Olisi kiva jos joskus tietäisi, miten päin pitäisi olla. Olen vaan niin vitunmoisen kyllästynyt itseeni ja siihen, miten välillä on niin kivaa ja sitten heti perään palaan takapakilla pohjalle. Olisi helpompi käsittää, jos asiaan liittyisi muitakin kuin minä itse. Mutta kun aiheutan itse omat ajatukseni ja kuvitelmani. En tiedä onko niille vikaa jossain muualla, ja jos on, en tahdo osoittaa sormella ketään. Kun ei minulla ole ongelmia. Olen vain minä. Ehkä voisin joskus vuodattaa. Mutta kun tunnen itseni niin tyhmäksi valittajaksi. Ihan kuin en nyt olisi. Voi auttakaa, en osaa.
Perjantaina Ponzo-herra vietti viisivuotispäiviään ja voin kutsua sitä jo iällisesti koiran kokoiseksi olennoksi. En nyt tiedä sitten, onko se aikuinen. Lintu vai kala. Mitäpä väliä! Tämän kunniaksi käytiin lenkkeilemässä Elinan ja saksanpaimenkoira-Akun kanssa ihanaisessa loskaharmausmustasadesäässä ja illalla sitten vietettiin pienimuotoisesti jotain keilailuiltaa hohtokeilauksen merkeissä. Paljon onnea tyhmä! Synttärikuvat otettiin tänään kun sää salli.
jättänyt oot jälkesi
koskemattomaan hankeeni
piirtänyt oot uusiksi ne
huterat ääriviivani
ääriviivat rantahiekassa
Sammutan valot ja itken ja vapisen. Helpottavaa? Ei edes hetkellisesti. Olen hetken ottanut etäisyyttä Happoradioon, mutta nyt on pakko kieriä tuskassa ja radikaalisti lyödä Puolimieli soittimeen. Ei sääliä.
Keikkaan viisi päivä.
Viisi.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti