No jopas meni aikaa aloittaa tämä postaus. Mielessä on ollut useamman päivän ja nyt olen koneella istunut koko illan. Mutta kun on muka niin vaikeaa. Aamulla on aikainen herätys, kun lähdemme viikoksi (tai no viideksi päiväksi) vuokramökkeilemään jonnekin korpeen, joten siihenkin kattoen minun pitäisi jo olla nukkumassa. Suoraan sanottuna tekisin melkein mitä vain, jos ei tarvitsisi lähteä. Siellä ei ole mitään minne mennä, missä olla rauhassa, ja sisko on tietenkin kimpussa 24/7 koska siellä ei ole ketään muuta. Ja kun ollaan niin iloisesti perheen kanssa matkassa niin täytyyhän minun uida ja pelata ja olla ja leikkiä all the time! Onneksi tänä vuonna vain viisi päivää, eikä sitä ikuisuusviikkoa.
i shiver and shake the warm and cold
i'm alone on my own
in every mistake i dig this hole
through my skin and bones
it's harder starting over
than never to have changed
Kuvia! Suuntasimme suosikkikuvailupaikalleni eli mattolaiturille kummankin karvamassun voimin ja nappasin mukaani tuon iänikuisen Canonin 28-80mm putkelon. Sillä saa ihan kivoja kuvia, mutta tarkennus jokseenkin heittää/jumittuu sillointällöin. Mutta en valita! Jostain syystä nämä räpsyt saavat hyvälle tuulelle. Tai no paremmalle. Voi, olen aina tiennyt, että näillä koirilla on kaikki muumit laaksossa! Ponzo toisinaan näyttää aivan normaalilta, kuten ylläolevat kuvat antavat olettaa, mutta toisinaan sekään ei kykene pitämään kurissa sitä hulluudenpuoltaan, jonka kanssa Alma on luovuttanut aikapäiviä sitten. Paitsi että harvemmin puhutaan enää Almasta - puhutaan Morsosta. Olisi mielenkiintoista nähdä, onko maailmassa toista samanmoista otusta, joka muistuttaa hammashymyineen enemmän tuota kauheinta lastenhahmoa. :s Hyi että, ei ole mukavaa, kun joka päivä (ja joka ikinen yö) joutuu nassutusten tuollaisen morsomin kanssa.
with blackbirds following me
i'm digging out my grave
they close in, swallowing me
the pain, it comes in waves
i'm getting back what i gave
Ja tosiaan yritin saada ne vilkuttelemaan yhtä aikaa. Eihän se onnistunut. Ponzo ei edes ole koskaan aikaisemmin osannut koko temppua, vaan alkoi sitä aivan oma-aloitteisesti tarjoamaan. Alma taas yhden käskyn jälkeen tyrkytti taitojaan joka väliin - reppana tepsutteli tuossa pöydänreunalla takajaloillaan kuola valuen koko kuvaussession ajan. Ja minä olin sitä mieltä, että yritystä on liikaa... Ja Ponzo nosti käppiään yhden kerran juuri silloin kun kuvasin ainoastaan sitä yksin, ja toisen kerran, jolloin Almakin on vieressä. Hienosti olen taas onnistunut ottamaan puolet kuvista kamera vinossa! Saavutus sekin. Loput kuvat täällä ja täällä.
Lauantaista sen verran, että kaikesta huolimatta löysin kuin löysinkin itseni lopulta Jyväskylästä, ja vietin siellä päivän festareilla, ensimmäistä kertaa. Tuli todettua, että tämä ei ole ihan se minun oma juttuni. Pimeässä klubikeikoilla, missä ihmiset tulevat todella katsomaan Happoradiota ja laulavat ja huutavat ja taputtavat mukana, tunnelma ja maailma on aivan oma, erityinen. Minulle ei tästä viimekertaisesta jäänyt kuin ahdistuneisuus päällimmäiseksi. Tuntui niin tyhmältä olla siellä, laulaa suunnilleen ainoana yksin, yrittää taputella jotain ja asdfgh. Pahinta on, kun ihmiset eivät osaa lähteä mukaan taputtamaan Hiljikseen. Mutta minkäs siinäkään teet.
Eikä asiaa varmaankaan helpottanut se, että keikka oli viimeiseni ennen Taukoa. En osaa kuvaillakaan sitä, miten tyhjä olo nyt on. Enkä tiedä, olisiko sittenkään pitänyt lähteä. Kaikki vain pahentaa kaikkea. Tässäkin asiassa olisi helpointa itsensä kannalta vain unohtaa - edes hetkeksi. En tajua miten jokin asia voi saada minut tuntemaan näin. Joku Happoradio. Ihan tosissani kysyn itseltäni, mistä tässä on kyse. Huomaattekin varmasti, että lievennän hieman tuskaani enkä käytä Happislyriikoita tässäkään tekstissä. Tervetuloa Linkin Park. Tervetuloa Hurts, Coldplay, One Direction, mikä tahansa muu. En tahdo eroon hetkeksikään mutta tahdon kuitenkin.
Se oli sitten kai siinä. Minut pakotetaan Tauolle. Vikan keikan kääntäminen ikärajattomaksi ei taida onnistua. Olisin ehkä tarvinnut siihen enemmän ihmisiä, kuin itseni. Olisin edes tahtonut vastauksen säpöön, mutta ymmärtäähän sen, jos ei pysty ei kykene ei kannata. On vain niin turhauttavaa odottaa maailmantappiin asti ja siellä huomata, että kaikki muu lipui ohitse eikä odottamisella ollut mitään merkitystä mihinkään. Näin on käynyt ennenkin.
No mutta koetan raahata itseni nukkumaan nyt. Jos onnistuisin sitten aamulla heräämään. Tai no pakkohan se on. Pitäisi vielä pakata ja tehdä niin paljon. Ja nyt alkoi ihan kauheasti tehdä mieli jotain kinkku-juusto-vehnäsämpylää. Ummm. Hehe tajusin juuri, että minulla ei riitä into edes päivittämään Twitteriä. Ehkä parempi niin. Hehe ja tajuan odottavani puhelua Abbyn omistajalta. Pojun lenkitykset on jo sovittu, mutta neidistä ei ole kuulunut mitään. Ehkä ensi viikolla, tai elokuussa! Ensi viikon siis joka tapauksessa hengailen korvessa ja palaan sitten toivottavasti suuren kuvamäärän kera.
i sweat through the sheet as daylight fades
as i waste away
it traps me inside mistakes i've made
that's the price i pay
0 kommenttia:
Lähetä kommentti