Sadly things just happen we can't explain

Pitkästä aikaa. Minulla ei ole ollut minkäänlaista mielenkiintoa kirjoittaa, en ole kolmeen viikkoon istunut kunnolla koneella enkä koko tänä aikana uhrannut ajatustakaan blogille. En ole uhrannut ajatuksia edes muille blogeille, vaan jättänyt oman lukulistan päivittämisen päivä toisensa jälkeen hamaan tulevaisuuteen. Kun nyt selasin vähän uusia postauksia viimeiseltä viikolta, tuntuu siltä, että olen aivan pihalla kaikesta. Olen muutenkin ollut pitkän pitkän aikaa aivan pihalla koira-asioista ylipäätään lukuunottamatta omaa nelijalkaistani. Olen ollut todella koira-antisosiaalinen pitkän aikaa, enkä ainakaan toistaiseksi näe valoa tunnelin päässä. Meidän pitäisi saada lenkki- ja lenkkiseuraa, pitäisi päästä käymään pitkästä aikaan näyttelyissä kuvaamassa, katselijana kisoissa tai... olisi tehtävä jotain, että saisi inspiraatiostaan taas kiinni. Mutta täytyy myöntää, että olen hieman saamaton.

Elämä on jotenkin pysähtynyt Ponzon kuoleman jälkeen, joltain osin. En ole vielä kertaakaan purkanut omia tunteitani asian kanssa enkä tiedä, milloin purkautuminen tulee tapahtumaan. Itseni tuntien se tulee jossain vaiheessa, vaikka tällainen tunnekuolema hämmentääkin vähäsen. Talo on tyhjä ilman pientä punaista, vaikka onhan täällä nyt astetta rauhallisempaa, lenkittäminen on helpompaa ja pieni lauma vähemmän stressaantunut. Almakin tuntuu olevan niin pirtsakka ja iloinen. Tuntuu väärältä - jotain puuttuu.

Griman kanssa ei olla tehty mitään. Ryvin irtohiekkaan reilu kaksi viikkoa sitten niin, että kaaduin jalkani päälle ja muutaman sekunnin ajan maahan vajonneena tosissaan luulin, että siinä meni jalka. Rutina oli aikamoinen, onneksi väkisin tuskankyyneleet silmissäni könysin ylös ja jalka rusahti paremmin paikoilleen. Jäi se aamulenkki melko lyhyeksi ja muutama seuraavakin, kun käveleminen oli yhtä tuskaa. Miksi aina minä ja jalkani? Kun tuo nyt rusahti noin pahasti, se varmasti pysyy löysänä loppuelämäni. Nilkkojen rikkominen ei siis ollut tarpeeksi. Kaikista ärsyttävintä on se, että tosiaan kaaduin hiekkaan muutaman askeleen päässä kotiportista, kun Grima nykäisi väärällä hetkellä, yritin pidätellä sitä takaisin ja kitka petti hiekan ja asfaltin välillä. :-D En vieläkään pysty juoksemaan, joten agilitytreenit ovat jääneet pois ja laittelin valkalle eilen viestiä, ettei tulla enää tässä kuussa. Yh. Saa nähdä, saadaanko treenipaikka kesän ryhmiin kun treenit siirtyvät raviradalle. Toivotaan parasta! 

Ollaan sitten keskitytty hieman enemmän tokoon, kun siinä ei tarvitse ainakaan niin varuillaan pelätä jalan ruksumista. Ehkä saan kipinää kunnon tokoiluun ja kehitymme edes vähäsen! Tuntuu, että Griman pienen eliniän aikana emme ole saaneet mitään merkittävää aikaiseksi, ja haluaisin kovasti paikata tilanteen paremmaksi. Tuntuu vain aina tehdessä, että olen loppujen lopuksi aivan käsi kaiken kanssa. Griman toimintakyky ei ole kovin pitkä varsinkaan lelun kanssa treenatessa, ja leikkipalkalla se yleensä hösöttää liikaa ja mielenkiinto katoaa muutamassa minuutissa. Namien kanssa terävyys laskee huomattavasti ja samaten keskittyminen ei säily sitä hetkeä kauempaa riippuen hieman palkan maistuvuudesta. Täytyy yrittää hyödyntää ne pienetkin hetket tehokkaasti! Aksaakin tehdessä sellainen viitisen minuuttia on hyväksi koettu tehokas aika yhteen pötköön treenamiselle, sitten taukoa ja toinen viisiminuuttinen. 

Koirasosiaalisuutemme on rajoittunut siihen, että olemme pari kertaa nähneet kaverini labbispentua Lukaa. Tai itse olen nähnyt lasta useamman kerran, Grima sen pari. Kyllä Lukasta Griman vauhdikkaassa ohjauksessa kasvaa sporttinen ja vauhdikas kaveri! Vielä ei pieni valas pysy bortsun perässä, mutta yritys on kova ja Grima on osannut oikein kivasti käsitellä pienempää kaveria, vaikka se tykkäisikin painattaa vähän rajummin. Painoaeroahan noilla ei nyt ole nimeksikään ja saa nähdä, miten leikki onnistuu muutaman kuukauden päästä Lukan vielä kasvaessa. Toivon mukaan hyvin, sillä poika asuu samalla kadulla ja muutenkin olemme tämän omistajan kanssa paljon tekemisissä. 

Koulu on vienyt hurjasti mehuja tässä kaiken kukkuraksi, kun tuskainen koeviikko piti raahautua läpi kaksi viikkoa sitten ja nyt alkoi uusi (ja tämän lukuvuoden viimeinen!) jakso, joka tuntuu olevan älyttömän raskas, vaikka ensimmäistä kertaa koskaan jaksossa ei ole yhtäkään fysiikankurssia. Eikä ruotsin! Hah. Mutta en siltikään enää jaksaisi, en yhtään. On myös hassua, miten pienessä ajassa meinaan heittää koko elämänpituisen haaveeni eläinlääkärin alasta laidan yli ja etsiä tilalle jotakin muuta. Olen tunneihminen ja jokin sanoo, että haluan tehdä jotain enemmän ihmisten kanssa, haluan opiskella psykologiaa ja tutkia ihmisten käyttäytymistä. Parasta on se, että en ole käynyt pakollisen psykan lisäksi yhtäkään muuta aineen kurssia, eikä niillä ole mitään mahdollisuutta mahtua minnekään enää tässä vaiheessa. Pakkahan tässä hajoaa! Minulla ei myöskään ole mitään hajua Suomen tarjonnasta, kun en tiedä ollenkaan, mihin haluaisin suuntautua. Eihän tässä olekaan kuin vuosi miettimisaikaa... 

we'll work it all out together

but we're getting no where tonight

now sleep, i promise, it'll all seem better somehow in time