Nyt kun clouds go black on olemassa (ja tämä mainostelu jatkuu kauan, anteeksi! käykää lukemassa upea keikkapostaus, sillä se on oikeasti jännittävä), tämä blogi virallistuu asteen verran lisää ja alan urhoollisesti toteuttaa sitä kamalinta, mitä aina olen vihannut eli järkevien otsikkojen käyttämistä. Olen todennäköisesti surkea keksimään niitä, mutta ehkäpä se selkeyttää hieman koko blogia ja öh, tekee teksteistä luettavampia? Jos mietitään sitä, että teen vaikkapa postauksen meidän tokotreeneistä, niin ehkäpä jokin tokoaiheinen otsikko ohjaa lukijoita paremmin kuin mukavaakin mukavampi pätkä jostakin kaikille tuntemattomasta lurituksesta? Yritetään tätä nyt, uskon että tämä miellyttää teitä kaikkia. Sanokaa jos ei!
Olen ollut vapaalla kaikesta tekemisestä kiukuttelevien nilkkojeni takia - kyllä, ne kiukuttelevat yhä ja en vieläkään pysty juoksemaan mikä riipii pahasti. Tai pystyn mutta jos vähänkin astun ohi ja onnistun linksauttamaan jalkani, sattuu niin kuin terällä vedettäisiin. Huah. Tosin kyllä minä tänään jo leikitin Grimaa lähes normaalisti. Jotenkin on jo ehtinyt tulla ikävä kunnollista riehumista.
Viime sunnuntaina treffattiin pitkästä aikaa Abbya ja samalla kaavalla taas puuhailtiin, eli käytiin vähän uimassa, Abby innostui touhuamaan kepin kanssa ja Grima-reppana kyttäili Abbya ja yritti saada sitä leikkimään. Jotenkin noilla ei se yhteispeli onnistu niin, että Abby leikkisi Griman kanssa, enkä tiedä mistä se johtuu... Pääasia on kuitenkin se, että nuo tulevat toimeen ja no, kyllä tuollainen oli Grimalle taas ihan mukava väsyttäjä, vaikkei se päässytkään kunnolla temuamaan toisen kanssa.
Tokossa ollaan jatkettu tylsien asioiden parissa, lähinnä otan sitä seuraamista, kääntymisiä ja paikallaoloa niin paljon kuin maltan. Tänään otin asiakseni raahata tarvittavat vermeet ( = vesikippo ja -pullo, namit ja lelu...) tuohon läheisen koulun hiekkakentälle, ja treenailtiin siellä ihan mielissämme. Oli kuitenkin niin kuuma, että Grimalta oli vauhti hieman lopussa, joten eipä niistäkään mitään tehotreenejä muodostunut.
Kännykkälaatuinen video tuli otettua, virittelin iPhonen oikein mallikkaasti ja minulle tuotti ongelmia se, miten pitkälle voisin kävellä, että mahtuisin kuvaan. En aivan täydellisesti onnistunut, mutta kyllä me kummatkin ainakin jonkin verran tuossa näytään! Rupesin heti etsiskelemään kaiken maailman virheitä, ja sanottakoon nyt lohdutuksena lähinnä itselleni, että Grima ei tehnyt parastaan ja itse en osannut kääntyä. :D Näyttää ihan siltä, että se jolkottelisi aivan vinossa? Samoiten itse kävelen aina yhtä jännästi, mutta sille en osaa tehdä mitään. Nauroin myös sille, miten true treenailija olin noissa vaatteissa. Älkää huoliko, en lähde treeneihin tai kisaamaan tuollaisissa hepeleissä Converset jalassa.
Agilityä himottaisi tietenkin lähteä tekemään mutta huah ei vielä. Virallisestihan näiden jalkojen kanssa pitäisi levätä vielä kuukauden verran, mutta en usko pystyväni siihen. Tukisukkaa jalkaan ja lenkille, kyllä se siitä. Tietenkin pelkään, että rikon nivelsiteet uudelleen ja saan olla lopun elämäni varovainen jalkojeni kanssa. Ehkä ensi viikolla voisin varata radan joksikin puolituntiseksi töiden jälkeen! Tai seuraavalla viikolla, kun työtkin loppuvat.
On outoa ajatella, että kolmen päivän päästä Grima on jo kuuden kuukauden ikäinen. Kuusi kuukautta on sama kuin puoli vuotta. Mitä? Joudun esittämään sen kysymyksen, jonka olen lukenut ja kuullut lukuisien koiranomistajien sanomana: Missä on minun vauvani? Tuleehan tuo aina olemaan lapsi, varsinkin tässä laumassa ja etenkin pari seuraavaa vuotta, ja eihän puolivuotias ole muuta nähnytkään kuin keskenkasvuisuutta. Mutta silti.
Kohta pääsen ottamaan neidistä viralliset puolivuotismitat ja -kuvat. Tuntuu aivan once in a lifetime -tapahtumalta!
0 kommenttia:
Lähetä kommentti