9. lokakuuta 2016

20.03.2003 - 06.10.2016


En aivan ajatellut, että jatkaisin blogin kirjoittamista tällaisen postauksen siivittämänä, mutta niin kuitenkin joudun tekemään. Halusin jo pitkän pitkän aikaa sitten tehdä Almalle oman postauksensa, kertoilla hieman sen kuulumisia pidemmän ajan takaa, ottaa ja läntätä mukaan paljon valokuvia ja koota oikein kunnollisen kirjoituksen, jota sitten voisi myöhemmin mahdollisen menetyksen jälkeen lukea ja joka palauttaisi mieleen kaikki hyvät muistot. Olisin ehtinyt tehdä sen milloin tahansa, mutten tehnyt. Nyt se on myöhäistä. Alma kuitenkin ansaitsee tämän oman postauksensa. 

Alma on elämäni ensimmäinen koira. Kasvoin sen kanssa läpi kaikki peruskoulu- ja lukiovuoteni, välivuoteni ja  muuton jälkeisen puolivuotisenikin ilman sitä. Alma on periaatteessa aina ollut läsnä. Se oli läsnä silloin, kun Ponzo muutti meille ja myös silloin, kun Grima astui taloon. Alma sai kahdet pennutkin, harrasti agilityä, räksytti vielä kymmenvuotiaanakin pihalla yhtä ponnekkaasti kuin vuosikkaana, ja meinasi viimeisten kahden vuoden aikana moneen otteeseen kuolla erilaisten sattuman tuottamien terveysongelmien kautta. Alma näki aivan kaiken - ja selvisi aivan kaikesta. 

Muistan, miten kahdeksanvuotiaana lenkitin uuden kotimme lähipiirissä hihnassa innokkaasti nykivää kaksivuotiasta terrieriä kaverini kanssa ja vastaantuleva vanhempi rouva päivitteli, miten moista koiraa ei saisi antaa lapsen käyttää. Alma oli aina juuri sellainen itsepäinen poukkoilija, joka ties kuinka monta vuotta jaksoi jokaisen auton kohdalla yrittää kimmota perään eikä pätkääkään välittänyt kymmenistä eri metodeista opettaa moista pahaa tapaa pois. Iän alkaessa painaa rouva vihdoin jaksoi rauhoittua, mutta edelleen tuulisella säällä toinen piristyi jahtaamaan lehtiä ja viimeisiin hetkiinsä saakka suurimpana vihan kohteena oli naapurissa asuva bostoninterrierinarttu. Siinä kaksi koiraa, jotka aivan pohjattomasti inhosivat toisiaan ja näyttivät suorastaan nauttivan siitä, kumpainenkin. 

Alma oli aina hyvin temperamenttinen tapaus, oman tiensä kulkija, vaikesti motivoitava ja kova kuin mikä. Samalla se kuitenkin oli todella viisas. Sellainen koira, että jos se olisi osannut puhua, se olisi kertonut, miten maailmanrauha toteutuu tai miten syöpä parannetaan lääkkeillä. Vanhempien päivien Alman hieman surullinen, syvälle sieluun portautuva suurten nappisilmien katse huokui elämänkokemusta ja vuosia pohdiskelleen filosofin viisautta. Muistan ystävieni verranneen Almaa Muumien Piisamirottaan - hieman kärttyinen, muiden typeryyksiin kyllästynyt maailmanmatkailija. 

Yksi Alman muistettavimmista ja rakastetuimmista ominaisuuksista oli sen laulutaito, joka ilmeni jo nuoressa iässä. Kaikenlainen jodlaus, kurina, murina, haukkukiljahdukset ja huudahdukset olivat se Alman juttu ja asia, jotka ehkä kaikista eniten rakastin ja jota tulen eniten kaipaamaan. Vielä viime keralla, kun koiran pari viikkoa sitten näin, se lauloi komeasti ruokaa pyytäessään ja vielä onnellisempaan sävyyn viimein nähdessään kupin. Tuntui, että sitä mukaa kun vanhan rouvan kuulo heikkeni - Alma oli viimeisen puolivuotisen varmaankin lähes kuuro - ääni vain koveni entisestään. Moinen ölinä tarttui aikoinaan myös Ponzoon, ja satunnaisesti olen kuullut myös Griman murisevan sillä tietyllä tavalla joissain aivan erityisissä tilanteissa. 

Alma oli sellainen hahmo, jonka ei koskaan kuuluisi kuolla. Hahmo, jonka jokaisen olisi tullut tavata edes kerran elämässään. Alma oli kaikista omanlaatuisin tapaus, kuitenkin niin pidetty ja arvostettu. Rakastettu hahmo. Kaikista koirista kaunein, rohkein ja viisain. Nyt myös vapain. 

eight to nine, nine to ten
we are meeting for the first time, we might never meet again, you and me
we are meeting for the first time can't you see
seven six five four three
we are meeting for the first time, singing this space symphony

Alma kuoli rauhassa omassa kodissa, rakkaidensa luona. Kaikista eniten minua yksin kotona surressani lohduttaa se, että myös Grima oli Alman luona sen viimeisinä hetkinä. Minun ei tarvitse selittää sille mitään, sillä vaikka kyse on vain koirista, se varmasti tietää ja ymmärtää asiat paremmin näin. Vaikka pariskunta olikin kuin yö ja päivä, Alma kuitenkin aina piristyi Griman kyläillessä vanhempieni luona, ne nukkuivatkin lähekkäin. Tai no niin lähekkäin kuin vanhan rouvan arvo vain antoi periksi, eli samalla matolla korkeintaan peppukarvat toisiaan koskettaen. Sen lähemmäs ei Alma ole toisia koiria päästänytkään lukuunottamatta niitä yhden käden sormin laskettavia kertoja, kun ne Ponzon kanssa erehtyivät samaan koppaan tai häkkiin nukkumaan. Nyt kumpaisellakin on toivottavasti taas hyvä olla yhdessä.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti