8. huhtikuuta 2012

#28 ei haittaa vaikka hävettää...

... se kuuluu asiaan.

Keikkapostaus. (Ja yllättäen mua alkaa ahdistaa vasemman käden sormus ja rannekorut - mitä?) Keikasta on nyt kolme päivää eli siis torstaina 5.4. koitti se reilut 2kk odottelun alla ollut päivä, se harvinainen ikärajaton Happoradion keikka ja vieläpä niinkin lähellä kuin Lahden Finlandia-klubilla. Mukaan sain aikapäivää sitten suostuteltua luokkakaverini Elinan (joka kituutteli mukana myös Lutakossa) ja viime hetkellä kävi ilmi, että lahtelainen Aino (siis Sumun omistaja!) oli myös lähtemässä keikalle. 

Sen verran kestin, että podin pahimmat tärinät ennen keikkaa kotona koulun jälkeen. Istuin koneella, kirjoitin Ainolle ja tärisin ja palelin enkä kyennyt nousemaan ja tekemään mitään hyödyllistä. Oli tosissaan vaikea repiä itsensä vaihtamaan vaatteita. Istuin ja tuijotin näyttöä, tärisevin käsin ja harhailevin ajatuksin.
Automatkalla en tärissyt. Enkä vielä keikkapaikallakaan! Oltiin reilu tunti aikaisemmin paikalla ja muutama true-fani oli siellä meitä ennen (+ Aino) ja aika kului nopsaan kun jutskailtiin Elinan iPhonella videopuhelu toisen kaverin kanssa ja syötiin karkkia. Tärinä alkoi pariakymmentä minuuttia ennen ovien aukaisemista.

Itse keikkasaliin avattiin ovet kello 20 ja päästiin sitten eturiviin, mikistä hieman vasemmalle (yleisöstä katsottuna). Minun fiilikseni. Hypin, riekuin siinä reunalla, hölötin, nauroin, näpräsin Elinan kännykkää, stressipelasin, roikuin laidan toiselle puolelle, jankutin, höpötin, hihkuin muutamalle valotestausvälähdykselle ja ilmaisin ääneen sen, että muut läsnäolijat varmasti juoruaisivat ärsyyntyneinä minusta keikan jälkeen - jaa.

Melko tasan yhdeksältä alkuintro alkoi soida ja sai tunteita pintaan. Tavelut tamhaa en tajunnut kuunnella tammikuussa Lutakossa, nyt tuli se kunnolla kuultua ja vaikka se ei olekaan kovin merkittävä osa keikkaa, se on maailman täydellisin intro ja kuulostaa aivan uskomattomalta. En tainnut tässä vaiheessa vielä itkeä, mutta jotain sentapaisia tunteita pyöri mielessä. Voi luoja. 

Aloitus. Meni suhteellisen pitkä aika siihen, että tajusin, mikä biisi soi aloitusbiisinä. Tunnistinhan minä kipaleen heti ensimmäisestä pärähdyksestä mutta se iskostui tajuntaan vasta sitten kun olin saanut huudettua Elinalle jotain "Ei oo totta, ei oo totta, TÄMÄ! Ne soittaa tämän! EIIIII!" Maailman parhain aloitusbiisi. Jota   olinkin toivonut aloitukseksi tai ainakin kuultavaksi keikalla. Monta miestä.

Kakkoskappale herätti nostalgiaa. Kaupunki täynnä ihmisiä, Lutakon aloitusbiisi. Siis kaksoistäydellinen aloitus keikalle! Parhautta. Kolmantena Ahmat. Ja minä kiljuin, minusta lähti ääntä. Taputin. Huusin, lauloin, hytkyin.


Nelosbiisinä Uhrille. Kappale, jonka kuulin livenä Mikkelissä ja joka sai minut siellä itkemään. Kappale, jota olin toivonut kuulevani tällä keikalla ja jota toivoinkin pienieleisesti foorumilla. Sain kuulla sen, ja Elina sai sen taltioitua sopivasti kameralleni. En aivan täysin päässyt sisään siihen suureen tunteeseen, jota kappale minulle normaalisti tuo, mikä on ihan hyvä - pystyin laulamaan mukana ja täysin fiilistelemään kädet kaiteen päällä, välillä silmät kiinni. Kiitos. ♥



nouskaa ja nostakaa kätenne
te olette vahvoja noin
nouskaa ja näyttäkää itsenne
te olette kauniita noin

Uhrille-vilmin lopussa kuuluukin jo nionatiinuakettelotelo sekä Akin kertomana seuraavan biisin nimi eli Olette kauniita. Paras keikkabiisi, ottaa yleisön mukaan. Elinan lempparibiisi. Ehdoton tsemmausbiisi. Tärkeä. Molemmat kädet suoriksi ilmaan.




Hirsipuu ("Anna mennä Haapasalo!") ja Tavikset ("Ei haittaa vaikka hävettää... se kuuluu asiaan!"). Olisin kyllä ensimmäiseen odottanut "Anna mennä Hapsu" aivan vain nostalgisuuden vuoksi, mutta olihan se metka noinkin. Eikä häpeämisjuttukaan ollut uusi, tosin siihen olisin taas odottanut "Haapasaloa hävettää kuitenki enemmän" erään foorumilaisen ex-allekirjoituksen mukaan.


Sitten alkoi varsinainen pahanolonosuus. En tiedä miksi ihmeessä ne päättivät soittaa juurikin tällä keikalla Elossa. Biisin alku meni kutakuinkin laulaessa mukana (tosin hiljaa) ja hieman itkuisena, mutta loppu. Se, missä alkaa kohta

takaa ikkunan loistaa valoa
nuku rauhassa 
kaikki paranee, ehkä jo huomenna
 älä nuku pelossa

olet elossa

Ensimmäiset kyyneleet. Tappobiisi. Jos minulla olisi ollenkaan yhteyttä viiltelyyn, jos pystyisin tekemään itselleni jotain sellaista ja olisin tehnyt, olisin jo tappanut itseni. Se, mitä tämä kappale ja etenkin loppuosa aiheuttavat ilman omaa kokemusta tekevät jo niin paljon kipeää. Kuulostaa muuten täydelliseltä livenä. Kuten kaikki. Kun kohdat lauletaan hieman eri tahtiin (mikä muuten tarttuu). Olin tämän biisin kohdalla keikkapro-ihminen ja lauloin viimeisen kerton oikein; kipu rinnassa on hetken säyseämpi, ja olet elossa.

Seuraava oli sitten Häävalssi mollissa. Häämolssi ei erityisesti kosketa minua koska sehän on hääbiisi, mutta se on silti tarpeeksi synkkä itkettämään aina sillointällöin ja piti loistavasti yllä tätä ankeaksi muuttunutta fiilistä. Tavan mukaan Molssi soitettiin niin, että Herra Tykki siirtyi kosketinsoittimien taakse liruttelemaan.


Minulle on edelleen arvoitus - ja tulee jatkossakin olemaan - se, mitä seuraavan biisin kohdalla tapahtui. Puhu äänellä jonka kuulen ei ole koskaan oikein kolahtanut. Annan kipaleelle isot rispektit siitä, että se on nostanut Urpot pinnalle ja tästä biisistä porukka yhtyeen tunnistaa, mutta se ei ole kolahtanut. Kerran sain itseni itkemään sen kanssa. Ja torstaina toisen kerran. Jo alusta asti oli sellainen mitähännyttapahtuu-fiilis ja tietenkin tunteet nosti pintaan miksi sä itket, kun radiossa joku rakkaudesta laulaa. Siinä on kysymyksistä suurin. (Ja jotenkin tästä tulee aina mieleen Markku rumpujen takana.) Miksi itken, kun Aki laulaa. Miksi?

En osannut pidättää. Se oli tosiaan hetken sellaista hytkymisitkua, ja kun sain itseni rauhoiteltua iskivät kyyneleet. Niitä vain tuli. En tajua miten Puhis teki sen. Ei yhtään normaalia. En kyennyt laulamaan, itkin ja tuijottelin Akin ja Hapsun jalkoja.


Seuraava kipale eli Rakkaus nosti taas hyvän fiiliksen ilmaan. Ja tullaan siihen, miten nopeasti sitä romahtaa pohjamutiin tunteidensa kanssa ja sitten nousee sieltä yhden täydellisen huutolaulubiisin voimin,. Rakkaus on todellakin livenä lähes parempi kuin levyltä (eivätkö ne kaikki kuitenkin omalla tavallaan?). Huomatkaa ainakin yleisön mielestä paras kohta viimeinen viini juomatta. Yhden klubikeikan aiemmin kokeneena huusin minäkin sen kohdan minkä sielustani irti sain ja tietenkin myös siitä eteenpäin. (Yhden miehen fail vähän tämän jälkeen kun joku ei tajunnut, ettei se wo-oo-o-o -kohta tulekaan vielä tässä...) Parhaat muuvvit Akilla tässä! + Herrajumala viimeisen kerron epävireisen kuuloinen RAKKAUS!1 yleisöltä. :D


Ihmisenpyörä, ainoa vilmi jonka itse kuvasin. Kuvasin ja lauloin samaan aikaan. Yhdessä kohdassa heilataa pahasti, mutta mikäs siinä muuten. Ei heiluva ja jättikikseissä oleva ihminen voi onnistua videokuvaamaan kympin arvoisesti!

Otin myös muutaman ihan kuvakuvan, ja oli varmaan aika pätevää kun kamera oli nenässä kiinni ja samalla oli pakko laulaa mukana. Neljä viimeistä kipaletta olivat Pelastaja, mukalopetusbiisi Pois kalliosta sekä encoret Hiljaa niin kuin kuolleet & Che Guevara. Mikä oli ennalta-arvattavaa mutta sama se.
Pöllin Ainolta näytettäväksi muutaman hienon kuvan. Loput Ainon ottamat ovat täällä. Kiitos mahtikuvista, olet paras keikkakuvaajani! Toivottavasti et pahastu että lainailen näitä. >:)




 

En tajua, milloin hiljaisesta lapsesta tuli huutajaporukkaa. Saan tästä niin paljon irti. Tahdon elää uudelleen jokaisen sekunnin, en häpeä huutavaa ja mekastavaa itseäni, otan kaiken irti enkä välitä siitä jos joku nyt sattuu hyssyttelemään. Jos mukana olisi ollut joku muu kaveri kuin Elina, minulta olisi varmaan rysäytetty pää irti jo ennen saliin pääsyä. Minä vain rakastan. 

Se tunne, fiilis, olotila. Ennen keikkaa ja sen aikana. Vähän sen jälkeenkin. Täysiä huutaminen, kunnolla kiljuminen, siinä pienessä tilassa jammailu / keikkuminen, taputtaminen, huutolaulu, fiilistely. Se kaikki. Tällä lavan vasemmalla puolella olivat ne eivät-niin-supermenevät-fanit, ja olin suurimmaksi osaksi ainoa taputtelija ja heijjaaja siellä. Toisella puolella lavaa sitten oli lähes koko ajan ylhäällä pieni käsimeri - mutta mikäs siinä, olin siellä, olin yksin tai en, elin siinä hetkessä, vedin kaiken sisälleni, päästin tunteet ulos ja menin niiden mukana. Se on parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä. Ja vielä parempaa on se, joka pystyy tällaisen vyörymän toiselle aiheuttamaan.

En tarkalleen muista missä vaiheessa, mutta kuitenkin keikan alussa (Uhrille?) kiinnitin huomion siihen, että Hapsu selvästi laittoi minut merkille tai ainakin kunnolla muutaman kerran vilkaisi. En tiedä, pystyykö ihminen muistamaan minut Mikkelistä (siinä nimmarinjakovideossakin AH kyllä pari kertaa silmäilee mutta no) jollakin hämyllä tavalla vai olinki muuten vain niin säälittävä näky siinä edessä. 

On liian vähän sanoja, liikaa tunnetta ja ajatuksia. Ei oikein ketään kelle voisi purkaa - tai jos on, ei osaa kertoa tarpeeksi selkeästi. Minulla on keikalla kaikki, mitä tarvitsen - Happoradio. On minun elämäntehtäväni rakastaa, kiintyä syvästi, pitää kiinni juuri tästä. Tiedän, että tulen aina rakastamaan, vaikka en popittaisikaan joka päivä. Se tulee aina olemaan Se Oikea minulle. Enkä tarvitse muita. Kaikki soitto, laulu, musiikki, valo, taito, tieto, spiikit, tyyli, huumori ja tietenkin ihmeelliset asustelivalinnat (Hapsulla JA AKILLA huivit?) + Akin pipo ja varsinkin tämä uusi Italiasta ostettu, aivan kaikki. Täydellisyys. Unohtamatta Akin ihanuutta, sitä sympaattisuutta ja tanssimuuvviliikkeitä. Kaikki ne kädenviskaisut ja mm. 

Niin. Vaikka enhän minäkään fanita. Minä hengitän. Se kuvaa kaikista parhaiten sitä, mitä tämä minulle merkitsee. Ja kyllä, tulen käyttämään tuota kaikkialla minne vain saan sen mahdutettua. Se on asian ydin.

Ja sitten: Minun täytyisi saada itseni pahanolontilaan. Tiedän, se on maailman turhin ja typerin yritys, mutta tarvitsen sen saadakseni ilmoille yhden kirjoitusasian. Jostain syystä angstiolo ei nyt onnistu. Olen vain suunnattoman ahdistunut erinäisistä asioista jotka paakkuuntuvat klönttiin enkä saa ajatuksia edes sen verran kasaan että saisin itseni itkemään ne ulos. Kyynelien mukana tulee teksti. Asiaa ei auta tuo aurinkoinen sää, eilinen kiva lenkki, hyvä mieli keikasta ja parista muustakin asiasta, loma, kiireettömyys ja argh. Ei muuten, mutta tämä on minulle niin iso asia. Täytyy yrittää kaivella ja etsiä Ahmoja. Kivoja pääsiäisenloppuja teille kaikille!

4 kommenttia:

  1. "true-fani oli siellä meitä ennen (+ Aino)" jaaaa minäkö en true-fani :----DDd no okei en, mutta... tosiaan true-fani, kuuntelin kun se ensimmäinen paikallaollut kertoi, että oli vähän aikaa sitten ostanut levyt huuto.netistä, eikä kuulemma edes pahemmin ahmoista tyksi, halusi vaan keikalle :3 niin että moi mitä selitän XD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et ollut true-fani ainakaan vielä silloin kun olit siellä meitä ennen, niin että olin näin ovela! :D Ehkä olinkin sitten ensimmäinen true-fani paikan päällä. Ostin sentään levyt cdon.comista.

      Poista
    2. Niin, sehän merkitsee paljon, että mistä levyt ostaa. ;D Minä olen ihan yli true 100 Monkeys -fani, koska tilasin levyt Amerikasta! Heheheh... :D:D No joo, empä ollut niin silloin, empä oo vieläkään, en voi itteäni vieläkään edes faniksi sanoa.

      Poista
  2. Koko keikalla olleista faneista ne eniten truet tuli puolisen tuntia ennen keikkaa.. Tiedän tapauksen, tai sen ryhmän. Humalaisia, kuten aina. Valitettava tapaus.

    Tyttöpieni, sä tulet vielä joku päivä huomaamaan ettei sun "hengittämäsi" bändi ole sitä mitä sä kuvittelet. Lahjakkaita muusikoita ja tekijöitä ovat, mutta muuten kusipäisiä. Toivon kovin ettet lankea niiden hurmokseen!

    Mutta ihana kirjoitus. :)

    VastaaPoista