Olen jo pidemmän aikaa miettinyt kirjoittavani kunnollisen postauksen siitä, millainen koira minun Grimani oikein onkaan kotioloissa ja harrastuskaverina, kun sellaista kunnollista kuvaa ei varmaankaan muuten blogitekstejä lukemalla muodostu. Nyt on viimeinkin sen aika! Vaikka Grima onkin yhä pentuiän puolella (ainakin omissa silmissäni ja 11-vuotiaaseen Almaan verrattuna...) uskon, että se on tällä hetkellä hyvin paljon sitä, mitä se tulee olemaan koko loppuelämänsä ainakin pääpiirteisesti.
Se, minkä takia halusin bordercollien pohjautui pääasiassa rodun luonteeseen, etenkin miellyttämisenhaluun ja energisyyteen sekä näiden(kin) ominaisuuksien takia monipuolisuuteen ja mahdollisuuksiin harrastamisen puolella. Halusin koiran, joka olisi aina valmiina tekemään ja menemään, joka olisi ohjaajakuuliainen ja älykäs ja jonka kanssa en joutuisi niihin traumatisoiviin tilanteisiin, joita kohtasin Ponzon kanssa agilityn parissa (:D). Itsepäisyys ja (yli)omanarvontuntoisuus olivat niitä piirteitä, joihin olin tavallaan kyllästynyt terrierin kanssa tehdessäni. Halusin hieman nöyremmän ja "helpomman" koiran koulutettavuuldeltaan, pidempää toimintakykyä ja hyvää virettä.
En tietenkään halunnut koiraa, joka olisi täysin lapanen ja maanisesti omistajansa perässä laahustava orjatyöläinen, vaan folkkien myötä uskoin pärjääväni myös hieman voimaakkaampiluonteisenkin koiran kanssa, vaikka etsinnässä olikin ensimmäiseksi bortsuksi sopiva, sopivan lempeä ja pehmeä paimen, jolta kuitenkin täytyisi löytyä ripaus kovuutta, ettei se jäisi aivan vahvojen terriereidemme jalkoihin pentuna.
Ja mitä sainkaan!
Griman luonnetta voisi hyvin kuvata yhdellä sanalla, ja se sana olisi leidi. Tai lähestulkoon diiva. Grima on Persoona suurella P:llä. Grima ei ole perässälaahaava lapanen, se ei ole liian pehmeä muttei teräväkään. Sillä on nopsat jalat, nuori, oppiva mieli ja energiaa ehkä muillekin jaettavaksi.
Pennusta pitäen Grima on ollut hyvin rohkea ja seikkailunhaluinen, utelias pentu, joka itsenäisesti kasvattajalla tepsutteli menemään pitkin poikin eikä niinkään hakenut turvaa muista pennuista. Se oli sellainen oman tiensä kulkija, pieni mutta sopivasti pippurinen Lahja. Pentuiässä meillä kotona Grima oli samalla lailla hyvin oma-aloitteinen ja reipas, joskin autot jännittivät aluksi ja Ponzoahan tuo kunnioitti alusta alkaen aivan eri tavalla kuin Almaa. Ponzo olikin meidän laumassamme se perheen pää.
Grima ei ole missään vaiheessa ollut alistuvainen luonne, vaan pennusta pitäen sen oma tahto on tullut esille normaalissa arjessa eikä se ole koskaan hätkähtänyt mistään. Siinä missä alistaminen on toiminut suurinpana mahdollisena häpäisynä ja rangaistuksena Ponzolle ja Almalle, Grima ei ole koskaan ollut moksiskaan selätyksistä tai pitkistä silmiinkatsomispuhutteluista. Grima ei säiky minkäänlaisia kovia ääniä ilotulitusraketteja lukuunottamatta, joten komentamisessa äänenkorottaminenkaan ei ole ikinä saavuttanut haluttua lopputulosta. Yksi neidin pahoista tavoista on hyppiä etutassut vasten jotain tasoa esimerkiksi keittiössä, ja ainoa lopetuskeino tälle on viedä koira kokonaan pois keittiöstä. Grima ei tunnu ymmärtävän hauskuuden poisottoa rangaistuksena, vaan seuraavalla kerralla se kuikuilee jälleen tassut pöydänpinnalla tuoksujen perässä.
Ennen pennun tuloa huomasin miettiväni sitä, miten minun tulisi komentaa Grimaa ja rikkoisinko koiran, jos olisin yhtä jämäkkä kuin mitä terriereiden kanssa olin tottunut olemaan. Mitä jos koirasta tulisi arka ja alistuvainen lätty, jos komentaisinkin sitä liian voimakkaasti? Grima kuitenkin osoitti alusta asti olevansa niin epäherkkä, että sain unohtaa mokomat ajatukset ja mennä eteenpäin aivan pikku-Griman kovapäisyyteen mukautuvaisin komennoin.
Treenatessa Grimalla tuntuu olevan hyviä ja huonoja päiviä. Joskus sillä on mitä mainioin vire, toisinaan se on päättänyt selvästi olla kiinnostumatta mistään. Kuten aiemmin olenkin jo kirjoittanut, Griman keskittymiskyky ei riitä pidempiaikaiseen tekemiseen, vaan sen hyvä virta kestää tokoa tehdessä sellaisen 3-4 toistoa ja agilityssa 2-3, mikäli tehtävä juttu ei ole kovin moniosainen. Toisinaan Grima innostuu uudesta jutusta, toisinaan vanhasta ja toisinaan maan haistelusta enemmän kuin muusta maailmasta.
On hirveän haastavaa kirjoittaa tarkasti siitä, millainen Grima on, sillä en kuitenkaan ole haukkumassa koiraani huonoksi miltään osin. Se nyt vain on vähän pälli joskus. Nyt juoksujen jälkeen olemme käyneet treenaamassa agilityä itsenäisesti ja tällä viikolla vihdoin taas ryhmässä. Vapaissa treeneissä agilitaan myös Abby-bortsun kanssa, ja näiden kahden välillä eron huomaa oikein hyvin niiden toimintatavoista. Abby ei ole mikään maailman sähäköin paimen, se on ehkä makuuni hitusen liian pehmeä ja lapasmainen, mutta se on tavattoman kuuliainen ja kiva treenata, sillä sen miellyttämisenhalu on korkealla ja vaikka hajut kentällä kiinnostaisivatkin, se tulee aina käskyllä takaisin. Abby on koira, jonka kanssa äänen korottamista harvoin edes tarvitsee ja se on nöyrä ja kuuliainen treenattava, sen kanssa ei tarvitse repiä hiuksia päästä.
Rimpsun hermojaraastavin tapa taitaa olla sen typerä käytös silloin, kun jätän sen yksinään odottamaan treeneissä. Sitä ärsyttää hirvittävästi se, kun minä ohjatuissa katson muiden treenejä tai kannan esteitä tai treenaan vapaita Abbyn kanssa. Grima siis huutaa, ja sitä se jaksaa vaikka kuinka. Se huutaa silloin, kun se näkee minut ja silloin, kun se ei näe minua. Pässi ei ole vieläkään hoksannut, että jos se pitää kuononsa kiinni, kiidän sen luokse alta aikayksikön... Kun koiraa sitten hakee radalle, se liehittää aivan mahdottomasti ja on innoissaan minusta. Ohjatuissa treeneissä Grima toimii paljon paremmalla vireellä kuin mitä vapaissa, jolloin kenttä on eri, ympärillä ei ole vieraita ihmisiä tai vieraita koiria eikä kukaan ole antamassa selkeitä ohjeita siitä, mitä minun pitää koiran kanssa tehdä. Näissä haahuilu tapahtuukin yleensä silloin, kun Grima alkaa olla puhki ja toistoja ollaan jo tehty muutama. Vapaissa treeneissä liehitys radalleotossa on sama, mutta kun aletaan tehdä jotain, kaikki mielenkiinto livahtaa jonnekin ja Grima haahuaa kuono maassa eikä todellakaan muista korviensa olemassaoloa sen jälkeen. Sillä on mahdoton kiire tekemään kanssani, mutta kun tilaisuus on käsillä, kiinnostus katoaa. Olemmekin treenanneet jotain aivan lyhyitä pätkiä kujakeppejä, kontakteja ja hyppy-putki-yhdistelmiä ja olen vienyt Griman heti takaisin kiinni, kun sen mielenkiinto vähänkään herpaantuu. Tänään nappasin sen kiinni heti, sillä ensimmäinenkään kutsu ei mennyt korvista sisään kun lähdettiin liikkeelle.
Harmittaa vähän se, ettei minulla ole ollut autoa käytössä heti Griman pentuaikoina - eikä ole vieläkään (saan kortin toivon mukaan ennen heinäkuuta). Meidän treenirutiinimme menee uusiksi, kun koira pääsee treenaamaan suoraan peräkontista ja takaisin sinne treenien jälkeen. Griman joutuessa olemaan yksin kiinni, se ei osaa olla huutamatta harjoittelusta huolimatta ja tekemisvirettä on hankala säädellä. Kun koira on autossa, se on rauhassa. Kun se saa luvan hypätä ulos kentälle, silloin tehdään ja täysiä. Grimahan on "aina valmiina toimimaan" eikä sitä tarvitse erikseen lämmitellä silloin, kun sillä on hyvä into päällä. Lämmittelystä ei ole mitään hyötyä, jos se on haahuilutuulella, sillä sitä haahuiluttaa pelkkä leikkiminenkin. Luulen, että Grimalta treeneissä kuluu paljon energiaa turhaan huutamiseen ja olin minä miten mielenkiintoinen hyvänsä, se loppujen lopuksi on tyytyväinen vain irtipääsemisestä. Toivon mukaan auto vakituisessa käytössä auttaa säätelemään tuota virettä.
En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, sillä Grima on kuin suora, suurempi paimenkopio Ponzosta. Se on omapäinen, ei hätkähdä mistään ja tuntuu kunnioittavan kanssaihmisiään naurettavan vähän. Se ei haasta minua menemällä kierroksille, se ei kuumene eikä sähellä omiaan. Se haastaa minua ponzoilemalla. Olen miettinyt, että tuohan saattaa kärsiä murkkuiästä juuri nyt ja on sen takia vielä normaaliakin jästimpi. Elättelen toiveita siitä, että iän myötä kokeilu ja omapäisyys jäävät taka-alalle. Että meistä tulee toimivampia yhdessä. Griman kanssa on niin ihanaa ja mieltäkohottavaa tehdä silloin, kun sillä on kivaa.
Vihaan epäonnistumisen tunnetta yli kaiken ja yritänkin vältellä pessimistisiä ajatuksia niin pitkälle, kun vain pystyn. En haluaisi ajautua ajatukseen siitä, että olen jotenkin epäonnistunut tai pilannut koirani. Varsinkaan, kun Grima on vielä niin nuori ja se on luonteensa kanssa kasvanut samanlaisena koko ajan. Ajattelen ja tiedän, että suurin vika on jollakin tapaa minussa, ja haluaisin osata käyttää Griman kovapäisyyttä kääntämällä sen hyödyksi. En vain tiedä, että miten se täytyisi tehdä. Treeniaikamme on aina lyhyt, sillä haluan tehdä vain koiran varmasti ollessa innoissaan enkä silloin, kun se alkaa haahuilla ja joudun tuloksetta yrittämään mielenkiinnon takaisinsaamista kaikin mahdollisin keinoin. Kaikki jutut, mitä ollaan tehty, ovat myös olleet helppoja ja itselleni sellaisia varmoja ohjauksia ja Griman osaamilla esteillä/esteellä. Täysrauhoittuminen treenipätkien välissä olisi todella paikallaan joka kerta. Oma mielentilani on treenien aikaan aina korkealla. Joten. :-/ Täytyy varmasti alkaa treenaamaan taas enemmän tokoa, kun siinä on helpompi palkata koiraa vaikkapa yhden maahanmenon jälkeen. Agilityssä Grima ehtii jo haahuilemaan putkeenlähetyksessä ennen kuin se löytää tiensä sinne asti. Yksi vaihtoehto on tietenkin liina vapaisiin treeneihin mukaan ja pelkkää tuttua ja turvallista riemutreeniä. Ja avustaja pitämään koiraa kiinni ja palkkausapuna kuten "oikeissakin" treeneissä.
Olen hyvin päässyt eroon edistymispaineista eikä minulla ole hinkua miettiä sitä, mitä kaikkea muut samanikäiset koirakot ovat jo ehtineet saavuttaa. Grima ottaa aikaa. Eihän se välttämättä edes ole kisakoiratyyppiä. Ei sen tarvitsekaan, ei Ponzokaan ollut. Tai sitten minua ei ole luotu kisaamaan. Mutta minä en luovuta. Ajattelen kuitenkin, että minulla on bordercollie, minulla on harrastuskoira. Kyllä sen kanssa täytyy saada jotain aikaan, haluan saada sen kanssa jotain aikaan. En vain ole koskaan törmännyt bortsuun, joka olisi tällainen haahuilijatyyppi.
Minun on pakko sanoa, että Grima on parhaimmillaan silloin, kun emme treenaa. Se on parhaimmillaan silloin, kun rellestän sen kanssa pitkin metsiä, kun se saa juosta vapaana ja noutaa keppiä vedestä, häseltää sen kanssa ja taistella siitä. Se on parhaimmillaan silloin, kun se pitää korvansa tallessa ja seurailee tarkasti sitä, missä minä menen ja jos otan yhdenkin juoksuaskeleen, se kiitää perään etten vain karkaa yksin kauemmaksi. Grima on parhaimmillaan silloinm, kun se tunkee väkisin puoliksi syliin, pökkii päällään ja on nappisilmineen mitä suloisin ja kiltein ja herttaisin koira. Se on hurjasti minun perääni, minun koirani ja olen kuitenkin se, kenelle se on pienessä mielyttämisenhalussaan kaikkien miellyttämisenhaluisin. :'-)
Grima on valloittava otus, se todellakin on. Ja sen syvin olemus tiivistyy minusta erinomaisesti seuraavaan kuvaan, josta tulee esille sen sielun sinfonia ja tyttömäisyys ystävällisine ilmeineen ja lempeine hymyineen. Neitikoira. Meille saa nyt heitellä omia kokemuksia ja ohjeita aivan vapaasti!
On hirveän haastavaa kirjoittaa tarkasti siitä, millainen Grima on, sillä en kuitenkaan ole haukkumassa koiraani huonoksi miltään osin. Se nyt vain on vähän pälli joskus. Nyt juoksujen jälkeen olemme käyneet treenaamassa agilityä itsenäisesti ja tällä viikolla vihdoin taas ryhmässä. Vapaissa treeneissä agilitaan myös Abby-bortsun kanssa, ja näiden kahden välillä eron huomaa oikein hyvin niiden toimintatavoista. Abby ei ole mikään maailman sähäköin paimen, se on ehkä makuuni hitusen liian pehmeä ja lapasmainen, mutta se on tavattoman kuuliainen ja kiva treenata, sillä sen miellyttämisenhalu on korkealla ja vaikka hajut kentällä kiinnostaisivatkin, se tulee aina käskyllä takaisin. Abby on koira, jonka kanssa äänen korottamista harvoin edes tarvitsee ja se on nöyrä ja kuuliainen treenattava, sen kanssa ei tarvitse repiä hiuksia päästä.
Rimpsun hermojaraastavin tapa taitaa olla sen typerä käytös silloin, kun jätän sen yksinään odottamaan treeneissä. Sitä ärsyttää hirvittävästi se, kun minä ohjatuissa katson muiden treenejä tai kannan esteitä tai treenaan vapaita Abbyn kanssa. Grima siis huutaa, ja sitä se jaksaa vaikka kuinka. Se huutaa silloin, kun se näkee minut ja silloin, kun se ei näe minua. Pässi ei ole vieläkään hoksannut, että jos se pitää kuononsa kiinni, kiidän sen luokse alta aikayksikön... Kun koiraa sitten hakee radalle, se liehittää aivan mahdottomasti ja on innoissaan minusta. Ohjatuissa treeneissä Grima toimii paljon paremmalla vireellä kuin mitä vapaissa, jolloin kenttä on eri, ympärillä ei ole vieraita ihmisiä tai vieraita koiria eikä kukaan ole antamassa selkeitä ohjeita siitä, mitä minun pitää koiran kanssa tehdä. Näissä haahuilu tapahtuukin yleensä silloin, kun Grima alkaa olla puhki ja toistoja ollaan jo tehty muutama. Vapaissa treeneissä liehitys radalleotossa on sama, mutta kun aletaan tehdä jotain, kaikki mielenkiinto livahtaa jonnekin ja Grima haahuaa kuono maassa eikä todellakaan muista korviensa olemassaoloa sen jälkeen. Sillä on mahdoton kiire tekemään kanssani, mutta kun tilaisuus on käsillä, kiinnostus katoaa. Olemmekin treenanneet jotain aivan lyhyitä pätkiä kujakeppejä, kontakteja ja hyppy-putki-yhdistelmiä ja olen vienyt Griman heti takaisin kiinni, kun sen mielenkiinto vähänkään herpaantuu. Tänään nappasin sen kiinni heti, sillä ensimmäinenkään kutsu ei mennyt korvista sisään kun lähdettiin liikkeelle.
Harmittaa vähän se, ettei minulla ole ollut autoa käytössä heti Griman pentuaikoina - eikä ole vieläkään (saan kortin toivon mukaan ennen heinäkuuta). Meidän treenirutiinimme menee uusiksi, kun koira pääsee treenaamaan suoraan peräkontista ja takaisin sinne treenien jälkeen. Griman joutuessa olemaan yksin kiinni, se ei osaa olla huutamatta harjoittelusta huolimatta ja tekemisvirettä on hankala säädellä. Kun koira on autossa, se on rauhassa. Kun se saa luvan hypätä ulos kentälle, silloin tehdään ja täysiä. Grimahan on "aina valmiina toimimaan" eikä sitä tarvitse erikseen lämmitellä silloin, kun sillä on hyvä into päällä. Lämmittelystä ei ole mitään hyötyä, jos se on haahuilutuulella, sillä sitä haahuiluttaa pelkkä leikkiminenkin. Luulen, että Grimalta treeneissä kuluu paljon energiaa turhaan huutamiseen ja olin minä miten mielenkiintoinen hyvänsä, se loppujen lopuksi on tyytyväinen vain irtipääsemisestä. Toivon mukaan auto vakituisessa käytössä auttaa säätelemään tuota virettä.
En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, sillä Grima on kuin suora, suurempi paimenkopio Ponzosta. Se on omapäinen, ei hätkähdä mistään ja tuntuu kunnioittavan kanssaihmisiään naurettavan vähän. Se ei haasta minua menemällä kierroksille, se ei kuumene eikä sähellä omiaan. Se haastaa minua ponzoilemalla. Olen miettinyt, että tuohan saattaa kärsiä murkkuiästä juuri nyt ja on sen takia vielä normaaliakin jästimpi. Elättelen toiveita siitä, että iän myötä kokeilu ja omapäisyys jäävät taka-alalle. Että meistä tulee toimivampia yhdessä. Griman kanssa on niin ihanaa ja mieltäkohottavaa tehdä silloin, kun sillä on kivaa.
Vihaan epäonnistumisen tunnetta yli kaiken ja yritänkin vältellä pessimistisiä ajatuksia niin pitkälle, kun vain pystyn. En haluaisi ajautua ajatukseen siitä, että olen jotenkin epäonnistunut tai pilannut koirani. Varsinkaan, kun Grima on vielä niin nuori ja se on luonteensa kanssa kasvanut samanlaisena koko ajan. Ajattelen ja tiedän, että suurin vika on jollakin tapaa minussa, ja haluaisin osata käyttää Griman kovapäisyyttä kääntämällä sen hyödyksi. En vain tiedä, että miten se täytyisi tehdä. Treeniaikamme on aina lyhyt, sillä haluan tehdä vain koiran varmasti ollessa innoissaan enkä silloin, kun se alkaa haahuilla ja joudun tuloksetta yrittämään mielenkiinnon takaisinsaamista kaikin mahdollisin keinoin. Kaikki jutut, mitä ollaan tehty, ovat myös olleet helppoja ja itselleni sellaisia varmoja ohjauksia ja Griman osaamilla esteillä/esteellä. Täysrauhoittuminen treenipätkien välissä olisi todella paikallaan joka kerta. Oma mielentilani on treenien aikaan aina korkealla. Joten. :-/ Täytyy varmasti alkaa treenaamaan taas enemmän tokoa, kun siinä on helpompi palkata koiraa vaikkapa yhden maahanmenon jälkeen. Agilityssä Grima ehtii jo haahuilemaan putkeenlähetyksessä ennen kuin se löytää tiensä sinne asti. Yksi vaihtoehto on tietenkin liina vapaisiin treeneihin mukaan ja pelkkää tuttua ja turvallista riemutreeniä. Ja avustaja pitämään koiraa kiinni ja palkkausapuna kuten "oikeissakin" treeneissä.
Olen hyvin päässyt eroon edistymispaineista eikä minulla ole hinkua miettiä sitä, mitä kaikkea muut samanikäiset koirakot ovat jo ehtineet saavuttaa. Grima ottaa aikaa. Eihän se välttämättä edes ole kisakoiratyyppiä. Ei sen tarvitsekaan, ei Ponzokaan ollut. Tai sitten minua ei ole luotu kisaamaan. Mutta minä en luovuta. Ajattelen kuitenkin, että minulla on bordercollie, minulla on harrastuskoira. Kyllä sen kanssa täytyy saada jotain aikaan, haluan saada sen kanssa jotain aikaan. En vain ole koskaan törmännyt bortsuun, joka olisi tällainen haahuilijatyyppi.
Minun on pakko sanoa, että Grima on parhaimmillaan silloin, kun emme treenaa. Se on parhaimmillaan silloin, kun rellestän sen kanssa pitkin metsiä, kun se saa juosta vapaana ja noutaa keppiä vedestä, häseltää sen kanssa ja taistella siitä. Se on parhaimmillaan silloin, kun se pitää korvansa tallessa ja seurailee tarkasti sitä, missä minä menen ja jos otan yhdenkin juoksuaskeleen, se kiitää perään etten vain karkaa yksin kauemmaksi. Grima on parhaimmillaan silloinm, kun se tunkee väkisin puoliksi syliin, pökkii päällään ja on nappisilmineen mitä suloisin ja kiltein ja herttaisin koira. Se on hurjasti minun perääni, minun koirani ja olen kuitenkin se, kenelle se on pienessä mielyttämisenhalussaan kaikkien miellyttämisenhaluisin. :'-)
Grima on valloittava otus, se todellakin on. Ja sen syvin olemus tiivistyy minusta erinomaisesti seuraavaan kuvaan, josta tulee esille sen sielun sinfonia ja tyttömäisyys ystävällisine ilmeineen ja lempeine hymyineen. Neitikoira. Meille saa nyt heitellä omia kokemuksia ja ohjeita aivan vapaasti!
Misti huutaa myös ihan koko ajan agitreeneissä odottaessaan hihnassa yksinään, kun minä rakennan/puran rataa tai seuraan ja kommentoin muiden treenejä. Se on purrut hihnansa pari kertaa poikki, kaivanut maahan kuoppia ja puree joka kerta melkein minutkin, kun yritän livistää sen luota... pelkään sen raivokkuutta silloin tosissani. Joten tuo sekopäinen käyttäytyminen voi hyvin olla sukuvika :D
VastaaPoistaMitä taas tuohon haahuiluun tulee, niin se voi vallan mainiosti johtua Griman nuoresta iästä. Misti oli myös juniorina aikamoinen haahuilija enkä minä yhtään auttanut asiaa vaatimalla siltä liikaa, hinkkaamalla asioita ja turhautumalla koiralle... Joskus reilun vuoden iästä lähtien se on ollut mielestäni tosi kiva, keskittymiskykyinen ja innokas. Agissa se ei ole ikinä haahuillut, vaan on ollut aina täysillä mukana. Tokossa pientä haahuamista esiintyi joskus, mutta iän myötä se väheni ja "hävisi" kokonaan, kun opin viemään Mistiä oikealla tavalla eteenpäin, treenaamaan fiksusti ja rakentamaan sille vietikkäitä suorituksia. Nykyään tuo on aivan mainio tokokoira, tekee vietikkäästi mutta kuitenkin tarkasti ja kauniisti sekä keskittyy hyvin olematta häslä taikka lapanen.
Mistiltä löytyy kuitenkin valtava määrä miellyttämishalua ja se on myös ohjaajapehmeä, mistä syystä se tottelee nätisti ja on kuuliainen ja kiltti. Kovapäinen koira on siinä mielessä haastavampi, kokemusta on.
Joten pointti oli se, että uskon Griman haahuilun vähenevän ja keskittymisen paranevan iän myötä. Ja sinuna tosiaan pysyisin lyhyissä treeneissä, mutta aina ei kannata tehdä vaan niitä helppoja juttuja, jotka koira jo osaa, vaan lisätä haastetta, jotta koira joutuu tosissaan keskittymään ja miettimään. Liikaa ei tietenkään pidä vaatia. Jos Grima pelleilee eikä kiinnostu yhdessä tekemisestä, ole sille vaan kovempi, jos se sen kestää, ja vie se vaikka autoon jäähylle. Sitten kun se taas innostuu ja kiinnostuu sinusta, niin jatkatte hommia.
Muuta en oikein osaa neuvoa, kun en itsekään mikään mestari koirahommissa ole. Mutta tsemppiä jatkoon ja toivottavasti Grima on tulevaisuudessa parhaimmillaan myös treenatessa! Ja kyllä siitä varmasti kisakoira tulee, melkein mistä tahansa koirasta tulee. Menestyksekäs kisaura vaan vaatii taitavan ohjaajan, suht tervepäisen koiran ja toimivan yhteistyön.
Kun tulette tänne, käydään tuolla kentällä katsomassa teidän puuhailuja. En välttämättä lähtisi kovistelemaan. Tiedän monta koiraa, jota on luultu kovaksi ja sellaisina koulutettu päin mäntyä. Kyse ehkä enemmän motivoinnista. Mutta katsotaan josko pystyn keksimään keinot millä avata niitä hanoja.
VastaaPoistaKiitos Emmi kommentista! Grima ei onneksi ole noin hurjapäinen, se vain haukkuu kiinnijäädessään. Muistan tämän alkaneen joskus ihan ekan tokoryhmämme aikana pentuna, kun pidin Grimaa häkissä muiden suoritusten ajan (kuten meitä neuvottiinkin) ja se haukkui sielläkin vaikkei nähnyt muita. Sillä on kauhea hinku päästä perääni ja ollaankin treenattu kiinnijäämistä sillointällöin lenkillä. Tilanne ei tuolloin tietenkään ole sama ja täytyy myöntää, etten ole mikään kiinnijäämistreenin aktiivisin harrastaja... Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja viedä Grima kaupan pihaan ja muualle. En oikein tiedä, pelkääkö tuo sitä että jätän sen, onko se mustasukkainen vai mistä huutaminen johtuu, kun ei se tekemisenhaluissaan ja kiihtyneenä hauku kentälle perääni.
VastaaPoistaOlen pitänyt pään kylmänä tuon kanssa ja nimenomaan vältellyt sitä, että vaatisin liikaa tai ärsyyntyisin itse siitä, jos Grima alkaa haahuilla ympäriinsä kesken treenien. En ole koskaan rankaissut sitä mielenkiinnon katoamisesta muuten kuin keskeyttämällä treenit ja viemällä koiran pois. Luoksekutsuminen käskevämmällä äänellä ei toimi, ennemmin vain otan koiran kiinni (silloinkaan en kovistele sitä tai korota ääntäni) tai yritän saada sen palaamaan luokseni riemukkaalla äänellä ja toiseen suuntaan juoksemisella ja palkkaan kunnolla, jos se kiinnostuu ja tulee takaisin. Samalla lailla taisin tehdä Ponzon kanssa agitreeneissä. Abbyn kanssa taas toimii hyvin se, jos sille hieman kovemmin huutaa sen tänne-käskyn - se tulee vaikka sitten vähän vastentahtoisesti. Meitä on yleensä neuvottu vielä kerran haahuilemaan lähtemisen jälkeen ottamaan joku helppo juttu niin, että koira onnistuu ja olen käyttänyt tätä itsekseenkin treenatessa, jotta saan palkattua vielä kunnolla onnistumisesta ja lopetettua treenin hyvään suoritukseen.
Marjo, sitä toivonkin! Aloin miettiä, että voisiko kyse kuitenkin olla minusta. Grima on paljon kuuliaisempi silloin, kun mukana on vieraampia eli ohjatuissa ja joskus lenkillä, jos mukana on kavereita tai vieraita koiria. Ehkä se toimii paremmin silloin, kun olen itse enemmän varuillaan? Ohjatuissa on kuitenkin aina se pieni suorittamispaine ja jännitys, erilainen vireys mitä rennoissa vapaissa treeneissä. Vaikka olenkin yhtä hyvällä tuulella ja mielenkiinnolla treenaamassa vapaissa ja vaadin koiralta saman verran ja teen jopa samoja juttuja samanlaisella palkkaustaktiikalla kuin ohjatuissa, se toimii silti niissä paremmin! Aistisiko Grima sen oman tuntemukseni eron enkä rennompana olekaan enää niin kiinnostava (vaikka luulisi sen käyvän mustasukkaiseksi kun treenaan välillä Abbya)? ...
... Grimahan ei tee, ellei se tiedä saavansa palkkaa. Motivoimisongelma onkin mielestäni todennäköisempi kuin koiran vireongelma tai sellainen varsinainen kovuus. Grima ei ole kova sillä tavalla, mitä ajattelen bortsun kovuuden olevan (kova bc on mielestäni intensiivinen työskentelijä, joka kuitenkin vaatii omistajalta enemmän ja jolle asiat eivät välttämättä mene niin nopeasti perille - sellainen vähän puupäinen koira, joka kestää sanomista, käsitykseni saattaa toki olla väärä :D), vaan sillä on sen verran omaa päätä eikä niin voimakasta miellyttämisenhalua, että se uhmaa minua ja tekee omasta mielestään kivempaa juttua eli etsii hajua tai ohikulkijoita. Iän ajattelisin olevan yksi tekijä. Ehkä Grimalla on nyt vaihe, jossa se testaa minua ja rajojani ja kiinnijäämishuutaminenkin on minun komentamistani. Tätä pyöritellessäni olen miettinyt, olenko kuitenkin ollut koiralle liian lepsu tai vastakkaisesti liian tiukka niin, että olen jotenkin tehnyt väärin ja Griman käyttäytyminen on muuttunut. Mutta kun minusta se on alusta asti ollut samanluonteinen. Toinen on se, etten vain yksinkertaisesti ole tarpeeksi mielenkiintoinen. Pallo toimii parhaiten agissa ja toisinaan vetoleikki, kuvioita tehdessä otan joskus namilla kun se riittää kiinnostuksen ylläpitämiseen. Tokossa toimivat namit, joita niitäkin on kokeiltu erilaisia ja vaihdeltu välillä. En kuitenkaan ole huomannut mitään suurta eroa siinä, jos käytän nakkia tai kuivanappulaa - Grima toimii yhtä hyvin kummallakin jos vain toimii. Ehkä emme vain ole vielä löytäneet sitä parhainta herkkua!
VastaaPoistaOn kyllä hyvä päästä vähän asiantuntevamman ihmisen silmän alle ja minun on helpompi selittää ja näyttää minkälainen tuo on ja miten itse toimin!
Oi, Grima on puettu niin moniksi sanoiksi ja lauseiksi! Muuten en nyt oikein osaa tekstiä kommentoida, mutta motivaation kanssahan mekin silloin alkuaikoina kamppailimme. Neela ei osannut leikkiä eikä se osannut innostua minun hetsauksista tai virittelyistäkään. Se vaan teki sellaisella tasapaksulla meiningillä namin kanssa, eikä sillä ollut hirveämmin kiinnostusta yrittää lisää. "Jee sain palkan, nyt voinkin varmaan lähteä?" Ei sillä, että Neela koskaan olisikaan ollut mikään kiihkeä koira, mutta uskoin tuolloin kuitenkin, että kyllä siitä voi saada enemmän irti: ja saihan siitä! Opettelin virittelemään Neelaa oikein, ihan joidenkin nettipalstoilla pyörineiden true-harrastajien neuvoilla, lukemalla artikkeleita koiran motivaatiosta, katsomalla videoita jne. Mietin myös tarkkaan sitä, milloin olen Neelaa kohtaa liian uhkaava (esim. kumarrun sitä kohti), ettei se sen takia menettäisi innostustaan hommasta. Aloimme opettelemaan vetämistä ja muuta leikkimistä, ja "tassustapitäen" opetin Neelalle, että mä olen se superhyperkiva täti jonka kanssa on maailman kivointa tehdä hommia! Kun itse innostuin ihan hulluksi (varmaan koko Jyränkö kaikui kun kimitin koiralle JEE MIKÄ MAHTAVA LIKKA VÄHÄNKÖ OOT SUPER JEEEEE!!!!!!! :D:D:D:D ja tanner tömisi kun juoksin Neelan kanssa pallohippaa kädet viuhuen), Neelasta kehkeytyi pikkuhiljaa sellainen treenattava, mitä tuollaiselta kääpiöpystikseltä voi odottaa. Ehkä jopa parempikin. Silloin alkuaikoina menetin välillä toivoni ja ajattelin, että kerpele, miksen mä vaan ottanut sitä shelttiä kun haluaisinkin harrastaa koiran kanssa. Mutta kas kummaa, kyse olikin omasta käyttäytymisestä ja siitä, että mä olin ihan liian passiivinen (ja näin ollen Neelakin passivoitui).
VastaaPoistaJa mitä niihin nameihin tulee, niin meillä ei kyllä enää korvaansakaan letkauteta jos tarjoan palkaksi nakkia tai juustoa... :D Keitetyt br. sydämet tai kivipiirat on nykyään norminamit, mutta motivoi edelleenkin tuon ihan huippuvireeseen kun on niin nannaa. Näistä paremmaksi menee vaan ruokakuppi täynnä ruokaa tai itsetehdyt maksaherkut. Mutta tosiaan noita pienempiä sisäelimiä voin todellakin suositella, koska ne on niin helppo valmistaa (no, myönnän että helpompi olisi kaivaa nakki paketista ja pilkkoa se), ei sotke käsiä ja yksikään vastaantullut koira ei ole jättänyt syömättä, kun olen tarjonnut! :-) Tosin hintaahan niillä kyllä on..
Mä oon myös aloittanut agilityn harrastamisen terrierin kanssa, joten tiedän hyvin miten raivostuttavaa se välillä voi olla. :D Kesken suorituksen koira vaan saattaa häippäistä jonnekkin, tai sitten sitä ei vaan sillä kerralla alkujaankaan kiinnosta yhdessä tekeminen. Mutta hyvä puoli, varsinkin cairnin kanssa treenatessa ja kisatessa, kun ne nyt yleensä luokitellaan näyttelyfifeihin tai sohvanlämmittäjiin, on se että silloin ihmisillä ei myöskään ole mitään kummoisempia odotuksia.
VastaaPoistaKun sitten aloittelin agilityn toisen koirani kanssa olin tosi innoissani. Mulla oli koira joka oli (ja on toki edelleen) hyvin, hyvin ahne, leikkisä, nopea ja miellyttämishaluinen. Ja se oli/on mitä todennäköisimmin jonkinsortin bortsumixaus, joten ajattelin agilityn sopivan sille ja että koira tykkäisi siitä.
Mutta käytiin alkeiskurssi ja käytiin jatkokurssi, ja kaikki meidän tekeminen oli yhtä haahuilua. Yritin parhaani mukaan innostaa koiraa ja kokeiltiin kaiken maailman palkkaussysteemejä. Oli etupalkkaa, takapalkkaa, välipalkkaa, piilotin nameja leluihin, kahlasin eläinkaupan hyllyt läpi etsiessäni lelua josta koira innostuisi hallissa ja vaikka mitä. Kokeiltiin että joku pitäisi lähdössä kiinni koirasta ja hetsaisi sitä. Mutta millään ei oikeen saatu aikaiseksi haluttua tulosta - koiraa joka suorittaisi esteitä innokkaasti. Ajattelin että hitsit miten kivaa olisi saada kerrankin kamppailla muiden kuin motivaatio- ja vireongelmien kanssa. Tehtiin helppoja, lyhyitä ja vauhdikkaita harjoituksia, sekä pidettiin toistot ihan muutamissa. Amorkin oli aina tosi innoissaan lähdössä tekemään, mutta loppujen lopuksi irti päästessään vaan alkoi haistella ja rallatella ympäri kenttää.
Lisähaastetta treenaamiseen tuotti vielä sekin, että Amor on luonteeltaan tosi pehmeä. Se menee ihan lukkoon ja passivoituu totaalisesti jos sitä käskee vähänkin ääntä korottaen tai mikäli se huomaa tehneensä virheen. Tai jos se ei ihan ole varma mitä haluan sen tekevän. Mun vaan piti opetella olla näyttämättä milloin suoritukset meni päin honkia, ja aina yhtä iloisesti palkata.
Syy miksei luovutettu ja vaan todettu että ehkei agility vaan ole juuri Amorin juttu, oli koska harvoin, ja alussa oikeasti hyvin hyvin harvoin :D, koira teki hyvällä vireellä ja se oli oikeasti innoissaan. Vuoden päivät me treenattiin, ja haahuilun sekä haistelun lisäksi meillä oli mm. kielto-ongelmia putkien ja ihan tavallisten hyppyjen kanssa. Ja kuten yksi meidän kouluttajista asian hyvin kannustavasti ilmaisi; Amor oli niin hidas ettei mun ohjausvalinnoilla oikeastaan ollut mitään väliä. :D
Mutta vähitellen tapahtui jotain, todennäköisesti Amor sai lisää itseluottamusta ja se alkoi oikeasti syttymään touhuun. Pystyttiin vähitellen tehdä useampia toistoja peräkkäin ilman että koiran vire laski, ja haahuilua esiintyi yhä harvemmin. Amor jopa innoistui niin paljon että se alkoi sikailemaan. Varasti kontakteille ja lähdöistä varastamisesta muodostui suurempi ja suurempi ongelma. Mutta mä olin salaa oikeastaan vaan iloinen. :D Koska jos se nyt kerran itse lähti suorittamaan esteitä, niin täytyihän sen tykätä edes vähän koko touhusta. Ja sitähän mä olinkin niin kauan toivonut.
Onni kuitenkin loppui lyhyeen kun käytiin luustokuvauksissa ennen tavoitteellisemman treenaamisen ja kisaamisen aloittamista. Sieltä sitten paljastui löysät lonkat, jotka joko kestäisi, tai sitten ei kestäisi agilityn aiheuttamaa rasitusta. Ei lähdetty kokeilemaan, ja piru vie että harmitti kun kaiken työn ja tuskan jälkeen koira vihdoin oli syttynyt aksaan. Ei voi mitään, koiran terveys on kuitenkin ensisijaisen tärkeää.
En nyt tiedä oliko tästä mun selostuksesta mitään hyötyä, mutta pointti oli että joillain koirilla syttyminen kestää kauemmin ja vaatii ohjaajalta paljon enemmän motivoimisessa ja treenejen suunnittelussa. Ja Grima on toki vielä tosi nuori, ja kuten itse sanoitkin, ehkä kyseessä on vaan jokin murkkuvaihe jossa se haluaa testata sua. Tsemppiä teille, kyllä Grimasta varmasti kuoriutuu mitä mukavin treeni- ja kisakaveri! :)
Kiitos Tiia ja Yasmin! Minä jo Ponzon kohdalla harkitsin niin usein sitä vielä parempiin nameihin siirtymistä (vaikka se koira oikeasti melkein lensi nakkien avulla) paremman keskittymiskyvyn ja vireen toivossa. Raha nyt on se suurin ongelma, kun Grimaan noita nameja niin paljon uppoaa enkä ole yhtään sellaista kokkaan koiralleni -tyyppiä. :-D Mutta Grima ei lähde lentoon tähän asti kokeilemillamme nameilla, joten ehkä täytyy ottaa askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Se täytyy taas todeta, että olet saanut Neelasta mahdottoman pätevän pienen koiran! Se toimii niin kivasti kanssasi innokkaana ja tarmokkaana. Meidänkin pitäisi etsiä se oikea, yhteinen sävel.
VastaaPoistaPonzon kanssa meillä oli suuria motivoimisongelmia, kun se ei koskaan palkkautunut muulla kuin namilla. Mutta se palkkautui niillä älyttömän hyvin. Voi että on ikävä sen innostuksen ininää ja töppöjalkapyrähdyksiä agilityssa. Meillä meni kuusi vuotta löytää oikeanlainen vire agilityssa, ja se vaati pitkän tauon lajin treenaamisesta ja katseen kohdistamisen normaaliin arkeen. Ponzo oli vaativa koira ja muistan hyvin, miten paljon sain tehdä töitä sen hihnakäyttäytymisen kanssa. Perusjuttujen lisäksi aloin treenata tokoa, hinkata sivulletuloa kunnolliseksi ja keskittyä helppoihin liikkeisiin lyhyinä pätkinä. Aloitin asioita hyvin pitkälti alusta ja nyt jälkeenpäin miettiessä tein todella monia asioita oikein. Ponzosta sai loppujen lopuksi paljon irti tokonkin kanssa niillä ainaisilla nakeilla. Viime ja tänä vuonna meidän aksaamisemme oli jotain niin mahtavaa, kun tauon jälkeen koira oli niin innoissaan ja mukana ja vauhdissa ettei tottakaan. Minä ajattelin, että me mennään vielä kisaamaan. Nyt itkettää paljon.
Grima palkkautuu namilla, se palkkautuu leikillä ja pallonheitolla. Emme vain ole löytäneet sitä parasta palkkauskeinoa, en osaa palkata tuota koiraa oikein. Meillä ei vielä ole sitä oikeanlaista sidettä eikä Grimalla sitä intoa - joka Ponzoltakin löytyi - tehdä, vaikka tuntuukin, että tunnen tuon koiran läpikotaisin. Ja se into meidän pitäisi löytää. Hassua, miten Ponzo nyt tuli mieleeni ja se, että se testasi minua hyvin pitkälti loppuun saakka niin arjessa kuin treenatessakin. Minä en osaa kanavoida Griman tekemistä treenaamiseen! On niin tumpelo olo mutta ehkä kyse todella on vain ajasta. Ja siitä, että kasvan tuon koiran kanssa samalla lailla kuin Ponzonkin kanssa. Se on kuitenkin niin erilainen ja sen kanssa täytyy toimia eri lailla. Ehkä me emme vain osaa, vielä. Ja ehkä Grima kaivaa miellyttämisenhalunsa esille kunhan pääsee yli pentuiästään ja sen tuomista haasteista :-D Onhan tässä sillekin ollut vaikka mitä, kahdet juoksut ja kaikki.
Yasmin, tuo on kaikista ikävin juttu, mikä voi tapahtua. Että koira onkin kipeä lonkiltaan. Totta kai treenaamista voi jatkaa vaikka ilman rimoja ja kevyillä kuvioilla, mutta hirveä harmi jos Amorilta lopulta löytyi se vire tekemiseen. :-/ Griman kohdalla pidän lippua korkealla luuston terveyden suhteen, mehän mennään kuviin heinäkuussa.
Voisko noi haahuilut olla (ainakin osaksi) sijaistoimintoa? Jos itse kovasti jännität niin koira koittais rauhotella tilannetta? Mun oma nuori beecee on muutaman kerran sitä tehnyt. Mut on se myös ihan rehellisesti lällätellyt ja haahuillut senkin takia :)
VastaaPoistaT. Ärsyttävä anonyymi :D
Kisatilanteessa tajuaisin tuon, mutta kun tuo haahuilee eniten niissä rennoimmissa treeneissä eli meidän vapaissa joissa olen minä ja Abby-bc ja Abbyn omistajat. Joissa olen varmimpana suorittamisesta ilman mitään paineita. :D En kuitenkaan itse lössöile siellä, vaan olen samalla vireellä kuin ohjatuissa joissa haahuilua on vähemmän. Ennemminkin ajattelisin, että se erilainen ja jännempi tilanne muine koirineen ja ihmisineen saa Griman keskittymään paremmin kuin tuttu tilanne.
VastaaPoistaUpea koira sulla on, jäin seurailemaan, kiva blogi! :)
VastaaPoistaOlipas hyvä kirjoitus ja kauniita kuvia! :) Itse haaveilen omasta bordercolliesta joka toivottavasti löytyy vuoden päästä kotoa jaloista hyörimästä, joten siinä mielessä tämä oli omalle kohdalle hyödyllinen postaus, vaikkakin tämä kertoo tietysti vain yhdestä yksilöstä.
VastaaPoistaKiitos teille molemmille! Ja anonyymille onnea bortsunmetsästykseen. :----)
VastaaPoista