20. helmikuuta 2017

Mitä kuuluu meille vuonna 2017

Kerrankin voi sanoa, että jotakin on tapahtunut meidänkin elämässä - onhan edellisen kunnollisen blogipostauksen jälkeen vuosikin ehtinyt vaihtua kokonaista kaksi kertaa! Niin minun kuin Grimankin elämä on jollakin tapaa heittänyt volttia päälaelleen, muutimme nimittäin viime vuoden maaliskuussa kotikodistamme Hämeenlinnaan asustelemaan aivan kaksistaan. Taloutta on tullut pyöritettyä kahden kesken pian jo vuoden ajan, jestas miten aika onkaan kulunut... 

Arki meillä rullailee tasaista ja joskus jopa puuduttavan tylsää tahtia. Käyn töissä, jolloin Grima on kotona, ja vapaa-ajalla sitten leikitään ja lenkkeillään. Tälläkään hetkellä emme harrasta mitään virallista, ja näin tuntuu olevan aivan hyvä meille. Itse asiassa tuosta aiheesta mielellään kirjoittaisin aivan oman postauksensa, saa nähdä, missä vaiheessa saan aikaiseksi! Kaipuu blogi- ja oikeastaan koko koiramaailmaan on suuri, sillä välillä minulla on aivan sellainen olo, että olen kokonaan erkaantunut tuosta ihmeellisestä, ennen niin voimakkaasti elämääni vaikuttaneesta osa-alueesta. 



Griman (ja itseni) sopeutumisesta aivan uuteen ja erilaiseen asumismuotoon aion myös tehdä erillisen postauksen, joten enpä avaa tuotakaan sen laajemmin tässä suppeassa kuulumisräpellyksessä. Meillä kuitenkin menee vallan mainiosti! Koira kuin omistajakin on pysynyt kutakuinkin terveenä, joskin Grimalla oli loppuvuodesta useamman kerran muutaman päivän maha löysällä niinkin pahasti, että jouduin kahteen otteeseen siivoamaan ripulipaskaa asuntonnostani aina verhoja ja Griman leluja myöten. Omat yöuneni ja mielenterveyteni kärsivät noiden muutamien päivien ajan, mutta kyllä siitä sitten lopulta selvittiin ehjin nahoin. 

Toinen mieltä painanut kipeily tapahtui viime kesän puolella, kun Grima sai nähtävästi ainakin kahdesti todella epämääräisen, epilepsiamaisen kohtauksen kesken normaalin arkielämän. Eläinlääkärissä käytiin pala kurkussa, haettiin lääkeruisku mahdollisia uusia kohtauksia varten ja mietin ankarasti mahdollisia jatkotoimenpiteitä - mitä tässä nyt täytyy tutkia ja koska. Noiden kahden kohtauksen jälkeen mitään hälyyttävää ei kuitenkaan ole ilmennyt, ja suurimmat epäilyni ovatkin kohdistuneet johonkin lääkeaineallergiaan, sillä Grima oli jossain kohtaa vanhempieni luona ollessaan saanut jotakin mahan toimintaan vaikuttavaa lääkettä. Äitini mukaan myös Almalla oli syksymmällä ilmennyt omia kuvauksiani vastaava kohtaus, mutta näiden yhtäläisyyksistähän meillä ei ole takeita. Harmittavan tilanteesta tekee se, ettei vanhemmillani ole muistikuvaa siitä, mistä aineesta on ollut kyse ja todistusaineistokin taitaa olla kadotettu aikapäiviä sitten. Tällä hetkellä elän kuitenkin rauhaisin mielin tuon koiran terveyden suhteen, ja vastaisuudessa jos samanlaisia kohtauksia vielä ilmenee, osaan paremmin tutkia mahdollisten vaikuttavien tekijöiden osuutta. 


Nelivuotiaasta koirasta huomaa jo, että se on alkanut aikuistua, vaikka usein Grimaa katsoessani tuntuu siltä, että se on aivan yhtä hölmö ja höseltävä kuin mitä se oli vuosikkaana. Näin lukiokavereitani viikko sitten, ja heistä yksi totesi Griman kasvaneen ja rauhoittuneen... liekö johtui siitä, että neiti oli ensin pari tuntia hösöttänyt aiemmin saapuneiden vieraiden ympärillä ja oli jo hieman väsynyt. Grima on kuitenkin arjessa erittäin mutkaton ja helppo kaveri ja sisällä ollessaan sillä on myös korvat tallessa joka tilanteessa - on erittäin miellyttävää elää koiran kanssa, kun se kuuntelee kiellon olla nappaamatta maahan pudonnutta karkkipaperia tai jopa ruuanmurusta.

Erityismaininta täytyy kyllä antaa Griman erittäin hyvin esille tulevasta ihmissosiaalisuudesta - en muista, onko tuo koira ollut tätä luokkaa aivan pikkupennusta saakka (luultavasti), mutta ai että miten tuo rakastaakaan ennakkoluulottomasti aivan jokaista vastaantulevaa ihmisolentoa iästä riippumatta. Varsinkin oman talon lähipiirissä käppäileviä ihmisiä Grima haluaisi lenkillä aivan mahdottoman mielellään tervehtiä - ehkä se ajattelee jokaisen asuvan meidän rapussa (kaikki rapsuttelevat koiraa rappukäytävässä jos sattuvat siellä samaan aikaan kulkemaan...), ja meidän varmaankin täytyisi opetella ihmisten rauhallista ohittamista... Vaikka eipä iloisesti huiskivasta hännästä ja muutaman askeleen nelivedosta niin kauheasti olekaan millekään osapuolelle ollut haittaa.

Vuoden mittaan Grima on myös kerännyt taustalleen varsin kattavan ihailijajoukon - kaikki rakastavat Grimaa! Tuo koira saisi halutessaan varmasti kenen tahansa huomion osakseen. Ja niin ikään Grima rakastaa kaikkia takaisin, oli kyseessä sitten hyvä kaverini, ensimmäistä kertaa kohdattu vieras ihminen, tuttu tai puolituttu. Viimeksi eilen seinänaapurini kummasteli neidin rohkeutta ja ihmisrakkautta. Grimalla on kuitenkin omat lempi-ihmisensä, joiden välitön läheisyys saa koiran aivan selvästi onnensa kukkuroille. On hauska nähdä, miten paljon Grima on ihastunut muutamaan hyvään ystävääni ja käyttäytyy lähes sekopäisen iloisesti heidät nähdessään.

Elikkäs lellipentu on Grimasta tullut kaikkien keskuudessa, niin täällä Hämeenlinnassa kuin kotona Heinolassakin, jonne perhe taitaa salaa sitä aina odottaa hoitoon (isäni ei edes salaa, vaan kyselee viesteillä, että joskos se Grima taas pääsisi heille...). Voihan koira!

9. lokakuuta 2016

20.03.2003 - 06.10.2016


En aivan ajatellut, että jatkaisin blogin kirjoittamista tällaisen postauksen siivittämänä, mutta niin kuitenkin joudun tekemään. Halusin jo pitkän pitkän aikaa sitten tehdä Almalle oman postauksensa, kertoilla hieman sen kuulumisia pidemmän ajan takaa, ottaa ja läntätä mukaan paljon valokuvia ja koota oikein kunnollisen kirjoituksen, jota sitten voisi myöhemmin mahdollisen menetyksen jälkeen lukea ja joka palauttaisi mieleen kaikki hyvät muistot. Olisin ehtinyt tehdä sen milloin tahansa, mutten tehnyt. Nyt se on myöhäistä. Alma kuitenkin ansaitsee tämän oman postauksensa. 

Alma on elämäni ensimmäinen koira. Kasvoin sen kanssa läpi kaikki peruskoulu- ja lukiovuoteni, välivuoteni ja  muuton jälkeisen puolivuotisenikin ilman sitä. Alma on periaatteessa aina ollut läsnä. Se oli läsnä silloin, kun Ponzo muutti meille ja myös silloin, kun Grima astui taloon. Alma sai kahdet pennutkin, harrasti agilityä, räksytti vielä kymmenvuotiaanakin pihalla yhtä ponnekkaasti kuin vuosikkaana, ja meinasi viimeisten kahden vuoden aikana moneen otteeseen kuolla erilaisten sattuman tuottamien terveysongelmien kautta. Alma näki aivan kaiken - ja selvisi aivan kaikesta. 

Muistan, miten kahdeksanvuotiaana lenkitin uuden kotimme lähipiirissä hihnassa innokkaasti nykivää kaksivuotiasta terrieriä kaverini kanssa ja vastaantuleva vanhempi rouva päivitteli, miten moista koiraa ei saisi antaa lapsen käyttää. Alma oli aina juuri sellainen itsepäinen poukkoilija, joka ties kuinka monta vuotta jaksoi jokaisen auton kohdalla yrittää kimmota perään eikä pätkääkään välittänyt kymmenistä eri metodeista opettaa moista pahaa tapaa pois. Iän alkaessa painaa rouva vihdoin jaksoi rauhoittua, mutta edelleen tuulisella säällä toinen piristyi jahtaamaan lehtiä ja viimeisiin hetkiinsä saakka suurimpana vihan kohteena oli naapurissa asuva bostoninterrierinarttu. Siinä kaksi koiraa, jotka aivan pohjattomasti inhosivat toisiaan ja näyttivät suorastaan nauttivan siitä, kumpainenkin. 

Alma oli aina hyvin temperamenttinen tapaus, oman tiensä kulkija, vaikesti motivoitava ja kova kuin mikä. Samalla se kuitenkin oli todella viisas. Sellainen koira, että jos se olisi osannut puhua, se olisi kertonut, miten maailmanrauha toteutuu tai miten syöpä parannetaan lääkkeillä. Vanhempien päivien Alman hieman surullinen, syvälle sieluun portautuva suurten nappisilmien katse huokui elämänkokemusta ja vuosia pohdiskelleen filosofin viisautta. Muistan ystävieni verranneen Almaa Muumien Piisamirottaan - hieman kärttyinen, muiden typeryyksiin kyllästynyt maailmanmatkailija. 

Yksi Alman muistettavimmista ja rakastetuimmista ominaisuuksista oli sen laulutaito, joka ilmeni jo nuoressa iässä. Kaikenlainen jodlaus, kurina, murina, haukkukiljahdukset ja huudahdukset olivat se Alman juttu ja asia, jotka ehkä kaikista eniten rakastin ja jota tulen eniten kaipaamaan. Vielä viime keralla, kun koiran pari viikkoa sitten näin, se lauloi komeasti ruokaa pyytäessään ja vielä onnellisempaan sävyyn viimein nähdessään kupin. Tuntui, että sitä mukaa kun vanhan rouvan kuulo heikkeni - Alma oli viimeisen puolivuotisen varmaankin lähes kuuro - ääni vain koveni entisestään. Moinen ölinä tarttui aikoinaan myös Ponzoon, ja satunnaisesti olen kuullut myös Griman murisevan sillä tietyllä tavalla joissain aivan erityisissä tilanteissa. 

Alma oli sellainen hahmo, jonka ei koskaan kuuluisi kuolla. Hahmo, jonka jokaisen olisi tullut tavata edes kerran elämässään. Alma oli kaikista omanlaatuisin tapaus, kuitenkin niin pidetty ja arvostettu. Rakastettu hahmo. Kaikista koirista kaunein, rohkein ja viisain. Nyt myös vapain. 

eight to nine, nine to ten
we are meeting for the first time, we might never meet again, you and me
we are meeting for the first time can't you see
seven six five four three
we are meeting for the first time, singing this space symphony

Alma kuoli rauhassa omassa kodissa, rakkaidensa luona. Kaikista eniten minua yksin kotona surressani lohduttaa se, että myös Grima oli Alman luona sen viimeisinä hetkinä. Minun ei tarvitse selittää sille mitään, sillä vaikka kyse on vain koirista, se varmasti tietää ja ymmärtää asiat paremmin näin. Vaikka pariskunta olikin kuin yö ja päivä, Alma kuitenkin aina piristyi Griman kyläillessä vanhempieni luona, ne nukkuivatkin lähekkäin. Tai no niin lähekkäin kuin vanhan rouvan arvo vain antoi periksi, eli samalla matolla korkeintaan peppukarvat toisiaan koskettaen. Sen lähemmäs ei Alma ole toisia koiria päästänytkään lukuunottamatta niitä yhden käden sormin laskettavia kertoja, kun ne Ponzon kanssa erehtyivät samaan koppaan tai häkkiin nukkumaan. Nyt kumpaisellakin on toivottavasti taas hyvä olla yhdessä.