On peittävää kohinaa silmien edessä

Lueskelin pitkästä aikaa koirablogeja ajatuksen kanssa, vanhoja ja uusia tuttavuuksia, tänään ja toissavuonna kirjoitettuja postauksia, vähän kaikenlaisia tarinoita agilitytreeneistä muistokirjoituksiin. Kaikkien niiden tekstien läpikäyminen, kuvien katsominen ja sen tietyn harrastuneisuuden ja omistautuneisuuden kohtaaminen blogipostausten muodossa aiheutti jonkinlaisen pistoksen jossai sydänjuurissani, jossain hyvin, hyvin syvällä. Ihan yllättäen. Selasin läpi päiväkirjoja, joita olen lukenut usemman vuoden ajan, jo kauan ennen Griman olemassaoloa ja joitain postauksia, jotka muistan aikojen takaa syystä tai toisesta. Palasin tuntemattomien ihmisten muistoihin ja löysin niiden seasta vahingossa omiani.

Olen elänyt Griman kanssa jo melkein kolme vuotta, mikä näin ääneen kirjoitettuna tuntuu aivan absurdilta. Olen pian elänyt koirallisena sen ajan, minkä elin koirattomana toivoen eläväni tätä elämää, mikä minulla nyt on käsissäni. Nämä vuodet tuntuvat samaan aikaan paljon pidemmiltä mutta kuitenkin huomattavasti lyhyemmiltä kuin kaikki aiemmat. Kaikkia vuosia ajatellessani tunnen outoa, tuntematonta haikeutta.

Muistan elävästi ajan, jolloin elin tyypillisen koiratytön elämää, haaveet kohdistuneena karvaturrien maailmaan. Muistan, miten fanitin treeniryhmän bordercollieita, miten seurasin kaikkea mahdollista bordercolliehin liittyvää monen vuoden ajan netin kautta ja miten jännitin ensimmäisten viestien lähettämistä kasvattajille. Muistan, miten jännitin ensimmäisen viestin lähettämistä Griman kasvattajalle. Voi, siitä on niin tavattoman kauan minun mittakaavassani. Osaan palata haavekuviin, joissa minä, aivan liian nuori ja aivan liian kokematon, aivan liian hukassa elämässään oleva pikkutyttö, kuljen kotikatuja rinnallani mustavalkoinen paimenkoira. Tai ei, ei rinnallani, vaan varjonani. Saatan melkein haistaa sen onnentunteen ajatuksesta, jossa kasvatan ja treenaan itselleni täydellistä koiraa, minun koiraani, odotettua ja varjeltua silmäterääni.

Huolimatta siitä, että aistin joka solullani kaiken sen tunteen ja intohimon, joka minussa eli joitain vuosia sitten, tuntuu nyt siltä, että katselen tuota kaikkea kuin ohuen harsoverhon takaa. En enää tunnista itseäni, se koirafanityttö en ole minä. Se en ole minä, enää. Minun haaveeni ovat erilaisia - tulevaisuudensuunnitelmat eivät täyty koirankarvoista enkä kiidä unissani kisakentillä hauvanpaskaa kengänpohjissa. Ja ehkä juuri se saa minut niin haikeaksi.

Minusta ei tullutkaan sitä, jonka koira kisaa agilitykentillä heti iän antaessa luvan tai joka hallitsee jo vajaana vuosikkaana tokon alokasluokan liikkeet. En arjessani tuskastelekaan, millä kyydillä menen seuraavana iltana hakutreeneihin tai ehtiikö haukku tiputtaa kaiken karvansa ennen ensi kuun ryhmänäyttelyä. Silmissäni eivät kiilläkään maine ja kunnia tai hyllylle nostetut palkintopokaalit, jotka saumattomalla yhteistyöllä ja työnteolla, rakkaudella lajiin, on hankittu. Kaveripiirini ei olekaan kasvanut muista koirahulluista metsässärämpijöistä, minusta ei olekaan tullut sosiaalisempi sillä tavalla kuin ajattelin. Minusta ei tullutkaan parempaa ihmistä. On kummallista oivaltaa, että kaikki hyvin selkeiltä tuntuvat ajatukset omasta tulevaisuudesta ja koiranomistajuudesta ovatkin olleet hetken harhaa, vedenpitämätöntä suunnitelmaa. Että sitä saattaa kuitenkin muuttua, ainakin joltain osin.

Koiramaailman syövereihin pitkästä aikaa sukellettuani mieleeni tosiaan palasivat kaikki suunnitelmat, jotka olen jotenkin paikkapaikoin unohtanut ja sulkenut pois tai vähintäänkin siirtänyt kauas tulevaisuuteen. Niin pitkälle, ettei minun tarvitse murehtia niistä nyt. En halua stressata itseäni sillä, että koirani on kohta kolmevuotias eikä saavuttanut silti elämässään yhtään mitään koiranettiin kirjattavaa. Me ei edes treenata säännöllisesti, tällä hetkellä me ei treenata ollenkaan. Meillä ei ole tavoitteita. Meillä ei ole niitä asioita, joita omastakin mielestäni harrastajakoiraihmisellä ja hänen karvakaverillaan pitäisi elämässään olla. Olenko epäonnistunut? Olenko alisuorittanu anteeksiantamattomalla tavalla? Kenen tavoitteet ja luottamuksen olen särkenyt - omani? Onko meillä enää mitään mahdollisuuksia? Täytyykö meillä olla mahdollisuuksia? Pitäisikö ryhdistäytyä, pitäisikö meistä tulla jotain?

Me eletään ihan tavallista arkea. Välillä jopa arkea, jossa laitan omat haaveeni koirani etujen edelle. Arkea, jossa minua välillä ärsyttää se, millainen koira minulla on. Miten se ei ole luonteeltaan sellainen, millainen se voisi olla, "parempana"; "parempi". Toisaalta haluaisin pyyhkiä kaiken pois ja aloittaa aivan alusta, tehdä monta asiaa eri tavalla. En tiedä, saako näin kirjoittaa, saako näin sanoa tai edes ajatella. Rikonko koiramaailman kultaisia sääntöjä, kun niin haavoittuvaisella olotilalla mutta silti niin vahvana tuotan tätä:

Toisaalta olen tyytyväinen. Olen tyytyväinen siihen, mitä me ollaan, siihen, että me ei olla mitään. Siihen, ettei meistä ehkä koskaan tulekaan mitään. Me ollaan ihan epätäydellisiä ja tavoitteettomia. Mutta voidaanhan me silti olla onnellisia, voidaanhan? Tarvitseeko meidän tähdätä minnekään? Painostaako kukaan mihinkään? Minusta tuntuu niin hyvältä se, että minusta tuntuu, ettei kukaan painosta. Ei, en kuitenkaan halua vähätellä koiraharrastusta. Minä rakastan treenaamista, koiraurheilun seuraamista, agilitya, tokoliikkeiden hiomista, ihan kaikkea mikä tähän hulluuteen kuuluu. Se ei vain jotenkin ole meitä varten, se ei tunnu oikealta. Ainakaan nyt. 

Haluaisin kääntää osan elämästäni ylösalaisin, muuttaa pois kotoa, aloittaa kuin puhtaalta pöydältä. Pitää kiinni vain tärkeimmistä muistoista ja kasvoista ja taistella niiden puolesta. Kohdata pelottavan maailman tutun ja turvallisen sijaan. Paitsi, että toivon, että ne tärkeimmät muistot ja etenkin kasvot pysyvät lähellä ja ovat apuna, niin kaikista varmimpana minulla on kuitenkin yksi asia. Asia, jota ajatellessa minua hymyilyttää ja joka saa ihan hassulla tavalla onnelliseksi. Juttu, joka ei muutu, vaikka elämänkatsomukseni onkin suunnilleen suistunut raiteiltaan parin vuoden sisällä.

Minun oli pakko nousta pöydän äärestä, käydä lattialle ja sillä herättää jo yöunille käynyt koira. Oli pakko ottaa se syliin hetkeksi ja pitää lähellä, todistaa itselleen sen konkreettinen olemassaolo. Ottaa siitä kuva. Grima.

Grima on se, jonka kanssa tahdon jakaa asiat elämässäni. En ehkä hiekkakenttien pölyä silmissä tai sitä kisahallien tukahduttavaa jännitystä ennen omaa suoritusta. Mutta jotain paljon suurempaa ja merkityksellisempää. Grima on se, jonka kanssa tahdon jakaa ensimmäisen oman kotini. Ja se tulee myös olemaan se, jonka kanssa sen jaan. Grima on se, jonka kanssa tahdon töiden jälkeen kävellä pimeänpelossani pitkin katuja hakien turvaa tähtitaivaasta. Grima on se, jonka kanssa tahdon hengittää aamukastetta metsätiellä tai katsella auringon ensisäteitä yökkärisilleen aamiaismurojen ääressä. Griman kanssa minä tahdon jakaa kaikki minulle tärkeimmät ihmiset. Ja Grimalle minä tahdon antaa anteeksi sen kaikki pienimmätkin virheet ja viat, hyväksyä sen juuri sellaisena kuin se on.

Griman kanssa minä tahdon elää ja rakastaa ja hengittää samaa ilmaa. Grimalle minä sanoisin: minä rakastan sinua, jos se sille merkitsisi yhtä paljon kuin minulle. Tässä tapauksessa annan ruuan, silitän, vien lenkille, halaan ja kysyn aina varmuuden vuoksi, jos Grima vaikka haluaa tulla huoneeseen nukkumaan. Usein se haluaa, ei kuitenkaan aina. Se ei kuitenkaan haittaa, jos se ei halua.

sä oot mun hyökkäävä mieli

ja verta mun käsissä

Minun oma, rakas Rimi.