en koskaan ollutkaan kuullut eli siinä ei oikein osannut olla mukanakaan vaan toivoi, että loppuisi mokoma mahdollisimman pian. Ja kun tekivät sellaisen tempun, että pitivät oudon tauon ja olin jo että "noniin jes olipas lyhyt setti", mutta tulivatpa takaisin ja soittivat mooonta biisiä! Kuinka julmaa. Onneksi nämä olivat sitten sellaisia tutumpia, että siinä pystyi taputtelemaan ja laulamaan kertoja mukana.

Hurtsiahan tänne monen mutkan kautta päädyttiin katsomaan (tai siis ei päädytty, vaan sitä oli tarkoitus mennä katsomaan ja sitten tuli mutkia matkaan ja koko reissu oli epäonnistumassa kunnes junailin viime tingassa kaiken kuntoon), ja sen ja Poest Of The Fallin välillä oli jotakin 50min odotteluaikaa. Ihmisiä pakkautui lisää ja lisää, ja siinä about metrin levyisellä korokkeella oli perätysten kolme riviä ihmisiä niin sumpussa kuin mahdollista. Lauran kanssa oltiin siinä tokassa rivissä (Laura puoliksi kaiteessa kiinni) yleisöstä katsottuna hieman lavan oikealla puolella ja meillä oli välissä yksi mukavanoloinen ihminen ja siinä muutaman ihmisen porukassa sitten tuli päiviteltyä, mitä ihmiset ajattelivat tunkiessaan yhtä jalkaansa sille korokkeelle, kun ei siihen ollu mitään mahdollisuutta päästä... 

Ihana sandwicholo kesti koko ajan, mutta se vajaa tunti ennen shown alkua kului kyllä todella nopeasti, ja porukka aloitti melko tasan määrättyyn aikaan eli 21:45. Sen jälkeen ei sitten paljoa mitään kohtaa pakottanut lukuunottamatta käsiä, joiden olemassaolon tiedostin harmittavasti. Silti urheasti huiskuttelin koko soiton ajan.

Olin jo kamojenlaittovaiheessa siinä tilassa, että olisin voinut itkeä, joten pelkkä intro sai vollotuksen alulleen. Vieressäni oli varmasti ihana olla, kun tärisin aivan kamalasti ja vedin sillä lailla ihanan itkuisesti henkeä ja kyynelehdin. Pyydän anteeksi kaikkia niitä, joita tinttasin vahingossa kyynerpäällä ja taputusten lomassa hakkasin päähän ja joilta revin hiuksia - tein sen vahingossa. 

Musiikki. En tajua sen voimaa. Sitä tunnetta. Ei kukaan kaverini itke samalla lailla musiikin takia, paitsi Laura.  Ei kellään muulla ole sitä tunnetta. Silver Lining, Wonderful Life, Happiness (huutolaulu ♥), Blood Tears & Gold, Evelyn, Sunday, Unspoken, Devotion, The Waterista pieni instrumenttipätkä, Confide In Me, Illuminated (kännykkävalomeri ♥), Stay (huutolaulu ♥) ja encorena Better Than Love. Lisäksi jossain välissä kuultiin aivan uusi kappale, jonka lyriikoita tungin tähän postaukseen kahden osan verran. Oikeastaan en muista biisistä mitään muuta. Ei sitä yhden kerran kuuntelulla saa edes melodiaa päähän, jos on muutenkin oudossa hurmostilassa.

Oikeasti rakastan ihan liikaa. Odotus, intro, Theo, Adam (kirjoitin ensin Ahma mitähän...), orkesteri, kiljuminen, hengessä mukana oleva eturivi, käsimeri, huutolaulua, lisää kiljumista, kädet ilmassa taputtamista, hyppimistä, itkua ja huutoa ja kamalaa kärsimistä mutta samalla jotain maailman ihaninta, upeinta, kauneinta ja rakkainta. 

Näytimme Lauran kanssa todella viisailta kun kävelimme pois sieltä, kumpikin itki ja hoiperteli ja Laura kääntyili useaan kertaan katsomaan lavaa ja kiskoin sitä pois sieltä ja revin ympäriinsä enkä itsekään meinannut pysyä pystyssä. Näin me humalaiset eikun. :))) Varmasti näytettiin a) eksyneiltä pikkulapsilta b) Laura surulliselta koska sen saama ruusu oli katkennut ("Ai no tässä ois tämmönen varsi" ja sitten Laura löysi myös kukan ja tämä ruusu vietti kaksi yötä huoneessani ja aassjd Theo on koskenut ja pussannut sitä). Ainiin kuva cee Lauran iPhone 4S. Tajusin että me ei tehty edes yhteispostausta hmmhmhmhm.

so darling, be strong

Nyt sattuu. Kaiken takia eikä eniten siksi, että keikka. Tai no se on pikemminkin show. Mutta aaw, Theo niin tykkää Suomesta! Saimme Twitterissä ihastella useampaa Suomelle omistettua twiittiä ja kahta kuvaa ja suomen kieltä herran itsensä kirjoittamana. Kotimme. ♥

ps. kiitos 22 seuraajalle! ♥

#36 the pain, it comes in waves

No jopas meni aikaa aloittaa tämä postaus. Mielessä on ollut useamman päivän ja nyt olen koneella istunut koko illan. Mutta kun on muka niin vaikeaa. Aamulla on aikainen herätys, kun lähdemme viikoksi (tai no viideksi päiväksi) vuokramökkeilemään jonnekin korpeen, joten siihenkin kattoen minun pitäisi jo olla nukkumassa. Suoraan sanottuna tekisin melkein mitä vain, jos ei tarvitsisi lähteä. Siellä ei ole mitään minne mennä, missä olla rauhassa, ja sisko on tietenkin kimpussa 24/7 koska siellä ei ole ketään muuta. Ja kun ollaan niin iloisesti perheen kanssa matkassa niin täytyyhän minun uida ja pelata ja olla ja leikkiä all the time! Onneksi tänä vuonna vain viisi päivää, eikä sitä ikuisuusviikkoa.

i shiver and shake the warm and cold
i'm alone on my own
in every mistake i dig this hole
through my skin and bones

it's harder starting over
than never to have changed

Kuvia! Suuntasimme suosikkikuvailupaikalleni eli mattolaiturille kummankin karvamassun voimin ja nappasin mukaani tuon iänikuisen Canonin 28-80mm putkelon. Sillä saa ihan kivoja kuvia, mutta tarkennus jokseenkin heittää/jumittuu sillointällöin. Mutta en valita! Jostain syystä nämä räpsyt saavat hyvälle tuulelle. Tai no paremmalle. Voi, olen aina tiennyt, että näillä koirilla on kaikki muumit laaksossa! Ponzo toisinaan näyttää aivan normaalilta, kuten ylläolevat kuvat antavat olettaa, mutta toisinaan sekään ei kykene pitämään kurissa sitä hulluudenpuoltaan, jonka kanssa Alma on luovuttanut aikapäiviä sitten. Paitsi että harvemmin puhutaan enää Almasta - puhutaan Morsosta. Olisi mielenkiintoista nähdä, onko maailmassa toista samanmoista otusta, joka muistuttaa hammashymyineen enemmän tuota kauheinta lastenhahmoa. :s Hyi että, ei ole mukavaa, kun joka päivä (ja joka ikinen yö) joutuu nassutusten tuollaisen morsomin kanssa. 

with blackbirds following me

i'm digging out my grave

they close in, swallowing me

the pain, it comes in waves

i'm getting back what i gave

Ja tosiaan yritin saada ne vilkuttelemaan yhtä aikaa. Eihän se onnistunut. Ponzo ei edes ole koskaan aikaisemmin osannut koko temppua, vaan alkoi sitä aivan oma-aloitteisesti tarjoamaan. Alma taas yhden käskyn jälkeen tyrkytti taitojaan joka väliin - reppana tepsutteli tuossa pöydänreunalla takajaloillaan kuola valuen koko kuvaussession ajan. Ja minä olin sitä mieltä, että yritystä on liikaa... Ja Ponzo nosti käppiään yhden kerran juuri silloin kun kuvasin ainoastaan sitä yksin, ja toisen kerran, jolloin Almakin on vieressä. Hienosti olen taas onnistunut ottamaan puolet kuvista kamera vinossa! Saavutus sekin. Loput kuvat täällä ja täällä.

Lauantaista sen verran, että kaikesta huolimatta löysin kuin löysinkin itseni lopulta Jyväskylästä, ja vietin siellä päivän festareilla, ensimmäistä kertaa. Tuli todettua, että tämä ei ole ihan se minun oma juttuni. Pimeässä klubikeikoilla, missä ihmiset tulevat todella katsomaan Happoradiota ja laulavat ja huutavat ja taputtavat mukana, tunnelma ja maailma on aivan oma, erityinen. Minulle ei tästä viimekertaisesta jäänyt kuin ahdistuneisuus päällimmäiseksi. Tuntui niin tyhmältä olla siellä, laulaa suunnilleen ainoana yksin, yrittää taputella jotain ja asdfgh. Pahinta on, kun ihmiset eivät osaa lähteä mukaan taputtamaan Hiljikseen. Mutta minkäs siinäkään teet.

Eikä asiaa varmaankaan helpottanut se, että keikka oli viimeiseni ennen Taukoa. En osaa kuvaillakaan sitä, miten tyhjä olo nyt on. Enkä tiedä, olisiko sittenkään pitänyt lähteä. Kaikki vain pahentaa kaikkea. Tässäkin asiassa olisi helpointa itsensä kannalta vain unohtaa - edes hetkeksi. En tajua miten jokin asia voi saada minut tuntemaan näin. Joku Happoradio. Ihan tosissani kysyn itseltäni, mistä tässä on kyse. Huomaattekin varmasti, että lievennän hieman tuskaani enkä käytä Happislyriikoita tässäkään tekstissä. Tervetuloa Linkin Park. Tervetuloa Hurts, Coldplay, One Direction, mikä tahansa muu. En tahdo eroon hetkeksikään mutta tahdon kuitenkin. 

Se oli sitten kai siinä. Minut pakotetaan Tauolle. Vikan keikan kääntäminen ikärajattomaksi ei taida onnistua. Olisin ehkä tarvinnut siihen enemmän ihmisiä, kuin itseni. Olisin edes tahtonut vastauksen säpöön, mutta ymmärtäähän sen, jos ei pysty ei kykene ei kannata. On vain niin turhauttavaa odottaa maailmantappiin asti ja siellä huomata, että kaikki muu lipui ohitse eikä odottamisella ollut mitään merkitystä mihinkään. Näin on käynyt ennenkin. 

No mutta koetan raahata itseni nukkumaan nyt. Jos onnistuisin sitten aamulla heräämään. Tai no pakkohan se on. Pitäisi vielä pakata ja tehdä niin paljon. Ja nyt alkoi ihan kauheasti tehdä mieli jotain kinkku-juusto-vehnäsämpylää. Ummm. Hehe tajusin juuri, että minulla ei riitä into edes päivittämään Twitteriä. Ehkä parempi niin. Hehe ja tajuan odottavani puhelua Abbyn omistajalta. Pojun lenkitykset on jo sovittu, mutta neidistä ei ole kuulunut mitään. Ehkä ensi viikolla, tai elokuussa! Ensi viikon siis joka tapauksessa hengailen korvessa ja palaan sitten toivottavasti suuren kuvamäärän kera.

i sweat through the sheet as daylight fades

as i waste away

it traps me inside mistakes i've made

that's the price i pay

#33 kaupungin ytimessä on liian kuuma hengittää

Happoradio Live @ YleXPop 02.06.2012

Lauantai-iltapäivä kului tuota katsellessa, tai siis tuota odotellessa. Alun perin oli tarkoituksena lähteä itse paikan päälle Tampereelle kuuntelemaan, mutta koska en tietenkään saanut ketään mukaani, niin tyydyin kotisohvatöllöttelyyn. Iltapäiväkolmelta tietokone piuhalla telkkariin ja jokunen tunti odottelua, Urpot esiintyivät kello 18-19. Oli metkaa seurata noita "telkkarin välityksellä"! Mutta kivalta kuulosti ja näytti ja rfjkvnvd. Minua riitti itkettämään pelkkä intro (Tavelut tamha), ja Ahmat ekana biisinä sitten lietsoi tunnelmaa aika ihanasti.

"me ollaan Happoradio ja te olette kauniita"

Näin jälkeenpäin kuunneltuna tuo kuulostaa varsin suloiselta, kun Akin ääni on jotenkin niin suojaton, sellainen avoin. En osaa selittää! Jossain kohti keikkaa hän taitaakin ilmaista, että falsetti ei meinaa irrota, minkä huomaa, mutta ainakaan itseäni se ei pahemmin häirinnyt. Naw. *pitää kirjoitustauon, katsoo pätkän videosta ja nostaa käden ilmaan koska Solisti tekee niin myös* Ihmekappale tuo OK. 

Taitaa olla eniten yleisöä ja eniten truefaneja juuri Happoradiota kuuntelemassa. Ihana Itis ja käsimeri! Heinolakuopassa yhden ihmisen käsimeri olohuoneessa juuri Itiksessä ja Sinässä. En kiellä, ettenkö olisi tykännyt olla Tampereella lauantaina. Vaikka töllöttelyssä on ainakin yksi, vahva hyvä puoli; näkee paremmin takana olevaa rumpali-Markkua. Ja pakko sanoa, että Aki oli joissain kohdissa lähes pelottavan syväsilmäinen, Itiksessä ja Puhiksessa varsinkin. Kylmät väreet. Ja itkunpidätystä. 

Tuleva keikkakesä taitaa minun osaltani näyttää aika tyhjältä ja ankealta. Tarkoituksena oli lähteä tuonne Tampereelle, mutta en saanut ketään mukaan. Helsinki-päivän konserttiin olisi kiva myös päästä, mutta kukaan ei tahdo lähteä mukaan (+ n. viiden biisin setti, Lauri Tähkä ennen Happoradiota etc.). Jyväskylän SuomiPop-festarit heinäkuussa olisivat ne viimeiset, jonne olisi mahdollisuuksia, mutta kukaan ei halua lähteä mukaan. Elokuussa alkaakin Tauko, ja tiedossa on ties kuinka pitkän aikaa kiintopisteetöntä elämää. Enkä tiedä, miten ihmeessä jaksan kaiken kanssa. Ei keikkoja + lukio + pentukuume + stressi kaikista kolmesta + syksy = ? Onneksi syksyn jälkeen on talvi. On helppo olla pimeänpiilossa. Näin valoisalla ahdistus on kaksin verroin suurempi, kun ei ole piilopaikkaa.

"ta-ta-ta-tahdomme tositeeveen"

Kuurolta sokealle. Vai mitenkäs. On jo nyt kamala ikävä keikkatopicceja foorumeilla, muiden käyttäjien menosuunnitteluja, kaikkea. 

No mutta lauantai muuten. Päättärit! Ei mitään kummallista. En rypenyt lavalle noustessa, en sieltä poistullessa, en itkenyt (kyyneliä, teki kyllä vaikeaa kun muutama kaveri itki aivan kamalasti), en sotkenut mekkoa jäätelöön, en näyttänyt normaalia tyhmemmältä, sain päättötokarin. Ja olen siihen tyytyväinen! Keskiarvo kaiketi pysyy siinä ysin paikkeilla. Yhdestä numeronnostosta olen ylpeä, äikästä, josta viimeinkin tuli se kymppi. Ai vitsi miten tuntuu hyvältä! 

Toivottavasti kukaan ei hirtä minua sen takia, että laitoin nämä kuvat! Täytyy varmaan itse hyväksyä se fakta, ettei tämäkään mekko sovi minulle, se näyttää hirveltä päälläni, samoin kengät, samoin ilmeeni. Ylimmässä kuvassa olen siis keskimmäisenä, sekaantumisten välttämiseksi.

Jotenkin aina pienen kuuntelutauon jälkeen tulee kamalan vahvasti kuunneltua Sinän sanoja ja jälleen todettua, miten täydellisesti ne tuntuvat sopivan. Voi kumpa osaisin olla itkemättä ja ilmaista tunteeni jotenkin muuten. Taidan itkeä vain, koska en tiedä mitään muuta tapaa hoitaa asioita pois mielestäni. Miten tämä muka helpottaa? 

‎"täällä on jottain räppäreiden listoja..."

Voi Aki miltä näytätkään Pois Kalliosta:n lopussa. Oikein veikeän iloisin mielin auringon esilletulosta! ♥

#28 ei haittaa vaikka hävettää...

... se kuuluu asiaan.

Keikkapostaus. (Ja yllättäen mua alkaa ahdistaa vasemman käden sormus ja rannekorut - mitä?) Keikasta on nyt kolme päivää eli siis torstaina 5.4. koitti se reilut 2kk odottelun alla ollut päivä, se harvinainen ikärajaton Happoradion keikka ja vieläpä niinkin lähellä kuin Lahden Finlandia-klubilla. Mukaan sain aikapäivää sitten suostuteltua luokkakaverini Elinan (joka kituutteli mukana myös Lutakossa) ja viime hetkellä kävi ilmi, että lahtelainen Aino (siis Sumun omistaja!) oli myös lähtemässä keikalle. 

Sen verran kestin, että podin pahimmat tärinät ennen keikkaa kotona koulun jälkeen. Istuin koneella, kirjoitin Ainolle ja tärisin ja palelin enkä kyennyt nousemaan ja tekemään mitään hyödyllistä. Oli tosissaan vaikea repiä itsensä vaihtamaan vaatteita. Istuin ja tuijotin näyttöä, tärisevin käsin ja harhailevin ajatuksin.

Automatkalla en tärissyt. Enkä vielä keikkapaikallakaan! Oltiin reilu tunti aikaisemmin paikalla ja muutama true-fani oli siellä meitä ennen (+ Aino) ja aika kului nopsaan kun jutskailtiin Elinan iPhonella videopuhelu toisen kaverin kanssa ja syötiin karkkia. Tärinä alkoi pariakymmentä minuuttia ennen ovien aukaisemista.

Itse keikkasaliin avattiin ovet kello 20 ja päästiin sitten eturiviin, mikistä hieman vasemmalle (yleisöstä katsottuna). Minun fiilikseni. Hypin, riekuin siinä reunalla, hölötin, nauroin, näpräsin Elinan kännykkää, stressipelasin, roikuin laidan toiselle puolelle, jankutin, höpötin, hihkuin muutamalle valotestausvälähdykselle ja ilmaisin ääneen sen, että muut läsnäolijat varmasti juoruaisivat ärsyyntyneinä minusta keikan jälkeen - jaa.

Melko tasan yhdeksältä alkuintro alkoi soida ja sai tunteita pintaan. Tavelut tamhaa en tajunnut kuunnella tammikuussa Lutakossa, nyt tuli se kunnolla kuultua ja vaikka se ei olekaan kovin merkittävä osa keikkaa, se on maailman täydellisin intro ja kuulostaa aivan uskomattomalta. En tainnut tässä vaiheessa vielä itkeä, mutta jotain sentapaisia tunteita pyöri mielessä. Voi luoja. 

Aloitus. Meni suhteellisen pitkä aika siihen, että tajusin, mikä biisi soi aloitusbiisinä. Tunnistinhan minä kipaleen heti ensimmäisestä pärähdyksestä mutta se iskostui tajuntaan vasta sitten kun olin saanut huudettua Elinalle jotain "Ei oo totta, ei oo totta, TÄMÄ! Ne soittaa tämän! EIIIII!" Maailman parhain aloitusbiisi. Jota   olinkin toivonut aloitukseksi tai ainakin kuultavaksi keikalla. Monta miestä.

Kakkoskappale herätti nostalgiaa. Kaupunki täynnä ihmisiä, Lutakon aloitusbiisi. Siis kaksoistäydellinen aloitus keikalle! Parhautta. Kolmantena Ahmat. Ja minä kiljuin, minusta lähti ääntä. Taputin. Huusin, lauloin, hytkyin.

Nelosbiisinä Uhrille. Kappale, jonka kuulin livenä Mikkelissä ja joka sai minut siellä itkemään. Kappale, jota olin toivonut kuulevani tällä keikalla ja jota toivoinkin pienieleisesti foorumilla. Sain kuulla sen, ja Elina sai sen taltioitua sopivasti kameralleni. En aivan täysin päässyt sisään siihen suureen tunteeseen, jota kappale minulle normaalisti tuo, mikä on ihan hyvä - pystyin laulamaan mukana ja täysin fiilistelemään kädet kaiteen päällä, välillä silmät kiinni. Kiitos. ♥

nouskaa ja nostakaa kätenne

te olette vahvoja noin

nouskaa ja näyttäkää itsenne

te olette kauniita noin

Uhrille-vilmin lopussa kuuluukin jo nionatiinuakettelotelo sekä Akin kertomana seuraavan biisin nimi eli Olette kauniita. Paras keikkabiisi, ottaa yleisön mukaan. Elinan lempparibiisi. Ehdoton tsemmausbiisi. Tärkeä. Molemmat kädet suoriksi ilmaan.

Hirsipuu ("Anna mennä Haapasalo!") ja Tavikset ("Ei haittaa vaikka hävettää... se kuuluu asiaan!"). Olisin kyllä ensimmäiseen odottanut "Anna mennä Hapsu" aivan vain nostalgisuuden vuoksi, mutta olihan se metka noinkin. Eikä häpeämisjuttukaan ollut uusi, tosin siihen olisin taas odottanut "Haapasaloa hävettää kuitenki enemmän" erään foorumilaisen ex-allekirjoituksen mukaan.

Sitten alkoi varsinainen pahanolonosuus. En tiedä miksi ihmeessä ne päättivät soittaa juurikin tällä keikalla Elossa. Biisin alku meni kutakuinkin laulaessa mukana (tosin hiljaa) ja hieman itkuisena, mutta loppu. Se, missä alkaa kohta

takaa ikkunan loistaa valoa

nuku rauhassa 

kaikki paranee, ehkä jo huomenna

 älä nuku pelossa

olet elossa

Ensimmäiset kyyneleet. Tappobiisi. Jos minulla olisi ollenkaan yhteyttä viiltelyyn, jos pystyisin tekemään itselleni jotain sellaista ja olisin tehnyt, olisin jo tappanut itseni. Se, mitä tämä kappale ja etenkin loppuosa aiheuttavat ilman omaa kokemusta tekevät jo niin paljon kipeää. Kuulostaa muuten täydelliseltä livenä. Kuten kaikki. Kun kohdat lauletaan hieman eri tahtiin (mikä muuten tarttuu). Olin tämän biisin kohdalla keikkapro-ihminen ja lauloin viimeisen kerton oikein; kipu rinnassa on hetken säyseämpi, ja olet elossa.

Seuraava oli sitten Häävalssi mollissa. Häämolssi ei erityisesti kosketa minua koska sehän on hääbiisi, mutta se on silti tarpeeksi synkkä itkettämään aina sillointällöin ja piti loistavasti yllä tätä ankeaksi muuttunutta fiilistä. Tavan mukaan Molssi soitettiin niin, että Herra Tykki siirtyi kosketinsoittimien taakse liruttelemaan.

Minulle on edelleen arvoitus - ja tulee jatkossakin olemaan - se, mitä seuraavan biisin kohdalla tapahtui. Puhu äänellä jonka kuulen ei ole koskaan oikein kolahtanut. Annan kipaleelle isot rispektit siitä, että se on nostanut Urpot pinnalle ja tästä biisistä porukka yhtyeen tunnistaa, mutta se ei ole kolahtanut. Kerran sain itseni itkemään sen kanssa. Ja torstaina toisen kerran. Jo alusta asti oli sellainen mitähännyttapahtuu-fiilis ja tietenkin tunteet nosti pintaan miksi sä itket, kun radiossa joku rakkaudesta laulaa. Siinä on kysymyksistä suurin. (Ja jotenkin tästä tulee aina mieleen Markku rumpujen takana.) Miksi itken, kun Aki laulaa. Miksi?

En osannut pidättää. Se oli tosiaan hetken sellaista hytkymisitkua, ja kun sain itseni rauhoiteltua iskivät kyyneleet. Niitä vain tuli. En tajua miten Puhis teki sen. Ei yhtään normaalia. En kyennyt laulamaan, itkin ja tuijottelin Akin ja Hapsun jalkoja.

Seuraava kipale eli Rakkaus nosti taas hyvän fiiliksen ilmaan. Ja tullaan siihen, miten nopeasti sitä romahtaa pohjamutiin tunteidensa kanssa ja sitten nousee sieltä yhden täydellisen huutolaulubiisin voimin,. Rakkaus on todellakin livenä lähes parempi kuin levyltä (eivätkö ne kaikki kuitenkin omalla tavallaan?). Huomatkaa ainakin yleisön mielestä paras kohta viimeinen viini juomatta. Yhden klubikeikan aiemmin kokeneena huusin minäkin sen kohdan minkä sielustani irti sain ja tietenkin myös siitä eteenpäin. (Yhden miehen fail vähän tämän jälkeen kun joku ei tajunnut, ettei se wo-oo-o-o -kohta tulekaan vielä tässä...) Parhaat muuvvit Akilla tässä! + Herrajumala viimeisen kerron epävireisen kuuloinen RAKKAUS!1 yleisöltä. :D

Ihmisenpyörä, ainoa vilmi jonka itse kuvasin. Kuvasin ja lauloin samaan aikaan. Yhdessä kohdassa heilataa pahasti, mutta mikäs siinä muuten. Ei heiluva ja jättikikseissä oleva ihminen voi onnistua videokuvaamaan kympin arvoisesti!

Otin myös muutaman ihan kuvakuvan, ja oli varmaan aika pätevää kun kamera oli nenässä kiinni ja samalla oli pakko laulaa mukana. Neljä viimeistä kipaletta olivat Pelastaja, mukalopetusbiisi Pois kalliosta sekä encoret Hiljaa niin kuin kuolleet & Che Guevara. Mikä oli ennalta-arvattavaa mutta sama se.

Pöllin Ainolta näytettäväksi muutaman hienon kuvan. Loput Ainon ottamat ovat täällä. Kiitos mahtikuvista, olet paras keikkakuvaajani! Toivottavasti et pahastu että lainailen näitä. >:)

 

En tajua, milloin hiljaisesta lapsesta tuli huutajaporukkaa. Saan tästä niin paljon irti. Tahdon elää uudelleen jokaisen sekunnin, en häpeä huutavaa ja mekastavaa itseäni, otan kaiken irti enkä välitä siitä jos joku nyt sattuu hyssyttelemään. Jos mukana olisi ollut joku muu kaveri kuin Elina, minulta olisi varmaan rysäytetty pää irti jo ennen saliin pääsyä. Minä vain rakastan. 

Se tunne, fiilis, olotila. Ennen keikkaa ja sen aikana. Vähän sen jälkeenkin. Täysiä huutaminen, kunnolla kiljuminen, siinä pienessä tilassa jammailu / keikkuminen, taputtaminen, huutolaulu, fiilistely. Se kaikki. Tällä lavan vasemmalla puolella olivat ne eivät-niin-supermenevät-fanit, ja olin suurimmaksi osaksi ainoa taputtelija ja heijjaaja siellä. Toisella puolella lavaa sitten oli lähes koko ajan ylhäällä pieni käsimeri - mutta mikäs siinä, olin siellä, olin yksin tai en, elin siinä hetkessä, vedin kaiken sisälleni, päästin tunteet ulos ja menin niiden mukana. Se on parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Ja vielä parempaa on se, joka pystyy tällaisen vyörymän toiselle aiheuttamaan.

En tarkalleen muista missä vaiheessa, mutta kuitenkin keikan alussa (Uhrille?) kiinnitin huomion siihen, että Hapsu selvästi laittoi minut merkille tai ainakin kunnolla muutaman kerran vilkaisi. En tiedä, pystyykö ihminen muistamaan minut Mikkelistä (siinä nimmarinjakovideossakin AH kyllä pari kertaa silmäilee mutta no) jollakin hämyllä tavalla vai olinki muuten vain niin säälittävä näky siinä edessä. 

On liian vähän sanoja, liikaa tunnetta ja ajatuksia. Ei oikein ketään kelle voisi purkaa - tai jos on, ei osaa kertoa tarpeeksi selkeästi. Minulla on keikalla kaikki, mitä tarvitsen - Happoradio. On minun elämäntehtäväni rakastaa, kiintyä syvästi, pitää kiinni juuri tästä. Tiedän, että tulen aina rakastamaan, vaikka en popittaisikaan joka päivä. Se tulee aina olemaan Se Oikea minulle. Enkä tarvitse muita. Kaikki soitto, laulu, musiikki, valo, taito, tieto, spiikit, tyyli, huumori ja tietenkin ihmeelliset asustelivalinnat (Hapsulla JA AKILLA huivit?) + Akin pipo ja varsinkin tämä uusi Italiasta ostettu, aivan kaikki. Täydellisyys. Unohtamatta Akin ihanuutta, sitä sympaattisuutta ja tanssimuuvviliikkeitä. Kaikki ne kädenviskaisut ja mm. 

Niin. Vaikka enhän minäkään fanita. Minä hengitän. Se kuvaa kaikista parhaiten sitä, mitä tämä minulle merkitsee. Ja kyllä, tulen käyttämään tuota kaikkialla minne vain saan sen mahdutettua. Se on asian ydin.

Ja sitten: Minun täytyisi saada itseni pahanolontilaan. Tiedän, se on maailman turhin ja typerin yritys, mutta tarvitsen sen saadakseni ilmoille yhden kirjoitusasian. Jostain syystä angstiolo ei nyt onnistu. Olen vain suunnattoman ahdistunut erinäisistä asioista jotka paakkuuntuvat klönttiin enkä saa ajatuksia edes sen verran kasaan että saisin itseni itkemään ne ulos. Kyynelien mukana tulee teksti. Asiaa ei auta tuo aurinkoinen sää, eilinen kiva lenkki, hyvä mieli keikasta ja parista muustakin asiasta, loma, kiireettömyys ja argh. Ei muuten, mutta tämä on minulle niin iso asia. Täytyy yrittää kaivella ja etsiä Ahmoja. Kivoja pääsiäisenloppuja teille kaikille!

#25 me voimme muuttaa maailmaa

Kappas, Blogger on keksinyt lisätä tänne muokkauspalkkiin tuollaisen otsikkotyyli-asian! Harmi sinänsä, en osaa oikein käyttää blogauksisa hooykkösiä tai hookakkosia, ja kolmosia en ole määrittänyt ulkoasukoodiin. Enkä jaksa määrittää. Laiskottaa niin maan perusteellisesti taas joka asian kanssa.

Jotain jännää jännästä elämästäni! Perjantaina meidät potkittiin naapurikoululle katselemaan gospelkonserttia (ah!), ja siellä heilui sitten isojen kajareiden kanssa sellainen jonkinmoinen rokrok-yhtye, jonka biisien lyriikat eivät olleetkaan aivan persiistä! Ainoa, mikä hieman pilasi tunnelman oli se usean biisin lopussa tai kertossa ilmentyvä Jeesustelujumalallisuus ("ahh Jumalaaaaaaa käveli tästätätätää!!1!"), mutta joo. Totta kai se on sellaista musiikkia. Ihan kivalla volyymilla kuitenkin jyrähti ja tuli taas kamala kaipuuodostus lähenevälle Lahden keikalle. 

Illalla sitten ylitettiin itsemme ja lähdettiin seurakunnan nuorisopaikkaan mikäonkaan, Arkille, kuuntelemaan samaisia tyyppejä akustisena! Itselleni on kehittynyt jonkinlainen traumaattinen kuva paikasta, jonne jouduin eräs mukava kerta korvaamaan riparitapaamisesta poisjääntiä. Mutta kahden kaverin kanssahan se oli oikein mukavata! Meillä oli tosissaan ihan mielettömän kivaa, ensin tsiikailtiin tyyppien soittoa, minä leikin pro-kuvaajaa, sitten hengailtiin Arkilla ja lähdettiin samaan aikaan kuin nämä soittajapoijjaat.

kivat lippikset Heinolan srk. "on, mul on penaali."
Ihan kivaltahan tuo kuulosti äänellisesti. Silja ja Elina, joiden kanssa olin paikan päällä (Silja isoskoulutuksessa niin pakostikin oli paikalla, minä ja Ellu vapaaehtoisesti), kerrassaan hullaantuivat näihin ja minä sitten pyörittelin siellä silmiäni. Mikäs siinä, kyllä ne lopulta uskalsi pyytää kaikilta nimmarit mukaan ja Silja tältä Perttu-solistilta käteen. Tuli mm. ikävä Akia. Ihmeen pipotyyli Pertullakin. Mutta oli muuten nuorekas rumpali! :D Ihan tosissaan luultiin Elinan kanssa, että tyyppi on jotain korkeintaan 22-vuotias, mutta ikää olikin jo kaksketäkuus, lapsia kaksi (toinen 7v.) ja aviovaimo. Elinan sydän särkyi ainakin osittain, voi toista. Mutta mitä pienistä!
Meidän oli tarkoitus Ellun kanssa hipsiä tuon jälkeen pizzalle Kotipizzaan, mutta se oli päättänyt kunnon heinolalaiseen tyyliin mennä kiinni jo kello 21, joten käytiin sitten viereisessä kiinalaisessa syömässä. Oli naminamia. Kaksi viimeistä yötä olen nyt sitten nähnyt unia vain ruuasta.... Kovin hauskaa. 
Ensi viikon luulisi vaihteeksi kuluvan keveästi, kun ei ole kokeita, ei stressiä, ei mitään! Lisäksi tapahtuu kaikkea kivaa! Huomenna tosiaan tasan kymmenen päivää Urpojen keikkaan, torstaina 7 eli viikko (!!), perjantaina Ponzon synttärit, jota juhlistamme ensin Elinan kanssa lenkkeilemällä ja illalla tyttöjen illalla, johon sisältyy hohtokeilailua. Jee, sosiaalinen elämäni kukoistaa! Lisäksi Super-bortsun ultra on ensi viikolla, en tosin tiedä päivää, mutta selviää, onko siellä masussa pikku-Hyypereitä! Aww. En ala elättelemään haaveita, enkä vielä laita varmaksi, että pentuja tulee, vaikka merkit ovatkin jo selvät. Jospa niitä pääsisi sitten palluttelemaan. ♥
Voisin muuten ensi viikolla tehdä aikani kuluksi jonkun kivan postauksen minun toisesta rakkaudenkohteestani! Vietin viikkopäivää eilen, lauantaina, joten onhan se jo esittelyn aika. En olisi ehkä koskaan uskonut, että otan Happoradion rinnalle jotain aivan vastakohtaista vielä moneen vuoteen, mutta koska olen ihq nuoriso niin rakastuin massaihkutustyyppiin. Nimenomaan yhteen ihmiseen. JOO MOI. Nolis. Mutta kun omboononmmgffjgtgfkfd. ♥

#16 olette kauniita noin

15.02.2012 @ Mikkeli, Mikaeli

Se tunne kun iskä on kerrankin hämmästyttävän paras ja me ajelemme Mikkeliin kuuntelemaan Happoradiota Mikkelin kaupunginorkesterin kaverina ja jestas. Koen tulevaisuudessa todennäköisesti hirviää nostalgiaa tuon biisilistan kanssa. Se sai itkemään ennen kuin koko huikeus oli edes alkanut. Puhumattakaan siitä tunteesta kun Ruumiinavauspöytäkirjan alku vingutetaan viuluilla ja se jatkuu ja jatkuu ja minä parun että helvata lopettakaa. Uhrille sai itkemään kyyneleitä. Liian kaunista. Saatana miten kaunista.

Joskus sitä laittaa miettimään, voiko todella rakastaa täydellä sydämellä jotain sellaista, jota ei tunne. Jonka kanssa kuitenkin on joka päivä, lähes joka tunti. Joka koskettaa syvemmälle kuin yksikään jonka tuntee. Aki on komia kun sillä on lomaviikset. Ja AH on maailman kaunein ihminen. Mitä kuvaan tulee, onnistuin siinäkin jo nolaamaan itseni, jonka takia Hapsun ja Markun hammashymy ja kyllä ne näyttää siltä, että niitä vähän nauratti. Jamiakin jopa pikkusen. Aw. :}

"Aki haluutsie kirjottaa minun käteen?"

"No TOTTAKAI mie haluun!"

Aki mie rakastan sinua! ♥

Itä-Suomessa tulee. Kiitos video(i)sta Laura H. Peeäs mie näyn tässä, Se kulkee minun nokan eestä ja minä ja Canon ollaan siinä kauniita kanssa.

#14 maanantaiaamuna krapula ja vapina

Jos joku sanoisi minulle, että viikko sitten näin AkiTykin livenä sanoisin, että ei helvetti, taidat olla erehtynyt henkilöstä. Kun mietin asiaa uudelleen, sanon, että ei jessus, kyllä! Vaikka se tuntuu kuinka uskomattomalta tahansa. Kyllä. Kylläkylläkylläkyllä viime perjantaina jännitin seitsemältä autossa sellaisessa tärinässä että meinasi taju lähteä... melkein. Marraskuussa varattujen lippujen viitenumerolle tuli viimeinkin käyttöä, kun lährimme Elinan kanssa tämän isän kyydillä kohti Jyväskylän Lutakkoa.

Lutakko.... varmaan nimikin kertoo, millaisesta sunnuntaipaikasta on kyse. :D Tanssisali Lutakko...kaunista? Ikkunoiden eteen oli vedetty mustat verhot (:D?), paikka oli pimeä ja musta ja punainen ja seinillä pelottavia tauluja. Eikä kun valokuvia! Huumediileripaikka selvästi! Ei siinä mitään, venattiin istualleen puoltoista tuntia ja seisoin loput puolitoista. Paikan päällä ei varsinaisesti enää jänskättänyt, hirvitti ja mietitytty ja kaikkea muuta mahdollista. Tärisytti. En kuitenkaan sanoisi, että niin paljon kuin menomatkalla!

Me odoteltiin Elinan kanssa, että ne voisivat aloittaa jo iltakymmenen maissa, koska lämppäriä ei ollut. Mutta eihän ne! Eivätkä edes pysyneet aikataulussa, vaan parikymmentä yli yhdentoista saatiin pänti lauteille (tollanen ilmaus?). 

Minun ihkaensimmäinen keikkani, minun ihkaensimmäinen tapaamiseni Happoradion kanssa livenä. Eturivi, siinä kulmassa kaiteessa kiinni ja pelko siitä, tykkäänkö. Mitä jos Aki ei kuulosta hyvältä livenä ja mitä jos mitä jos.

Ei siinä voinut muuta kuin 1) huutaa kun ne tulee lavalla, kovempaa kun Aki tulee vikana 2) taputtaa hulluna ja vähän pyörällä päästään koska ne valot 3) ihastua ensitahdilta siihen voluumiin, mikä siitä kajarista oikealta lähtee ilmoille! En ehkä koskaan Kaupunki täynnä ihmisiä -biisiä kuunnellessani voi olla muistamatta sitä tunnetta, kun alkutahdit ja herra rakkaus alkaa laulaa. Herra Jumala ei sitä voi saada unohtaa! Pelkäsin ihan turhaan.

En osaa kirjoittaa sitä tunnetta, en mitenkään, että miltä tuntuu, silloin ja nyt. Se on jotain uskomatonta. Kun se ihminen, joka laulaa kuin enkeli ja jonka päästä lähtee sellaista lyriikkaa, että voin sanoa sitä vähintään sieluni peiliksi tai pikemminkin kuvajaiseksi, seisoo siinä nokan edessä suunnilleen metrin päässä. Se tunne. Kun yltäisi koskemaan. Ei siinä voi muuta kuin palvovasti katsoa, katsoa niinniinniin kiinteästi ja jumaloiden ja toivoa, että herraisä katso tänne! Ei mitään muuta. Ei se kattonut mutta kuitenkin.

Kaupunki täynnä ihmisiä, Tavikset, Puhis, Olette kauniita, Lumen alle, Pelastaja, Rakkaus, Hiljaa niin kuin kuolleet, Ihmisenpyörä, Pois kalliosta, Che Guevara, Sahattu oksa poltettu silta, Ahmat tulevat ja Ruumiinavauspöytäkirja ja viimeisenä Hirsipuu. Jouduin tekemään tavattomasti työtä sen eteen, etten alkanut vollottaa täydellä kyynelmäärällä siinä vaiheessa kun Aki sanoo: "Meijän oli ikäänkuin tarkotus mainostaa tätä meijän Jälkiä-levyä, mutta ei sitä saatana kukaan enää osta joten mekin soitetaan mitä huvittaa!" Ja sitten Ruumiinavauspöytäkirja. Miten helvetissä se sai päähänsä soittaa sen? Anteeksi ne. Koska sielun peili. Tai Ahmat, minun kappale, minun elämäntarinani jajajaja. Voi rakkaus. Jos siihen kiteytyisi kaikki tämä. En tarkemmin tahdo edes niistä ahmoista puhua kiitos mutta ei kiitos.

Jos kukaan tuntee minua ihmisenä... ei vaan: se, miten luulette tuntevanne minut ihmisenä (ne jotka tuntevat irl), ei ehkä ole se oikea juttu. Siinä tilanteessa, siinä hetkessä, minä mukahiljainen lapsi osasin vain huutaa ja kiljua ennen ja jälkeen biisien, niiden välissä, taputtaa ihan yksin kädet pään päällä vaikkei muut ympärillä olleetkaan mukana, laulaa niin kovaa kuin lähtee, olla itseni, nähdä itseni. Heittäytyä, tanssia. Oikeasti kiljua koko ajan. Menettää ajantajun, olla laittamatta silmiä kiinni vaikka pyörryttää, tahtomatta hukata yhtään hetkeä. Rakastaa liikaa jotain, mitä ei tunne. Sen jälkeen myös ihmisen muodossa.

nouskaa ja nostakaa kätenne

te olette vahvoja noin

Noiden sanojen merkitys ehkä avautui paremmin kun ne oli siinä ihan edessä. \o/

 

rakkaus anna meille vastaus

Se yö meni itkiessä. Ja sitä seuraava. Ja siitä edespäin kaikki illat tähän asti. Ja tästä eteenpäin luulisin. Auttakaa en saa sammumaan silmien paloa - tarvitseeko? 5.4. Lahteen tölläämään ikärajattomaan. Mutta hei, yhden asian tajusin aivan kunnolla! Tartten elämääni kiintopisteen, jonkun kivan jutun, tapahtuman, tapaamisen, jota kohti jaksan elää, odottaa. Ilman sellasta oon aivan hukassa ja kirjaimellisesti vailla määränpäätä. Olen odottaja. 

+ keikkakrapula. kauan se kestää?