#88 answer me truthfully, do the clouds kiss you?

Blogger haluaa taas temppuilla kanssani, lagii eikä suostu tallentelemaan tätäkään postausta. Ja kuka näiden kuvien laadun oikein tuhoaa? Muutenkin intoni valokuvaukseen on kovin pieni, ja sitten sen kerran kun saan räpsäistyä edes muutaman onnistuneen kuvan (otan niitä sata ja sieltä löytyy tosiaan aina se alle kymmenen kelvollista, joista nytkin blogiin päätyi vain neljä), kaiken maailman välikädet kakkivat laadun satanolla. Ja nyt ärsyttää myös se, että Ponzon kuvan värit ovat... aivan kamalat. En sitten ole saanut niitä yhtään epäluonnollisemmiksi? Voisin lopettaa valokuvaamisen ja varsinkin kuvanmuokkaamisen kokonaan, kun en taida omistaa silmiä. :D 

No mutta, olemme jatkaneet tokotreenailuja. Jotenkin treeneissä käyminen aina nostaa inspiraatiota, joka minulla ei-niin-innokkaana tokoilijana tahtoo viikon sisällä ehtiä laskemaan. Me tarvittaisiin varmaankin kahdet ohjatut treenit viikossa, niin pysyisin intoni kanssa mukana! Viime tiistaina otettiin treenattavaksi jäävien alkeet, ja kokeiltiin vuoron perään aivan yksinkertaisia namilla leikityksiä ja siitä äkillisiä pysäytyksiä joko istumaan, maahan tai seisomaan. Grima toimi kuin vanha tekijä ja on outoa iloita tai kehua oman koiransa tekemistä saati sitten ottaa vastaan positiivista palautetta ulkopuolisilta ihmisiltä, mutta nämä molemmat minun täytyy nyt allekirjoittaa koetuiksi! 

Rakastan Grimassa niin paljon sitä, miten terävä se on päältään ja miten hyvin se toimii, miten sen kanssa on ihana tehdä kun se oikeasti on innoissaan ja halukas tekemään kanssani. Meidän toko-ohjaajamme kehui koiraani oikein päteväksi ja teräväksi tapaukseksi, ja kyllähän Grim hoksasi pysähtymisen idean aivan muutamalla toistolla, vaikkemme ole kyseisellä tavalla aiemmin treenanneetkaan. Tarkalleen sillä kolmannella yrittämällä tuo ei enää pörrännytkään namin perässä yhtä innoissaan, vaan lähti ennakoimaan ja odottamaan, että mikä käsky sieltä nyt oikein tulee. 

Nyt minun haasteekseni koituu siis se, kuinka ovela joudun tuon kanssa olemaan jo nyt. Treenatessa täytyy aina olla askeleen edellä, harhauttaa erilaisella palkkauksella ja jotta tuo ei ehtisi alkaa arvailla mitään seuraavan toiston suuntaista, täytyy välissä ottaa jotain aivan muuta. Voinko sanoa, että tämä on oikeasti aivan tajuttoman mielenkiintoista ja jännittävää? Minusta on niin outoa, että koirastani sanotaan, että se on terävä, keskittyy 110-prosenttisesti juuri minuun ja että minun oikeasti tarvitsee aina tehdessäni olla sitä askeleen edellä. Minulla on oikeasti käsissäni koira, jonka kanssa onnistun ellen itse epäonnistu. Epäonnistun aivan varmasti vaikka kuinka ja paljon, mutta sitten kun itse osaan niin koirasta on siihen. Ja minusta tuntuu hyvältä. 

Kyllä tuo pentu on fiksu tapaus, vaikka antaakin itsestään usein hieman älyvapaan kuvan:

Neiti toimi myös hyvänä apuna tämänpäiväisissä matikankertauksissani, kun väkersin kaksi ja puoli tuntia tehtäviä yhteen putkeen. Lapsi veteli päikkäreitä sängylläni. Tuo koira taitaa olla kaikkein suloisemmillaan nukkuessaan?