Juuri ja juuri. En edes jaksa tarkistaa, miten pitkä aika viime postauksesta on, alkaisin vain häpeämään elämääni sen kuukausimäärän johdosta... Totta puhuakseni olen kyllä uhrannut ajatuksia tälle blogille, mutta aika ei vain yksinkertaisesti ole riittänyt kirjoitteluun. En muista, milloin olisin vilkaissut blogilistaa tai avannut koko Bloggeria! Nyt on kuitenkin sellainen väli, että saan aikaan ilmoitella elossaolostamme.
Kaikenlaista on kesän aikana ja jälkeen tapahtunut, ei mitään suurensuurta mutta kuitenkin. Oma heinäkuuni meni töissä ja teinpä oman maailmani ennätyksen keikkailussa - kävin viikossa kolmella keikalla, joista kaksi sijoittui Viroon, ja toki kävin Virossa kahdesti, kun välissä oli päiviä olla töissä. 30 Seconds to Mars oli surkein keikka koskaan, lippuni ei toiminut, jonotus meni hukkaan ja päädyin nelosriviin, joten jaa. Bändin rumpali ei ollut paikalla, kaverini uhattiin hakata ennen keikan alkua ja muutenkin virolaiset keikkajärjestelyt olivat yksi suuri katastrofi. Seura oli kuitenkin paras (vaikka emme tuolloin vielä tunteneetkaan juuri yhtään?), joten samalla reissu oli hirvein ja mahtavin koskaan. Ensimmäisellä Viron-keikalla, joka oli ennen edellämainittua ja ensimmäinen "ulkomaanmatkani" ilman vanhempia, rikoimme matkakaverin kanssa kummatkin jalkamme jotenkin hämmentävällä tavalla kaiken jonottamisen, seisomisen, kylmän ilman ja juoksuspurtin seurauksena, mutta Hurts oli jälleen lemppari ja naamamme koristivat useamman virolaisen nettilehden etusivuja. Historia toisti itseään? Kolmas keikka oli samainen Hurts Pori Jazzeilla, ja sieltä lähti mukaan sellaisia muistoja, etten vieläkään oikein sisäistä niitä tosiksi. Tapasin koko bändin, halasin toista keulakuvaa Adamia, Theo piti minua kädestä ja kehotti olemaan itkemättä ja ennen tätä koin vielä yhden parhaimmista keikoista koskaan. Itken niin syvään verta siitä, että olen kolmella viidestä Hurts-keikastani ollut yksi niistä, jotka ovat saaneet osakseen kaikkein eniten huomiota bändiltä. Olen niin onnellinen elämästäni ettei tottakaan. Elämä on hyvää.
Loppukesästä ja syksystä alkoikin todellinen koulustressaaminen ja kiire ylioppilaskirjoitusten takia. Kirjoitin kolme ainetta - ruotsin, englannin ja biologian - ja voi hyvä tavaton, ihmistä ei ole luotu mihinkään tällaiseen. Ainakaan minua. Ylppärit olisivat olleet ihan okei, mikäli en olisi samalla opiskellut yhtä raskaimmista jaksoistani. Kirjoitukset samaan aikaan kuin koeviikko matikalla, fysiikalla, kemialle, biologialla ja historialla ei ollut mikään maan mahtavin kombo. Puhumattakaan kokeita edeltävistä kotiläksyistä. Voin vannoa, ettei ole miellyttävää illalla kymmenen aikaan painaa viimeistä läksykirjaa kiinni monen tunnin puurtamisen jälkeen ja todeta, että jaahas, nyt pitäisi varmasti lukea ylppäreihin. Suurimman stressin koin kuitenkin viime koeviikon aikana ihan äskettäin, kun tärkeitä aineita tuli joka tuutista, kaikesta piti saada hyvä numero ja pää ei vain yksinkertaisesti kyennyt käsittelemään kaikkea ajoissa ja päällekäin muiden kanssa. Ihaninta on se, että saan ilmeisesti fyysisiä oireita stressistä näin nykyään. No, selvisin hengissä kuitenkin ja odotan innolla seuraavaa rupeamaa eli kevään ylppäreitä. Viisi ainetta kun pitäisi kirjoittaa ja samalla pohtia, mihin sitä lopullisesti hakee ja pääsykokeetkin odottavat.
Kuten lähinnä koulutyöstä johtuen voi päätellä, vapaa-aikani on ollut kortilla ja tästä Grima on tietenkin joutunut kärsimään. Treenien määrä meillä on nollaantunut, ylppäreiden aikaan oikeastaan vain kävimme lenkillä ja se oli siinä. Nyttemmin olemme treenailleen pihatokoa aina oman mielen mukaan, ja näin on ollut hyvä. Tällä hetkellä Grimalla on juoksut, taas, joten saamme nyt nauttia niiden tuomista haasteista. Griman luonne muuttuu juoksujen ajaksi siten, että ennen niiden alkamista se on mahdoton höyrypää, vetelee hepuleita kaiket illat, riehuu lelujen kanssa ja on pokkana ylhäällä kesken uniensa, jos vähän heilautan jalkaani tai muuta vastaavaa. Tiputteluajan se taas on ihan eri koira, ehkä vähän äksympi muita koiria kohtaan mutta vastaavasti pehmeämpi riippuen tapauksesta, se on kotona hyvin rauhallinen, malttaa nukkua sängyssäkin vieressä ja käy takaisin nukkumaan, jos ihmiset ympärillä liikkuvat eikä ole hyppimässä ovelle kuten aiemmin. Alman kanssa lenkkeily on nyt kaikista raivostuttavimpa, sillä Grima vahtii mummokoiraa niin tarkasti että normaalisti käveleminen on mahdotonta kiskomisen ja siksakkaamisen takia. Parempi siis lenkkeillä yksikseen. En tällä hetkellä ole kovin iloinen tästä 5-6kk juoksuvälistä...
En yhtään osaa sanoa, missä vaiheessa jatkamme treenejä ja ylipäätään minkä lajin kanssa. Toko tuntuu nyt pitkän ajan jälkeen kivalta näin rennoissa meiningeissä ja luulisin agilityn aiheuttavan saman tunteen, jos meillä olisi siihen nyt mahdollisuus. Luulen kuitenkin, että taukoamme vielä loppulukuvuoden ajan lukiokiireideni takia ja katsomme kesällä ja sen jälkeen uudelleen. Jotenkin tuntuu, että minun paikkani ei ole treenata ryhmässä, ainakaan tällä hetkellä tai tässä kaupungissa. Treeneihin meneminen ei koskaan ole ollut mitään maailman kivointa puuhaa, ja vaikka olenkin yrittänyt olla näyttämättä sitä Grimalle, se ei minusta ole oikein. Haluaisin saada sen saman fiiliksen ryhmätreeneistä kuin yksintreenaamisesta, jolloin on jotenkin helpompi mennä juuri itsensä ja koiran ehdoilla juuri sopivassa mielentilassa. Huono puolihan on se, ettei kukaan ole huomauttelemassa virheistä, mutta eipä me nyt niin pikkutarkasti ollakaan yritetty, lähinnä vain muutamalla toistolla ALO-liikkeitä ja muuta temppuilua lelun avulla, se kun tuntuu nyt olevan ulkonatreenaamisessa ihan ykkönen.
Syksyllä ollaan matkattu Griman kanssa kahdesti Jyväskylän tienoille, toisella kerralla tapasimme Tota-bortsua sekä Kössi-kultsua, ja toisella kerralla Grima sai viettää päivän kasvattajan luona Laukaassa. Kävin tuolloin näyttämässä Totaa Jyväskylä KV:ssa ja näyttelyn jälkeen kävin Marjon luona. Oli todella avartavaa nähdä kasvattajaa ja parasta oli saada niin hyvin vahvistusta omille ajatuksilleni Griman luonteesta ja käyttäytymisestä eri tilanteissa. Nyt minusta itsestänikin tuntuu, etten vain kuvittele tuntevani koiraani vaan todella olen jotenkin perillä sen mielenliikkeistä ja persoonallisuudesta. Oikeastaan voisin asiakseni ottaa jälleen sellaisen luonnekuvauspostauksen kirjoittamisen tässä lähiaikoina!
Olen vuoden aikana huomannut ja tajunnut sen, ettei meillä ole kiire yhtään mihinkään. Siitä huolimatta, että Grimankin sisaruksista osa viilettää jo ties miten kunnioitettavissa osaamisissa eri lajien parissa ja luultavasti moni tämänikäinen koira on jo kisavalmis. On harmillista, että itsekin ennen koiraa ajattelin sen olevan bortsun kanssa jonkinlainen pakko ja ainoa oikea tapa treenata koiraa - mahdollisimman nopeasti kuitenkin virheitä tekemättä kisakuntoon heti sallittuun kisaamisikään mennessä. Griman myötä olen sisäistänyt sen, ettei varsinkaan koulun kanssa yhteensovitettuna moinen ole mahdollista, ei tällä kokemuksella eikä ajalla. Eikä välttämättä tällä koirallakaan tässä vaiheessa. Grima on vielä niin penikka, että se vaatii useamman vuoden sisäistääkseen elämän perusasiat ja rauhoittuakseen sen kulkuun. Naurahdan hieman kun ajattelen, että todennäköisesti tule juurikaan ikävöimään Griman pentu- ja nuoruusaikoja sen vartuttua aikuiskoiraksi. Enpä minä ikävöi Almankaan pentuaikoja, tai Ponzon. Koira on parhaassa iässä elämää nähneenä.
Itkettää vähän se, että olemme saaneet nauttia jo kaksista lumikeleistä mutten ole ehtinyt kuvaamaan kummankaan aikana. Nyt on taas se aika vuodesta, kun aamulla kouluun lähtiessä on pimeää, ja puoli neljältä kotiinpalatessa on pimeää. Lumi olisi hyvinkin tervetullutta vähän pidemmäksikin aikaa.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti