>> MAAGINEN ELLINOORAOLIO? EIKUN KUKA?
Heipähei! Vai miten tämä pitäisikään aloittaa, moiheimoi tai pelkkä tervehdys. En ole koskaan aiemmin tällaista aloittanut, niin tuota noin... Sen voin kuitenkin kertoa, että tämä onkin tämän pienen elämänkertablogipahaisen ensimmäinen postaus kautta aikojen, tällainen minua itseäni esittelevä, yllättävää?. Ehkä voisin tunkea mukaan myös pienen jutun siitä, mikä idea tällä blogilla on, miksi se on tässä ja niin edelleen. Katsotaan, miten saan tekstiä tulemaan!
Aloitetaan siis vaikka siitä, että kuka minä olenkaan, pidemmän kaavan mukaan voisin sen selostaa, ellei kukaan pitkä pahakseen. Olen siis tällainen normaalinlainen, suomalainen tytteli HEINOLAsta, suhteellisen pienestä kylänpahaisesta jostain läheltä ehkä tunnetumpaa kaupunkia Lahtea. Perheestä sen verran, että siihen kuuluu vanhemmat sekä pikkusisko, nyt 12-vuotias kauhukakara. Oikein mielelläni selittäisin tähän kivanlaisen romaanin meidän kolmesta muusta perheenjäsenestämme, mutta tarkkaan harkinneena jätän ne osapuolet toistaiseksi lähes kokonaan huomiotta - omistan karvaotuksille kokonaan oman lukunsa.
Ikää löytyy viisitoista vuotta, maagiset viisitoista, mopokortti taskussa ja skootteri pihalla. Ehkä jo tajusitkin, että hihhuloin vielä peruskoulussa, sen viimeisellä luokalla. Koulun nimeä en paljasta, mutta jos yhtään tätä pikkukaupunkia tunnet, voit hyvin päätellä, mitä koulua käyn. Juu, se on se pienempi yläaste. :-----------D
Ulkonäöstä tähän ei kaiketi sen suuremmin tarvitse raapustaa, sillä naamakuvanhan näkee tuosta sivusta ja uteliaille on Facebook keksitty, eheh.
En ole mikään kovin räiskyvä persoona, vaan sellainen tylsän normaali ihminen, joka tulee kadulla vastaan eikä jää kenenkään mieleen - suunnilleen. Tai mistä minä tiedän! Itse en ainakaan pidä itseäni erikoisena miltään osin, ulkoisesti varsinkaan (ei sillä, että sisäisesti, hmm..). Luonteeltani olen ehkä aluksi hieman ujompi, nimenomaan vieraiden ihmisten seurassa, mutta tämä piirre on huomattavasti epävoimakkaampi (mikä se sana oli?) kuin mitä se oli pari vuotta sitten - pystyn keskustelemaan yllättävän luontevasti vieraidenkin kanssa, jos tilanne sattuu eteen. En ole päällepäsmäri, en yleensä määräile tai pyri saamaan itseäni tai kantojani esille, vaan mielummin alistun toisten edessä ja myötäilen heidän ajatuksiaan ja tapojaan. Jos kuitenkin omat ajatukseni ovat täysin ristiin ja tunnen niiden olevan huomattavasti enemmän oikeaan suuntaan, osaan ja tahdonkin sanoa mitä mieltä olen. Vaikka olenkin enemmän sellainen "no joo-o, ihan sama mulle, kaikki käy" -ihminen, osaan pitää oman pääni ja käyttäytymään myös kettumaisesti (joskaan en ole tätä kovin useasti tehnyt :D).
Pyrin aina olemaan sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut ja iloisen oloinen ihminen, en teidä sitten, kuinka hyvin aina onnistun yrityksissäni. Minulle kiusallisia tilanteita ovat juuri ne, jolloin on hiljaista enkä itse keksi mitään järkevää puhuttavaa. Helpompaa on, jos toinen on puhelias ja kyselee kaikenlaista, ja saan tunkea omia juttujani toisen asian väliin - tulee luontevampi ja tärkeämpi olo, kun joku tahtoo selittää jotain, oli se sitten mitä tahansa.
Sosiaalisuuteen palaten; tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa juuri myötäilevän minäni takia, ja tykkään TUTUSTUA uusiin tyyppeihin. Kun pääsen jutun juureen, niin sitten kyllä tulee kälätystä niin että kuuntelijalta saattaa hyvin nopeasti kadota käsitys siitä, mistä oikein puhun - etenkin jos (ja kun) puhun koirista.
Tykkään sellaisista kivoista asioista kuten ruoka, suklaa ja karkit. En ole kaikkiruokainen, mutta oikeastaan kaikki muu paitsi sienet, pyttipannu (tms. missä on jotain ranskalaisiin / paistettuihin perunoihin viittaavaa) ja hernekeitto menevät. Ainiin ja tomaatti. Voisin sanoa, että kaikki muu, mikä syötäväksi kelpaa. Joskaan en ole koskaan koskenut mihinkään nilviäisiin, eli sen puoleen. :------D Syön kuin sika, suoraan sanottuna, eikä koskaan ole eteen sattunut sellaista ongelmaa, että olisin lihonut tai edes tuntenut itseäni läskiksi - pysyn hoikkaihmisenä vaikka mättäisin mitä! Ainakin toistaiseksi on ollut näin.
Tällä hetkellä pidän semmoista hienoa karkkilakkoa itseäni vastaan, tavoite on olla ilman suklaata joululoman alkuun asti. Koulun alkamisesta siis aloitin elokuun 10. päivä, eikä ainakaan vielä ole tehnyt pahemmin tiukkaa (paitsi irtokarkkialennus ässässä ääää D;), jouluna sitten tietenkin kauheat mässyt! Jännintä tässä on se, että teen tämän omasta ilostani. En saa tästä rahaa, en laihdu (hmm toivottavasti, sille ei ainakaan ole tarvetta), tahdon vain kokeilla, pystynkö hillitsemään itseäni tuollaisessa asiassa. Suklaa on kuitenkin aika iso osa elämää.
Piirtäminen, lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina olleet sellaisia juttuja, joista olen tykännyt ja joita olen osannut tehdä. Nykyisin luen hävettävän vähän minkäänlaisia kirjoja, en oikeastaan mitään ellei lasketa koulun pakollisia lukujuttuja, ja käsinkirjoittaminenkin on jäänyt aika lailla vähemmälle. Ja jos totta puhutaan, niin en kyllä ole koneellakaan mitään juonellista kirjoittanut piiiiitkiin aikoihin. 3; Piirtäminen, no tuota noin, piirtelen satunnaisesti mallista koiria, enimmäkseen bortsueläimiä, ja ihan menetelmällä "teen samanlaisen kuin tossa kuvassa", en osaa mitenkään muuten. :D Osaa vain katsoa, miten kaukana koiran silmä on kirsusta ja piirtää millilleen samalla lailla jonkun mallin mukaan, eheh. Kutsukoot sitten sitä miksi piirtämiseksi tahansa. En osaa loihtia paperille mitään omasta päästäni, vaikka yritänkin. Luonnonlahjakkuus en ole siinäkään siis.
Tykkäämisiin varmastikin kuuluvat myös kaverit? Viihdyn porukassa, mutta jos minulla on varaa valita ja jokin pätevä syy, hipsin mielelläni kotiin ja sieltä yksikseni lenkille tai jotakin. Jaksan kierrellä tuota keskustan toria jutskaillen vaikka miten pitkän aikaa, mutta en ole niitä ihmisiä, jotka hilluvat joka päivä rantapuistossa ja ovat viikonloput milloin missäkin "kyläilemässä". Njaah, kotona on koirat, mitä muuta ihminen tarvitsee? Ja nyt kaikki ajattelevat että olen jokin eräjormiina keskeltä korpea, eh-heh-ei!
Tällä hetkellä suurin osa tämän neidin elämää ovat KOIRAT. Jos ei muuta, niin joudutte kestämään aika järkyttävän paljon sitä, että jankutan kuivaa asiaa koirista, jauhan samoja juttuja ulos uudelleen ja uudelleen, koska ne kiertävät jossain mielessäni enkä saa niitä sieltä pois. En ole täysin onneton ihminen, sillä omistan jo kaksi varsin... herttaista koiratapausta, mutta aika lailla maansa myynyt kolmas koira -asian suhteen.
Ellei joku vielä tiennyt / tajunnut, niin se ehdoton ykkössuosikkirotu on BORDERCOLLIE, ehdottomasti maailman ihanin koiralajike, voi että! Jos alkaisin kertomaan tähän, miksi tykkään bortsuista ja lisäksi vielä selittäisin, miksi tahtoisin sellaisen ja miksi juuri nyt eikä vuonna 2020 niin siitä tulisi niin pitkä teksti, ettei erkkikään jaksaisi sitä hiiren pikarullauksella kelata alas asti. Todennäköisesti te lukijat (jos teitä ikinä tulee :3) saatte kuulla koko soopauksen pikku hiljaa, kerta kerralta kunnes olen tehnyt noin 1000 postausta asian tiimoilta ja sitten menetätte hermonne ettekä enää koskaan käy täällä, aamen. Bortsuissa vain on sitä jotain, se olemus, monipuolisuus, luonne... anteeksi.
Heipähei! Vai miten tämä pitäisikään aloittaa, moiheimoi tai pelkkä tervehdys. En ole koskaan aiemmin tällaista aloittanut, niin tuota noin... Sen voin kuitenkin kertoa, että tämä onkin tämän pienen elämänkertablogipahaisen ensimmäinen postaus kautta aikojen, tällainen minua itseäni esittelevä, yllättävää?. Ehkä voisin tunkea mukaan myös pienen jutun siitä, mikä idea tällä blogilla on, miksi se on tässä ja niin edelleen. Katsotaan, miten saan tekstiä tulemaan!
Aloitetaan siis vaikka siitä, että kuka minä olenkaan, pidemmän kaavan mukaan voisin sen selostaa, ellei kukaan pitkä pahakseen. Olen siis tällainen normaalinlainen, suomalainen tytteli HEINOLAsta, suhteellisen pienestä kylänpahaisesta jostain läheltä ehkä tunnetumpaa kaupunkia Lahtea. Perheestä sen verran, että siihen kuuluu vanhemmat sekä pikkusisko, nyt 12-vuotias kauhukakara. Oikein mielelläni selittäisin tähän kivanlaisen romaanin meidän kolmesta muusta perheenjäsenestämme, mutta tarkkaan harkinneena jätän ne osapuolet toistaiseksi lähes kokonaan huomiotta - omistan karvaotuksille kokonaan oman lukunsa.
Ikää löytyy viisitoista vuotta, maagiset viisitoista, mopokortti taskussa ja skootteri pihalla. Ehkä jo tajusitkin, että hihhuloin vielä peruskoulussa, sen viimeisellä luokalla. Koulun nimeä en paljasta, mutta jos yhtään tätä pikkukaupunkia tunnet, voit hyvin päätellä, mitä koulua käyn. Juu, se on se pienempi yläaste. :-----------D
Ulkonäöstä tähän ei kaiketi sen suuremmin tarvitse raapustaa, sillä naamakuvanhan näkee tuosta sivusta ja uteliaille on Facebook keksitty, eheh.
En ole mikään kovin räiskyvä persoona, vaan sellainen tylsän normaali ihminen, joka tulee kadulla vastaan eikä jää kenenkään mieleen - suunnilleen. Tai mistä minä tiedän! Itse en ainakaan pidä itseäni erikoisena miltään osin, ulkoisesti varsinkaan (ei sillä, että sisäisesti, hmm..). Luonteeltani olen ehkä aluksi hieman ujompi, nimenomaan vieraiden ihmisten seurassa, mutta tämä piirre on huomattavasti epävoimakkaampi (mikä se sana oli?) kuin mitä se oli pari vuotta sitten - pystyn keskustelemaan yllättävän luontevasti vieraidenkin kanssa, jos tilanne sattuu eteen. En ole päällepäsmäri, en yleensä määräile tai pyri saamaan itseäni tai kantojani esille, vaan mielummin alistun toisten edessä ja myötäilen heidän ajatuksiaan ja tapojaan. Jos kuitenkin omat ajatukseni ovat täysin ristiin ja tunnen niiden olevan huomattavasti enemmän oikeaan suuntaan, osaan ja tahdonkin sanoa mitä mieltä olen. Vaikka olenkin enemmän sellainen "no joo-o, ihan sama mulle, kaikki käy" -ihminen, osaan pitää oman pääni ja käyttäytymään myös kettumaisesti (joskaan en ole tätä kovin useasti tehnyt :D).
Pyrin aina olemaan sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut ja iloisen oloinen ihminen, en teidä sitten, kuinka hyvin aina onnistun yrityksissäni. Minulle kiusallisia tilanteita ovat juuri ne, jolloin on hiljaista enkä itse keksi mitään järkevää puhuttavaa. Helpompaa on, jos toinen on puhelias ja kyselee kaikenlaista, ja saan tunkea omia juttujani toisen asian väliin - tulee luontevampi ja tärkeämpi olo, kun joku tahtoo selittää jotain, oli se sitten mitä tahansa.
Sosiaalisuuteen palaten; tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa juuri myötäilevän minäni takia, ja tykkään TUTUSTUA uusiin tyyppeihin. Kun pääsen jutun juureen, niin sitten kyllä tulee kälätystä niin että kuuntelijalta saattaa hyvin nopeasti kadota käsitys siitä, mistä oikein puhun - etenkin jos (ja kun) puhun koirista.
Tykkään sellaisista kivoista asioista kuten ruoka, suklaa ja karkit. En ole kaikkiruokainen, mutta oikeastaan kaikki muu paitsi sienet, pyttipannu (tms. missä on jotain ranskalaisiin / paistettuihin perunoihin viittaavaa) ja hernekeitto menevät. Ainiin ja tomaatti. Voisin sanoa, että kaikki muu, mikä syötäväksi kelpaa. Joskaan en ole koskaan koskenut mihinkään nilviäisiin, eli sen puoleen. :------D Syön kuin sika, suoraan sanottuna, eikä koskaan ole eteen sattunut sellaista ongelmaa, että olisin lihonut tai edes tuntenut itseäni läskiksi - pysyn hoikkaihmisenä vaikka mättäisin mitä! Ainakin toistaiseksi on ollut näin.
Tällä hetkellä pidän semmoista hienoa karkkilakkoa itseäni vastaan, tavoite on olla ilman suklaata joululoman alkuun asti. Koulun alkamisesta siis aloitin elokuun 10. päivä, eikä ainakaan vielä ole tehnyt pahemmin tiukkaa (paitsi irtokarkkialennus ässässä ääää D;), jouluna sitten tietenkin kauheat mässyt! Jännintä tässä on se, että teen tämän omasta ilostani. En saa tästä rahaa, en laihdu (hmm toivottavasti, sille ei ainakaan ole tarvetta), tahdon vain kokeilla, pystynkö hillitsemään itseäni tuollaisessa asiassa. Suklaa on kuitenkin aika iso osa elämää.
Piirtäminen, lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina olleet sellaisia juttuja, joista olen tykännyt ja joita olen osannut tehdä. Nykyisin luen hävettävän vähän minkäänlaisia kirjoja, en oikeastaan mitään ellei lasketa koulun pakollisia lukujuttuja, ja käsinkirjoittaminenkin on jäänyt aika lailla vähemmälle. Ja jos totta puhutaan, niin en kyllä ole koneellakaan mitään juonellista kirjoittanut piiiiitkiin aikoihin. 3; Piirtäminen, no tuota noin, piirtelen satunnaisesti mallista koiria, enimmäkseen bortsueläimiä, ja ihan menetelmällä "teen samanlaisen kuin tossa kuvassa", en osaa mitenkään muuten. :D Osaa vain katsoa, miten kaukana koiran silmä on kirsusta ja piirtää millilleen samalla lailla jonkun mallin mukaan, eheh. Kutsukoot sitten sitä miksi piirtämiseksi tahansa. En osaa loihtia paperille mitään omasta päästäni, vaikka yritänkin. Luonnonlahjakkuus en ole siinäkään siis.
Tykkäämisiin varmastikin kuuluvat myös kaverit? Viihdyn porukassa, mutta jos minulla on varaa valita ja jokin pätevä syy, hipsin mielelläni kotiin ja sieltä yksikseni lenkille tai jotakin. Jaksan kierrellä tuota keskustan toria jutskaillen vaikka miten pitkän aikaa, mutta en ole niitä ihmisiä, jotka hilluvat joka päivä rantapuistossa ja ovat viikonloput milloin missäkin "kyläilemässä". Njaah, kotona on koirat, mitä muuta ihminen tarvitsee? Ja nyt kaikki ajattelevat että olen jokin eräjormiina keskeltä korpea, eh-heh-ei!
Tällä hetkellä suurin osa tämän neidin elämää ovat KOIRAT. Jos ei muuta, niin joudutte kestämään aika järkyttävän paljon sitä, että jankutan kuivaa asiaa koirista, jauhan samoja juttuja ulos uudelleen ja uudelleen, koska ne kiertävät jossain mielessäni enkä saa niitä sieltä pois. En ole täysin onneton ihminen, sillä omistan jo kaksi varsin... herttaista koiratapausta, mutta aika lailla maansa myynyt kolmas koira -asian suhteen.
Ellei joku vielä tiennyt / tajunnut, niin se ehdoton ykkössuosikkirotu on BORDERCOLLIE, ehdottomasti maailman ihanin koiralajike, voi että! Jos alkaisin kertomaan tähän, miksi tykkään bortsuista ja lisäksi vielä selittäisin, miksi tahtoisin sellaisen ja miksi juuri nyt eikä vuonna 2020 niin siitä tulisi niin pitkä teksti, ettei erkkikään jaksaisi sitä hiiren pikarullauksella kelata alas asti. Todennäköisesti te lukijat (jos teitä ikinä tulee :3) saatte kuulla koko soopauksen pikku hiljaa, kerta kerralta kunnes olen tehnyt noin 1000 postausta asian tiimoilta ja sitten menetätte hermonne ettekä enää koskaan käy täällä, aamen. Bortsuissa vain on sitä jotain, se olemus, monipuolisuus, luonne... anteeksi.
Minulle on kuitenkin tullut harvinaisen selväksi se, ettei kolmatta koiraa meille tule, suurin haaveeni sitten... tussien (minä 3 vuotta) ei tule toteutumaan seuraavaan kymmeneen vuoteen. Ja siinä onkin vallan mainio aihe sille kolmannelle blogaukselleni - bordercollie, kaikki ihanat asiat siitä ja hurr. Sormet syyhyävät jo kun ajattelen, miten kirjoitan upean monen metrin pituisen luennon vähän kaikesta. Jippii!
Pitikö kertoa vielä jotain muuta? Todennäköisesti siinä olivat kaikki olennaisimmat asiat. Tai no, olennaisin asia oli se, että tykkään koirista, tykkään beeceistä, jos käsitätte.
>> MUTTA MITEN SYNTYI TÄMÄ EPÄMÄÄRÄINEN BLOGIKOLO?
Jo kauan aikaa olen miettinyt, että täytyisi laittaa pystyyn blogi, sellainen oikeanlainen, bloggerblogi, jonne voisin vuodattaa itseäni järkevästi, päivitellä tekosiani ja laittaa esille kuvia, ajatuksia. Ties kuinka monta kertaa olen yrittänyt laittaa pystyyn pysyvää projektia, ties kuinka monta kertaa olen epäonnistunut ja jättänyt hyvin alulle lähteneet ulkoasut ja suunitelmat kesken.
Ajattelin, että aloitan sen blogailun vasta sitten, kun saan sen bortsubortsun, että on oikeasti jotain järkevää blogailemista, että siitä tulisi sitten treeniblogi tai jokin sellainen. Mutta koska koiraa ei ole moneen vuoteen tulossa, ja tahdon pitää elämääni yllä ennen sitä, niin ehkä tämän voisi jo laittaa pystyyn? Tällä hetkellä ja toistaiseksi tämä siis on vain epämääräinen söherrysblogi. :D
Nyt olen edennyt jo näin pitkälle, että kirjoitan tätä ensimmäistä postausta loppuun. Ehkä tämä tulisi säilymään edes suhteellisen aktiivisena siihen asti, kun se vauva meille muuttaa, tai no minulle. Ehkäpä nimikin pysyisi, osoite, kaikki. Saa nähdä. Siihen asti kuitenkin näin. Lukekoon ketä kiinnostaa!
0 kommenttia:
Lähetä kommentti