Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo

Olen päivittänyt tätä blogia viimeksi melkein vuosi sitten. Mitä tässä ajassa on ehtinyt tapahtua? Kun äkkiseltään ajattelen, niin suoraansanottuna ei mitään. En ole edennyt minnekään omassa elämässäni ja vielä vähemmän teitä kiinnostavalla - koiramaailman ja Griman - saralla. Heti kirjoitusten jälkeen keväällä aloitin työt, valmistuin ylioppilaaksi, kävin kesän töissä, olin töissä, kävin Iso-Britanniassa ensimmäistä kertaa elämässäni ja siellä könysin keikoilla. Olen nähnyt lempparibändini Musen tänä vuonna neljästi (ja tavannut heidät myös, jaajuu) ja suosikeistani suurimman Hurtsin intiimikeikalla Berliinissä ja törmännyt bändiin seuraavana päivänä lentokentällä. Lähdin viikon varoajalla viimeisimmän vuoksi Saksaan ja skippasin ylimääräiset psykan kirjoitukset nyt syksyltä ensimmäisenä mainitun takia. Muuten olen ollut töissä. Ja tulen olemaan varmaan hamaan tulevaisuuteen asti, tai ainakin siihen, että pääsen pois täältä kotikaupungistani.



Oikeastaan kirjoituksista alkaen olen siirtänyt kaiken ajattelun vain kotoa poismuuttoon, hakenut työtä muualta ja suunnitellut raha-asioita mutta niin, täällä sitä yhä ollaan. En haluaisi mitään muuta enempää kuin sitä, että saisin pakata kimpsut ja kampsut, ottaa koiran kainaloon ja aloittaa elämän ihan omillani. Tyypillistä itsenäistymiskaipuuta? Niin kai.

Vuoden aikana olen kokenut ihan kaikenlaista siitä huolimatta, että koko vuosi tuntuu todella mitäänsanomattomalta. Keväällä luulin kuolevani opiskelutaakan alle, lukioajan jälkeen olen taas tehnyt kuolemaa työtaakan alla. Olen nauttinut vapaapäivistä, joskin missannut kaikki hellepäivät ja kesän. Olen ajanut paljon autolla pois Heinolasta aina kun olen voinut, viettänyt kivoja ja unohtumattomimpia päiviä koskaan mutta potenut myös suurinta antikoti-ikävää ja toisinaan jopa kaipuuta takaisin lukioelämään.

Grimasta on vuoden sisällä kasvanut aikuinen koira. Se on nyt 2,5-vuotias ja kyllä huomaa, miten pentuajat ovat takana ja pään sisällä raksuttaa ihan eri tavalla... No vitsivitsi, Grima on ihan oma samanlainen hömppä itsensä, ainakin minun silmissäni ihan pentu ja lapsen kengissä vieläkin. Onhan sen kroppa ehkä muuttunut mutta pääkopassa ei tunnu tapahtuneen sen suurempaa muutosta. Se on edelleen itsepäinen, määrätietoinen ja itsenäinen mutta silti niin minun perässäni kiehnäävä koira, joka on aina lähdössä ulos mukaan ja viihtyy auton takakontissa.

Arjessa meillä menee kivasti, vaikka Grima joutuukin olemaan kotona yksikseen (yksin = ilman minua, onhan täällä aina joku ihminen ja sitten Alma) eikä aina pääse mukaankaan, jos lähden reissuun vapaapäivinä. Koiraa vain on niin hankala ottaa yökylään, Grima kun ei kuitenkaan ole ihan sellainen tapaus joka vain käpertyy kerälle nurkkaan ja nukkuu siellä. Neiti on kyllä päässyt matkustelemaan suht useasti ja kaikista mieluiten ottaisin sen mukaan ihan minne vain menenkin, se vain on vähän mahdotonta. Sen on kuitenkin hyvä olla kotona muun perheen kanssa, jos asiasta vain erikseen sovitaan. Ja Grima on joka kerta yhtä onnellinen, kun tulen takaisin kotiin, oli kyseessä sitten työpäivä tai kahden päivän poissaolo. Ihana, että joku jaksaa aina kaivata. :')

Mutta juu, ehkä nyt vihdoin taas aktivoidun blogin päivittelyn myötä ja keksin jotain järkevää kirjoiteltavaa, lienee koko taito jo unohtunut kun en ole tehnyt mitään kirjoittamiseenkaan liittyvää sitten maaliskuun. Saas nyt nähdä, toivotan kuitenkin varuulta hyvää syksyä kaikille, mikäli hiljennyn taas seuraavan vuoden ajaksi! :D (Siis tämän postauksen nuo kaksi alempaa kuvaa ovat maaliskuulta, joojoo.)