2. lokakuuta 2011

#02 lemmikkipesue

Kuten lupailinkin tuossa ensimmäisessä kirjoituksessani, tulee seuraavaksi postaukseksi juttua nelijalkaisista perheenjäsenistämme. Kolme kappaletta niitä tällä hetkellä on, kaksi koirankuvatusta ja yksi pupelokuikelo. 

VIILIIN AMALIA "ALMA", PERHEEN ESIMMÄINEN KOIRA
Aloin päästä perille koirista siinä kuusivuotiaana, kun olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ja ajattelemaan asioita (...). Ostimme äidin kanssa koirakirjoja, ja lueskelin niitä oikein innokkaana, valitsin kivoja koiria kuvien perusteella ja luin läpi lähes kaikki lyhyet ja alkeelliset rotuesittelyt. Valitse oikea koira - siitä kirjasta löytyi muutamia kivoja rotuja, ja taisi äidillä olla jo valmiina joitain ideoita koiran suhteen. Kuka tietää, oliko tämä jo ennen minun innostustani harkinnut koiran ottamista meille...

Cairnterrieri, bretagnenbassetti ja valkoinen länsiylämaanterrieri olivat rotuja, jotka äitiä kiinnostivat, ja bassetti jäi nopeasti pois. Westietä emme lapsiperheeseen saaneet ja cairnissa oli sitten se jokin, mikä ei vanhempia miellyttänyt, en sitten tiedä, millaisista paikoista olivat kyselleet ja miten paljon. Itse tykkäsin sellaisista roduista kuin yorkshirenterrieri ja chihuahua. Minulle taisi perjaatteessa olla aivan sama, millainen koira meille tulisi, halusin vain koiran. Enkä tainnut edes mitenkään erikoisesti haluta, se vain oli niin, että koirat olivat kivoja.

Kirjasta löytyi myös sellainen rotu kuin norfolkinterrieri. Oikein söpö otus, sopivan kokoinen eikä luonnekuvauksen mukaan mikään liian haastava. Kukaan kavereistani ei tiennyt tätä rotua - oli sen verran harvinainen tuolloin Suomessa. Löytyi kasvattaja Lieksasta, ja siellä kävimme pikkuisia, juuri silmänsä avanneita folkinpentuja, kolmea black&tan narttua. Meille varattiin yksi.

Muistan pentua hakiessamme eläväisesti sen, miten yksi vikkeläjalkainen otus kirmasi sisällä talon läpi suussaan perheen vauvan tutti. Hyvä esimerkki siitä, millainen koira meille oli tulossa - ei se sitä tuttia millään tahtonut takaisin kasvattajalle antaa!
Kutsumanimi mietittiin kotiinmenomatkalla, mikä sopisi koiralle ja juontuisi Amalia-nimestä? Ama, Lia ja Siru, jota oli etukäteen mietitty. Mutta mitä nerokkaana pikkulikkana keksin, että siitä tulisi Alma. Ja Alma siitä tuli. Jälkikäteen mietin, että en kyllä toista kertaa antaisi kyseistä nimeä minkäänlaiselle koiralle. :D Ihmistennimet - varsinkaan Almat, Emmat ja Akut - eivät oikein iske.



Siitä on nyt reilut kahdeksan vuotta, seuraavia syntymäpäiviään Alma kunniakkaasti viettää 20.03. Alusta asti Alma on ollut suhteellisen fiksu koira, sellainen perusterrieri, jonka kanssa ei kuitenkaan ole menetetty hermoja, tai itse en ole sen kanssa menettänyt. Oppi perusasiat nopeasti, temput nopeasti, kaiken nopeasti ja oppii vieläkin sekä tietenkin osaa vieläkin, se vain on eri asia, milloin sitä huvittaa tehdä. Kyllä namin kanssa tämän otuksen saa vaikka lentämään, siitä ei ole epäilystäkään, mutta jos jotain mielenkiintoisempaa ympärillä, niin se on sitten evvk.

Vanhemmiten Aamusta on tullut rauhallisempi, sellainen mummomaisempi mitä se pari vuotta sitten oli. Ei se enää jaksa ärähdellä kaikille koirille (sosiaalisuus ++?) tai juosta jokaisen auton tai pyöräilijän perässä. Tosiaan, tämä jahtausvietti on ollut aivan kauhea koko koiran pienen elämän. Sitä ei olla saatu pois, vaikka on oikeasti kokeiltu kaikkea - koira pitää paheensa. Ongelmaa tästä ei ole syntynyt, ainoa asia mitä tämä on rajoittanut, on ollut agilityn ja tokon treenaaminen - nuoruusaikona kun Alma äitini kanssa kävi treeneissä, niin tätä tuntui todellakin enemmän kiinnostavan kentällä lentelevät karvatupot kuin nakinpala ja esteet. Hmm.. nyt sitten treenaillaan pelkkää epämääräistä tokojuttua ja temppuilua kotioloissa, ja tuntuu se mummelille riittävän vallan mainiosti.  

Muuten Alma on aina ollut luonteeltaan pirteä, sellainen iloinen ja menevä otus. Se on viisas koira, mutta samalla maailman hömppämäisin eläin. Kaikki sen ilmeet, eleet ja laulut kertovat melko paljon. En osaa kuvailla mitään edellämainituista, mutta jokainen voi varmaan mielessään kuvitella sen, kun ensimmäiseksi aamulla saat alakertaan käppäillessäsi kuulla pienen, suunnattoman iloisen terrierin örisevän ja ulisevan "laulaen" innoissaan. 


PIHLAJAPIRTIN KICKBOXER "PONZO", SE PIENISUURI TERRIERI
Ponzo tuli meille enemmän tai vähemmän yllätyksen kautta. En muista koskaan edes ajatelleeni toisen koiran mahdollisuutta! Vaikka tietenkin varmaan jo tuolloin haaveilin sellaisesta koirasta, jonka kanssa voisin alkaa harrastamaan jotain, kun äiti harrasti Alman kanssa ensin tokoa aloon asti ja sitten agilityä pari vuotta. Pyörin tuolloin lähes joka viikko näiden mukana treenejä katsomassa, minä kymmenvuotias.
Jonain kauniina päivänä äiti lähti kaverinsa kanssa N&N-erkkariin, ja toi mukanaan kotiin sellaisia kertomisia, että siellä näyttelyssä oli kasvattajan sylissä ollut nuoriherra Ponzo siskonsa Hymyn kanssa, ja että poikapuolisella ei ollut vielä kotia tiedossa. Hetken mietittiin ja lyötiin kättä päälle ja koko perhe lupasi osallistua pennun hoitoon ja sitoutua siihen tulevien yhteisten vuosien ajaksi. Ponzo muutti meille Kotkasta.

Ja mitä siitä tuli? Siitä tuli Ponzo. Ponzo on alusta asti ollut se "minun koirani" ja sen kanssa onkin sitten tehty enemmän ja vähemmän virheitä. Peruskoulutus on lähes kokonaan minun käsialaani, ja kyllä voin sanoa, että kiitettävästi olen siitä selvinnyt, kun koira kuitenkin oppi nopeasti istumiset, maahanmenot, paikallaolot ja luoksetulot. Miten onnistuinkaan opettamaan seuraamisen? Olen ollut varsin lahjakas 11-vuotias neiti! :----D Kun näin jälkikäteen ajattelen. 



Aloitin herran kanssa agilitaamisen koiran ollessa vähän päälle vuoden. En kovin hyvin muista, millaista se oli, mutta sen verran hyvin meillä meni, että selvittiin alkeisryhmästä jatkoryhmään. Puolentoista vuoden ajan mentiin siinä ja sitten ylennyttiin ihan kunnon kisaavaan ryhmään, jossa oli meidän lisäksemme pari ylimahtavaa bortsua (joiden omistajat sitten olivatkin meidän valmentajamme), pikkuvillis, belgialainen ja mitä kaikkea. 

Koska meillä oli ja on talossa uros ja narttu, niin Ponzon ollessa päälle parivuotias sitten oli herralla edessä kastraatio, sillä olihan se vaikeaa kaikille Alman juoksujen aikaan. Usealta taholta kyllä kuulimme, että koiran luonne muuttuu leikkauksen myötä, että uroksen pulskistuvat helposti ja muuttuvat lössömmiksi ja sosiaalisemmiksi. Mitä kävi meidän harrastusärrierimme? Kyllähän se muuttui, ja on muuttuneena vieläkin. Ensin ajattelin, että ihmeellinen kenkkuilu johtuu iästä, että murkkuus sitä vaivaa, mutta nyt pian 5-vuotiaan kanssa voi jo alkaa miettimään jotain toista vaihtoehtoa.

Ponzosta tuli sellainen, ettei sitä aina kiinnostanut agility tai mikään muukaan. Oli treenipäiviä, jolloin se teki täysillä ja päiviä, jolloin se ei halunnut tehdä mitään ja oma vuoro meni siinä kun maanitteli koiraa ensimmäisen esteen yli. Kisoissa se ei koskaan mennyt, yhdet seuran Cupit ja muissa se lähti haahuilemaan ympäriinsä, kadotti korvat ja kuonon ja kaiken. Siinähän sitten hait sen pois jostain pusikosta kymmenien silmäparien tuijottaessa piirinmestaruuskisoissa sellaisin ilmein, että noi ei todellakaan kuulu tänne. Kannustavaa, eikö? 

Meidän agiuramme ikään kuin lopahti, muutenkin minä niin huonon itsetunnon omistavana ihmisenä en jaksanut koiraa, joka ei paljoa apua antanut. Taidettiin pitää ihan mukavasti (kesän, talven?) taukoa kaikesta säätämisestä, ja sitten naps heräsin. Tajusin, että ei toi koira voi olla tommonen epämääräinen, itsepäinen köntti jonka kanssa en muka jaksa enää yrittää. Joo, no onhan se vähän semmoinen mutta kuitenkin Ponzo.


Ryhdistäydyin koiranomistajana - terrierinomistajana - ja aloin kiinnittää ensinnäkin huomiota Ponzon hihnakäyttäytymiseen, jossa ei ollut kehumista (okei, tämä taisi olla jo agin aikaan). Kyllä se vetäminen lähti kun aikaa käytti, ja heti tuli enemmän sellainen fiilis, että omistan koiran joka kunnioittaa minua. Kun se alkoi jarruttelemaan sanasta, katsomaan taakse pyynnöstä... YAY! Tärkeitä askelia, ja nyt oli tukipilarit pystytetty. Me mentiin hienosti hihnassa, jeee-e.

Ja sitten opetin sille kaiken maailman tassutemppuja, koska muuta se ei tuntunut tykkäävän tehdä / oppivan. Se tykkää läpsiä tassuilla! Meidän pravuurimme. Ja kaiken maailman pujottelut jalkojen välistä, kasit, pyörimiset, oravaistunnat, opettelin niitä samalla kun treenailimme agilityä (nyt meni kyllä aikajaksotus mukkelis makkelis). Tänä kesänä duunailimme perustottelevaisuutta kuntoon, opetin tiiviimmän seuraamisen ja kätevän sivulletulon. Käsimerkkejä jouduin karsimaan oikein kunnolla, sillä tuo otus osasi kaiken pientä merkkiä vilauttamalla ja teki sen mukaan, ja nyt kun tähtään jonkinlaiseen tokoasiaan, niin eihän niillä mitään tee! Jos nyt kokeilisi vuorostaan tätä lajia, hankkiutuisi edes alkeisryhmään tämän vuoden puolella.. Voisin siitä postauksenkin tehdä jos saisin jonkun kuvailemaan meidän toimintaamme!

Ponzo on vaikea koira, ei kovin vaikea, mutta vaikea minulle - tai on ollut. Olen menettänyt sen kanssa järkeni, uhrannut sille monta päivää ja yötä ajatusten tasolla (ja muutenkin, hmm..), yrittänyt miettiä, mitä se ajattelee. Etenkin, mitä se ajattelee silloin kun sitä ei huvita. Että olen maailman kamalin ja huonoin koiranomistaja? Tietyllä tavalla rakastan kuitenkin tuota otusta, vaikka se ei olekaan se leikkisä, hyvin motivoitava ja sosiaalinen kaikkien kaveri. On se kuitenkin iloinen, veikeä, omapäinen, välillä energinen ja toiminnantahtoinen herkkupeppu-Puutos. Mitä tuommoiselta terrieriltä edes voi odottaa? Sen tiedän, etten Ponzon omistajana saa odottaa mitään keltään muulta kuin itseltäni.



KERTTU, MARSUELÄIN
Ensimmäinen ikioma lemmikkini kautta aikojen oli kääpiöhamsteri Tyyne, joka eli yli parivuotiaaksi asti. Pikkujyrsijän elon välissä minulla oli myös kääpiöluppakani Ninni, joka sitten kuoli yllättäen tuntemattomasta syystä. Olen aina ollut koirien lisäksi jyrsijöihin ja kaneihin päin, ja noin vuoden eteenpäin Ninnin kuolemasta aloin haaveilla marsusta, sellaisesta kuikelosta, joka olisi sosiaalinen, puhelias ja sylittelykaveri vastapainoksi Ninnille, joka ei koskaan ehtinyt kunnolla tottua minuun/meihin (tuli se(kin) meille jo vuoden iän saavuttaneena). Lämpenemistä marsuasian suhteen ei tapahtunut pariin vuoteen, vaikka kuinka tein mitä ja ihan oikeasti etsin kaiken tiedon ja asiat ja niin.

Syksyllä 2009 sitten tapahtui yksi pieni ihme, kun äidin kaveri (se samainen, jonka kanssa olivat -07 siellä erkkarissa) soitti tämän kummitytön ottaneen marsun. Tytön äidillä ilmeni hetimiten todella pahat allergiaoireet niin, ettei tämä voinut edes oleilla samassa asunnossa kuin marsuttaja. Eläinkauppaan vienti ei tuntunut oikealta tyttöjen mielestä, ja kuinkas ollakaan meille muutti sattumankauppaeläin minun marsukoloani täyttämään. Muistan elävästi, miten menimme katsomaan tyttöstä näiden isäpuolen / äidin miesystävän luo mikäolikaan ja Kerttu oli niin PIKKUINEN, sellainen toffeenvärinen ja aivan uskomattoman hellyyttävä otus! Saman tien neiti lähti mukaamme.


Keettu-Peettu on pikkuotus, sellainen vilkas, eloisa ja puhelias sylikaveri. Yksineläjänä se sosiaalistui helposti (ja olikin jo aivan käsikesy silloin seitsen-kahdeksanviikkoisena kun meille tuli. Lähes joka ilta kun käppäilen alakerrasta yläkertaan ja omaan huoneeseen, jo kuullessaan rappusista askeleeni Kerttu alkaa ilakoida ja kiljua innoissaan. Mikään ei ole ihanampaa kuin marsunkuikelo etukäpälät häkin reunaa vasten, nenu pystyssä, odottelemassa salaatinlehteä tai kurkunsiipaletta yöpalaksi. Eikä mikään ole suloisempaa kuin vallaton, tasajalkaa häkissään hyppelehtivä ja riemusta kiljahteleva marsuneitonen.

Ajattelin aluksi tietenkin, että mitä käy jos Alma ja Ponzo reagoivat uuteen tulokkaaseen jotenkin... hankalasti. Alma oli kauan huomaamatta marsua ollenkaan, kuulosti vain välillä kummissaan tuon lipaston taakse kurkkien, että mistä ne rapinaäänet kuuluivat. Ponzo keksi heti, että yltää takatassujen varassa katselemaan mupeltajan touhuja, ja se viettääkin mielellään aikaansa kirsu kiinni häkin kaltereissa. Kerttu-höppänä on sen verran hyväuskoinen elukka, että se yrittää kovastikin tehdä tuttavuutta herran kanssa, ja monesti koiran ja marsun näkeekin nokat vastakkain toisiaan nuuskuttelemassa. Kettu ei säiky ääniä, ei edes Alman räkytyksiä, on tainnut raukka tottua niihinkin. Parempi niin, ettei joudu otus joka kerran haukkumisia kuullessaan sydänkohtauksen partaalle!


2 kommenttia:

  1. Ei vitsi sä kirjotat persoonallisesti :DD Tätät on vaan pakko lukea ja lukea ja lukea. Seittepa juuri uuden lukijan listoihinne. En muuten yhtään rakastunu tuohon Ponzon pentukuvaa. <3.<3

    VastaaPoista
  2. Hahah kiitti Mima! :D Musta tuntuu aina, että kun alan kirjoittaa niin en osaa lopettaa ja siitä tulee ihmeen sönkötystä ja aasinsiltaa aasinsillan perään. Mutta kiva, että jollekulle se menee.

    Ponzo kiittää vaikkei enää olekaan yhtä kaunissöpösuloinen!

    VastaaPoista