Horizons look different in a modern age

No onpas taas pitkä aika viime päivittelykerrasta! Mitään kummempaa tässä ei ole silti ehtinyt tapahtua, ei minulle eikä koirillekaan. On selviydytty alkuvuodesta, Wanhojen tansseista (vaikken itse tanssinutkaan), treenattu agilitya ja yritetty pitää mieli korkealla. Minua harmittaa se, että talvi on ollut näin kökkö. Hetken aikaa oli niin kivat pakkaset, mutta eilen taas satoi vettä, lämpötila on plussan puolella ja kylmänkosteus saa kaiken tuntumaan kamalalta. Tuolla on taas niin liukasta ja märkää, ettei meinaa lenkiltä selviytyä hengissä kotiin. Ja missä lumi?  En taas muista, milloin viimeksi olen nähnyt auringon. Siitä on viikkoja - kaksi? kolme? - en tiedä. Yksi valoisampi päivä kyllä piristäisi kummasti, vaikka eihän tuolla enää edes voi puhua pimeydestä, kun perjantainakin aksatreeneihin puoli kuudeksi mentäessä oli ulkona aivan valoisaa. En ole tietenkään huidellut pihalla kameran kanssa aikoihin, joten tätäkin postausta saavat koristaa vanhat kuvat. 

Griman kanssa ollaan tosiaan aksailtu perjantaisin ja surullista kyllä meiltä on jäänyt parit treenit välistä. Jotenkin perjantai tuntuu aina olevan sellainen päivä, että silloin on jotain muuta peruuttamatonta. Yhden kerran matikan kertaustunti ennen edellistä koeviikkoa ja viime viikollakin Wanhat. Kahden viikon päästä jää taas kerta pois, kun lähden jo perjantaina jonottamaan Hartwallin eteen Thirty Seconds To Marsin takia. Kirottu bändi. (Mutta herraisä 13 päivää. Virallinen lippujen kanssa odottaminen alkoi siis yli 170 päivää sitten. Ja tänne asti on selvitty.) Perjantaina kuitenkin oltiin ryhmässä aksailemassa ja eilen Pullisen Tuulan seurassa päästiin tekemään vähän kontakteja ja eteenmenoa. Ryhmätreeneissä äiti kävi pitämässä Grimaa rataantutustumisen ajan ja kun sitten päätin, että tämän on parempi lähteä saman tien kotiin Griman alkaessa höyrytä laumansa perään, neidillä menikin pasmat aivan sekaisin ja itkeminen vei kaiken keskittymisen tekemisestä. Kun sitten meidän vuorollamme neiti sai käydä juoksemassa hallin läpi etsimässä äitiä ja tajusi, että ei siellä sittenkään ketään enää ole, löytyi se kiinnostus ja lopputreenit sujuivatkin oikein mallikkaasti.

Grimallahan on hallilla ongelmana se, että se huutaa huomiota jos jätän sen yksin kiinni. Pelkkä selän kääntäminenkin riittää hermostumiseen ja jos kävelen kauemmas, koira alkaa tosissaan huutaa. Tehotreenaus odottamisesta alkaakin nyt, sillä itseäni ottaa hermoon aivan tajuttomasti mokoma käyttäytyminen eikä muidenkaan ryhmäläisten varmasti ole kiva kuunnella turhaa haukkumista - Grima on meidän tämänhetkisessä ryhmässämme ainoa, joka yksinjätettäessä alkaa raivota, joten ":D". En viitsi sitä treeneissä huudattaa, joten tehdään sitten koko ajan jotakin pientä kontaktitreeniä tai käydään kävelemässä muualla hallissa.  Eilen äiti olikin mukana ja tehtiin sitten Tuulan treenatessa aivan yksinkertaista paikallaoloharjoitusta niin, että äiti sai pitää kiinni ja itse käppäilin ympäriinsä ja kävin hiljaisuudesta palkkaamassa. Eihän se mitään höyrynnyt toisin kuin perjantaina. Täytyy lenkeilläkin alkaa tehdä sitä, että jätän Griman puuhun kiinni ja teen itse jotain muuta ja palkkaan odottamisesta.

Jos nyt hallilla on tilaa ja saan sen varattua, käymme me tekemässä jotain pientä tiistaina, keskiviikkona ja torstainakin. Nappaan sitten Ponzonkin mukaan, niin herra pääsee pitkästä aikaa tekemään ja Grima-raukka saa odottamistreeniä oikein kunnolla. Saa nähdä, mitä osaan yksin treenailla, mutta ainakin kontaktia ja sen hakemista sekä jotain yksinkertaista ja helposti rakennettavaa rataa voisi kokeilla. Ponzonhan kanssa pystyy ottamaan melkein mitä tahansa, kun ei se meillä ole niin justiinsa. Griman kanssa kaikessa on vielä niin paljon tehtävää, että en sen kanssa edes osaa hakea järjestelmällisyyttä, kunhan jotain saadaan tehtyä ja vähäsen uutta kerrallaan opittua.  Kamerakin pääsee hallille mukaan, niin saan kuvattua ensimmäistä kertaa ja... olen muuten aivan tajuttoman huono kirjoittamaan treenipostauksia. Tai yhtään mitään. :D Kamalaa tönkköä sönkötystä ja mitään en osaa kertoa. Jotenkin se kirjoittajapuoli on kadonnut aivan kokonaan ja varmuus siitäkin on hävinnyt. Usein on tullut mietittyä, että mikä se oma vahvuus sitten loppujen lopuksi on. Ja olen tajunnut, että sitä ei ole oikein koskaan ollutkaan, mutta ehkä se joskus vielä löytyy. Tai sitten täytyy hyväksyä se fakta, että olen hyvä olemaan huono asioissa, ja vahvuuksiani ovat valittaminen ja huonotuurisuus ja elämässä epäonnistuminen. Tuntuu muutenkin kuin treenaamisessa ja treenipostausten kirjoittamisessa siltä, etten osaa yhtään mitään ja olen aivan lapsen kengissä. Tulisi nyt sitä aurinkoa niin ei tarvitsisi synkistellen miettiä mitään tällaista!