20. elokuuta 2012

#40 and you won't cry for what you've lost


Laura matkusti tänne kuoppaan perjantaina ja venaili meillä koululla hissantunnit (lukiolla! en olekaan päivittänyt koulun alusta mutta en jaksa sitä ainakaan nyt tehdä, ehkä joskus seuraavassa postauksessa sadan vuoden päästä), ja sitten puoli neljältä kipaistiin Cittarin kautta meille, tehtiin ei-juuri-mitään se ilta, käytiin lenkillä vähän kuvailemassa ja valmistauduttiin viikonloppuun.

Lauantai. Lähdettiin tästä ajamaan puoli kahdeltatoista, oltiin Espoossa vaille puoli kahden maissa ja porteilla kahden aikaan. Sisään päästiin vähän ennen puolta kolmea, kipaistiin vessaan (nami) ja kirmattiin sitten isoimman lavan eteen. Ensin oltiin kolmannessa rivissä ja etuaitaa sitten alettiin renklaamaan ja se nostettiin parikymmentä senttiä korkeammalle niin, että korokkeella olevien takaa ei näkynyt mitään. Aitaa sitten renklattiin toiseenkin otteeseen ja ennen Carpark Northia päästiin sille (toiseen riviin) Lauran kanssa. Saatiin muuten kiljua ihan kunnolla ja saattaa olla, että juuri tuon Suomen-keikan "kiljuvat fanit" pääsevät kys. bändin seuraavalle levylle - täytyy seurailla ja ostaa se sitten. Livenä tämä ihan tuntematon bändi kuulosti tosi hyvältä ja otti yleisön ja olihan siellä parikin kappaletta, jotka olivat tuttuja mutten vain osannut yhdistää esittäjään! 

Näiden jälkeen esiintyi Donkeyboy ja joidenkin hiemanliikaaottaneiden nuorten naisten (kuulostaapa tyhmältä sanoa noin! :D) oli pakko tunkea siihen korokkeelle meidän taakseemme ja hieman ahdasta oli ja ahdistavaa, kun koko esityksen ajan oli pysyttävä korokkeella ja tarrattava sitten meihin kun tasapaino horjui. Ilmeeni oli varmasti melko kärsivä, en tiedä huomasikovatko esiintyjät, kun sitä eturiviä siinä pariin kertaa vilkuilivat vuorollaan edestäni, mutta anteeksi, ei johtunut musiikista!

Sitten kuunneltiin hieman tuskaisina Poest Of The Fall ja aika hirveää se oli koska aluksi tuli kappaleita, joita en koskaan ollutkaan kuullut eli siinä ei oikein osannut olla mukanakaan vaan toivoi, että loppuisi mokoma mahdollisimman pian. Ja kun tekivät sellaisen tempun, että pitivät oudon tauon ja olin jo että "noniin jes olipas lyhyt setti", mutta tulivatpa takaisin ja soittivat mooonta biisiä! Kuinka julmaa. Onneksi nämä olivat sitten sellaisia tutumpia, että siinä pystyi taputtelemaan ja laulamaan kertoja mukana.

Hurtsiahan tänne monen mutkan kautta päädyttiin katsomaan (tai siis ei päädytty, vaan sitä oli tarkoitus mennä katsomaan ja sitten tuli mutkia matkaan ja koko reissu oli epäonnistumassa kunnes junailin viime tingassa kaiken kuntoon), ja sen ja Poest Of The Fallin välillä oli jotakin 50min odotteluaikaa. Ihmisiä pakkautui lisää ja lisää, ja siinä about metrin levyisellä korokkeella oli perätysten kolme riviä ihmisiä niin sumpussa kuin mahdollista. Lauran kanssa oltiin siinä tokassa rivissä (Laura puoliksi kaiteessa kiinni) yleisöstä katsottuna hieman lavan oikealla puolella ja meillä oli välissä yksi mukavanoloinen ihminen ja siinä muutaman ihmisen porukassa sitten tuli päiviteltyä, mitä ihmiset ajattelivat tunkiessaan yhtä jalkaansa sille korokkeelle, kun ei siihen ollu mitään mahdollisuutta päästä... 

Ihana sandwicholo kesti koko ajan, mutta se vajaa tunti ennen shown alkua kului kyllä todella nopeasti, ja porukka aloitti melko tasan määrättyyn aikaan eli 21:45. Sen jälkeen ei sitten paljoa mitään kohtaa pakottanut lukuunottamatta käsiä, joiden olemassaolon tiedostin harmittavasti. Silti urheasti huiskuttelin koko soiton ajan.

Olin jo kamojenlaittovaiheessa siinä tilassa, että olisin voinut itkeä, joten pelkkä intro sai vollotuksen alulleen. Vieressäni oli varmasti ihana olla, kun tärisin aivan kamalasti ja vedin sillä lailla ihanan itkuisesti henkeä ja kyynelehdin. Pyydän anteeksi kaikkia niitä, joita tinttasin vahingossa kyynerpäällä ja taputusten lomassa hakkasin päähän ja joilta revin hiuksia - tein sen vahingossa. 

Musiikki. En tajua sen voimaa. Sitä tunnetta. Ei kukaan kaverini itke samalla lailla musiikin takia, paitsi Laura.  Ei kellään muulla ole sitä tunnetta. Silver Lining, Wonderful Life, Happiness (huutolaulu ♥), Blood Tears & Gold, Evelyn, Sunday, Unspoken, Devotion, The Waterista pieni instrumenttipätkä, Confide In Me, Illuminated (kännykkävalomeri ♥), Stay (huutolaulu ♥) ja encorena Better Than Love. Lisäksi jossain välissä kuultiin aivan uusi kappale, jonka lyriikoita tungin tähän postaukseen kahden osan verran. Oikeastaan en muista biisistä mitään muuta. Ei sitä yhden kerran kuuntelulla saa edes melodiaa päähän, jos on muutenkin oudossa hurmostilassa.

Oikeasti rakastan ihan liikaa. Odotus, intro, Theo, Adam (kirjoitin ensin Ahma mitähän...), orkesteri, kiljuminen, hengessä mukana oleva eturivi, käsimeri, huutolaulua, lisää kiljumista, kädet ilmassa taputtamista, hyppimistä, itkua ja huutoa ja kamalaa kärsimistä mutta samalla jotain maailman ihaninta, upeinta, kauneinta ja rakkainta. 

Näytimme Lauran kanssa todella viisailta kun kävelimme pois sieltä, kumpikin itki ja hoiperteli ja Laura kääntyili useaan kertaan katsomaan lavaa ja kiskoin sitä pois sieltä ja revin ympäriinsä enkä itsekään meinannut pysyä pystyssä. Näin me humalaiset eikun. :))) Varmasti näytettiin a) eksyneiltä pikkulapsilta b) Laura surulliselta koska sen saama ruusu oli katkennut ("Ai no tässä ois tämmönen varsi" ja sitten Laura löysi myös kukan ja tämä ruusu vietti kaksi yötä huoneessani ja aassjd Theo on koskenut ja pussannut sitä). Ainiin kuva cee Lauran iPhone 4S. Tajusin että me ei tehty edes yhteispostausta hmmhmhmhm.

so darling, be strong

Nyt sattuu. Kaiken takia eikä eniten siksi, että keikka. Tai no se on pikemminkin show. Mutta aaw, Theo niin tykkää Suomesta! Saimme Twitterissä ihastella useampaa Suomelle omistettua twiittiä ja kahta kuvaa ja suomen kieltä herran itsensä kirjoittamana. Kotimme. ♥


ps. kiitos 22 seuraajalle! 

0 kommenttia:

Lähetä kommentti