29. toukokuuta 2012

#31 we watched the rockets kiss the sky

Mikään kuva ei kerro niitä tuhansia sanoja jotka tahdon sanoa. En osaa itse sanoa, muotoilla tai kirjoittaa niitä. En tiedä mitä ne ovat. Tiedän vain, että ne ovat olemassa, minulla on ne jossain pääni sisällä. Ja ne tarkoittavat paljon, ne tarkoittavat kaiken. Oli se sitten oikeinkirjoitukseltaan miten epäoikea tahansa. 

Jälleen tuli vietettyä parhaita päiviä elämässäni. Onhan niitä ollut. Minulla on takataskussa ainakin kaksi viikkoa maailman parhaita päiviä. Minulla ei ole parasta päivää, vaan useita sellaisia. Silti ne eivät onnistu pitämään minua pystyssä tai kiitollisena. Tahdon viettää parhaita päiviä koko ajan, useita viikkoja, kuukausia, vuosia. Se ei ehkä ole mahdollista kaikille. Minulle se on. Olen siitä varmempi kuin mistään muusta asiasta elämässäni, itsessäni, maailmassa ulkopuolellani. Tiedän miten saan sen toteutettua, tai miten se toteutetaan. Minulla vain ei ole valtuuksia toteuttaa sitä. Mikä on piinaavaa. Mikä juuri satuttaa, tuhoaa. Olla yksin, luovuttamatta, vain odottaa. Se on hankalinta.

Perjantaina kello 14:50 lähti bussi Heinolasta Jyväskylään. Perillä oltiin 16:55 ja viiden aikaan minut haettiin asemalta ja autoilin sitten Laukaalle Marjon miehen ja näiden kahden pojan kanssa. Tarkoituksena oli viettää viikonloppu kenneltyttönä, pentuvahtina Marjon luona, kun tämä itse juoksentelee ensin lauantaina agilityssä Kiian kanssa ja sunnuntaina matkaa Joensuuhun näyttelyyn. Kyseessä siis tämä pentue ja Amazeme-kennel, jonka olemassa varmaan suurin osa lukijoista tiedostaa kirjoitusteni takia.

Yleisesti voin sanoa, että meillä meni hyvin. Ensimmäinen kerta, kun toimin kenneltyttönä ja ensimmäinen kerta, kun tapaan alle luovutusikäisiä bordercolliepentuja. Totta kai tiesin, että rakastan tätä kaikkea. Rakastan tätä pentuetta, rakastan sen vanhempia, etenkin emää, emän sukulaisia, etenkin emänemää, kasvattajaa, kaikkea.  Herraisä ei kukaan voi olla rakastamatta pieniä taapertavia koiranpentuja. Ja kuka olettaa, että en erityisesti rakastaisi bordercolliepentuja, joiden emänemä on suosikkibortsuni koko maailmassa? Joku ehkä. Tai en tiedä.

i think we'll never change
and our hearts will always separate
forget about you
i'll forget about you

Ensimmäisenä tapasin tietenkin aikuiset haukut eli Nancyn, Kiian ja Superin, ja kun pennut alkoivat heräillä iltapäiväuniltaan, pääsin tekemään lähempää tuttavuutta Pikku Myyhyn, Lentsuun, Kiireeseen, Rauhaan, Kuuttiin ja Vienoon. Pennunpehmeä karva, nappisilmät, hieman hallitsemattomat pyrähdysliikkeet, pienenpienet naskalihampaat, vaaleanpunaiset tassut, masut ja se ainutlaatuisen ihana koiravauvantuoksu. Heti pentujen syntymästä lähtien tiesin Kuutti-lapsen valloittavan minut täysin, ja tämän rinnalle suosikiksi vielä vahvemmin vierailun myötä nousi Kiire-tyttönen, joka ensimmäisenä tunki syliini hakemaan lisähuomiota. Kaikki pennut olivat todellakin sellaisia iholle tulevia koiria, todella avoimia ja vilkkaita lapsia. Väkisinkin tuli ikävä Alman kakkospentuja. 

Lauantaina vastuu vauvojen hoidosta oli kutakuinkin minulla. Käyttelin Superia lenkillä, vein lapsukaiset pihalle, syötin ne, siivosin pentuhuoneen, leikitin, laskin Supran imettämään, vahdin lasten unta. Sama kaava toistui sunnuntaina. Saan olla onnellinen siitä, ettei mitään tapahtunut. Ei yhtäkään vaaratilannetta, ei edes hätäilytilannetta. Ainoa asia, jonka voisin mainita, oli se hetki, kun Pikku Myy tunki päänsä pentuportin pinnojen välistä eikä heti saanut sitä pois. Yritti sitä kautta tunkea itseään ulos, ja jouduin pakittelemaan neitiä takaisin pentuhuoneen puolelle. Päänsä sai neiti aivan itse irti, ei edes tarvinnut itkeä ollenkaan. Oma hätäni siitä, että Alman pentujen aikaan yksi lapsi yön aikana sai päänsä pentulaatikon virkaa toimittavan sängyn päätypinnojen väliin jumiin, ja aamulla sitten herättiin kun raukka itki kiikissä kovaan ääneen. Vaikka tämäkin  saatiin irti ilman suurempia operaatioita. Vaikka pennun pää niin sutjakasti sopii joka paikkaan, se ei jostain syystä sovi yhtä sutjakasti takaisin, tiedä sitten mistä johtuu. Pikku Myynkään pää ei varmaan kovin montaa päivää enää mahdu pinnojen välistä! :)

the things we never say
are better often left alone
forget about you
i'll forget about this time

Vienoa kuopsuttaa.
Vieno ja Lentsu.

Pikku Myy ja Kuutti.
Ja Lentsu nappisilmineen.

Vauvoja oli tietenkin hankala kuvata, kun olivat koko ajan menossa pää viidentenä jalkana (ja häntä kuudentena). Pentujen olemus kiteytyykin paljon paremmin niihin videoihin, joita muutaman kappaleen napsin kun lapset olivat virkeimmillään. Katsotaan jaksanko koskaan ladata niitä kummemmin minnekään, onhan siellä niitä suloisiakin kohtia. Varmasti pahimpina päivinä minun tarvitsee vain vilkaista videopätkää koneelta niin saan itseni huutamaan muistamaan, että on olemassa jotain niin kaunista kuin tämä. 

Onneksi minulla oli kivana kuvauskaverina poseeraustaitoinen Super (Amazeme Golden Queen), josta sain ihan muksuja kuvia kun lauantaina kävimme kaksistaan lenkillä. 





Super ei todellakaan näytä siltä, että se on neljä viikkoa sitten synnyttänyt kuusipäisen pentukatraan ja vedellyt ruokaa 1,5 litraa päivässä (tosin nyt enää 1,2l). Se on aivan valtavan kaunis eläin. Ja edukseen. En tiedä kokeeko kukaan koskaan sellaista tunnetta, että jonkin asian kauneuteen voisi pakahtua. Tai ajattelee, miten ihmeessä sellaista voi olla olemassa. Minä koen ja ajattelen niin joidenkin tiettyjen koiratapausten kohdalla. En vain ymmärrä. Voisin vain elää ja hengittää sitä kauneutta, sitä olemusta. Se on todella lähellä sitä hengittämistä, jota musiikki aiheuttaa. Mmmm. ♥

 but it's the same old situation
we made it through this far
we watched the rockets kiss the sky
i saw the flames burn out in your eyes

Kotimatka tuotti kamalia vaikeuksia ja tuskaa sen osalta, että olin joka viiden minuutti niin lähellä itkua, että juuri ja juuri kykenin pidättämään kyyneleet ja katkonaisen hengityksen. Vellotin tunteita laidasta laitaan. Suurta onnentunnetta seuraa aina vielä suurempi suruntunne, sen olen oppinut ja opin edelleen muistamaan. Se aiheuttaa lukemattomia itkuisia öitä ja kyyneleitä. Mutta jollain tietyllä tapaa osaan jo ottaa sen vastaan ja pidän kaikkea sen arvoisena. Itken onnesta, mutta samalla sen menettämisestä, onnellisuuden loppumisesta. Juuri siksi tahtoisin elää parhaita hetkiä koko ajan. Niitä onnellisimpia, joista saan voimaa. Mikäli eläisin niitä jatkuvasti, ei tulisi loppua, reunaa, jolta pudota taas niihin pimeänhakuisiin iltoihin. Kaikki bortsuihin viittaava saa minut haikailemaan yhä enemmän omani perään.

nothing that i do
will ever be enough for you
whatever i do, whatever i do
take me as i am
i'll never be the other man
forget about you
i'll forget about this time

Horjutun väkisinkin siitä, kun vanhempani ottavat koira-asian puheeksi. Se on kuin tauti, joka tarttuu, jos siitä puhutaan. Jos ollaan hiljaa ajatellaan, ettei satuteta ketään, että asia unohtuu. Minua satuttaa kumpikin. Mitä enemmän asiasta puhutaan, sitä enemmän se kielletään. Kun siitä ei puhuta, tunnen itseni tietämättömäksi. Ja kun sanotaan, että siitä puhutaan keskenään harva se ilta, voin vain ajatella, mitä siitä puhutaan. Milloin on minun aikani puhua ja kertoa, että itken sen asian takia valehtelematta kuutena iltana viikossa. Usein seitsemänä. Ei, minulla on aikani kertoa se milloin tahansa, mutta en pysty. Koska olen säälittävä, enkä osaa puhua itkemättä. Siinä on minun heikko kohtani.

so won't you save this conversation
and find a better time?
don't you ever understand
that if it hurts i'll do whatever i can?

Sunnuntai-iltana pidimme päättötyöviikkotyön, leikkimökin, tupaantuliaisjuhlat, ja matkalla sinne (kyllä, lähes suoraan bussista, joka saapui 17:25 ja pippalot pidettiin kello 18:00) hölötin tietenkin pennuista. Ja äiti esitti tietenkin sen kysymyken, että kysyikö Marjo, että otanko pennun. No ei kysynyt. Ja voi jessus, vihaan sitä kysymystä, vihaan sitä etenkin tuossa muodossa, jossa äiti sen kysyy. Tahdon vain pamahtaa. Kerroin, että käymässä ollut Ronjan omistaja kysyi kyllä. Ja vastasin, että joskus pitkän ajan päästä. Ja sitten äiti kysyi, että uskonko todella, että este pennun ottamiselle ovat vanhempani. Vastasin, että kyllä. Muuta estettä ei ole. Este ei ole kasvattaja, ei sopiva emä, ei pentue, ei ajankohta, oma aikani, minä. Ei ole muuta käypää estettä. Kuulemma he eivät ole este. He ovat sanoneet, että luottavat minuun. 

Mutta he kuulemma tietävät, että pentu jää heille, kun muutan pois. Kommenttini tähän oli tietenkin se, että herranjestas, mistä he ovat saaneet sellaista päähänsä. Voin sanoa tuntevani itseni lähes kokonaan. Jos en muuten niin tältä osalta. En ole luovuttaja, varsinkaan koirien kanssa. Se kaikki tunnevyöry, tuska, itku, paha olo. Jos sen seurauksena viimein saisin sen, mikä kaiken epäolemassaolollaan aiheuttaa, en olisi jättämässä sitä minnekään, en kellekään. En todellakaan. En missään nimessä. Koskaan. 

and if it's set in motion
i'll watch it all pass by
and leave the rest unspoken
i'll never change my mind

Koira ei kuulemma sovellu kerrostaloon asuttuaan ensin omakotitalossa. On mahdottomuus, että se tottuisi yllättäen pienempään asuntoon. Kuulemma. Mielestäni tasapainoisen, aikuisen koiran ei pitäisi olla moksiskaan kodinvaihdoksesta. Jos siitä syntyisi ongelmia, olisin itse tehnyt suuren virheen jossain kohti. Bordercollie on käsittääkseni rotu, joka sopeutuu nopeasti ja hyvin, ei ole erityisen haukku- / ääniherkkä. Se ei tarvitse lammastarhan kokoista aluetta kotipihakseen. Minkään koiran ei kuulu ulkoilla kotipihalla. Minkään koiran ei kuulu ulkoilla sisällä. Vai kuuluuko? Eihän pienempään asuntoon muuttaminen tarkoita sitä, että lenkkeily, harrastaminen ja aktivointi vähenisivät mihinkään suuntaan. Vai tarkoittaako? Eihän bordercollie ole tyranni. Tunnenhan itsekin useita suuria koiria ja myös paimenkoiria, jotka asuvat ongelmitta kerrostalossa. 

leave it unspoken, leave it unspoken
leave it unspoken, leave it unspoken now

On helpottavaa, että vanhemmat eivät enää epäile omaa kiinnostustani, jaksamistani, aikaani, taitoani ja omistautumistani. On ahdistavaa, että asia saattaa todellakin olla kiinni yhdestä seikasta. Siksipä yritän kaikin mahdollisin keinoin selvittää tämän. Hakea kommenttia ihmisiltä, ajatuksia ja kokemuksia. Minun on pakko yrittää. Tai en saa mielenrauhaa. Aina voi yrittää. Siitä olen kuitenkin varma, että olen joka tunti tunnin, joka päivä päivän, joka viikko viikon ja joka kuukausi kuukauden lähempänä määränpäätä.

so just let me go
i won't change my mind
i'd rather be lonely
than be by your side
and nothing you say
could save us this time
i'd rather be lonely

10 kommenttia:

  1. Ei kerrostalo ei todellakaan ole este paimenkoiran omistamiselle :) Meillä on kaksi paimenta kerrostalossa, sekä yksi toyterrieri. Kaikkein eniten näistä kolmesta kerrostalon ääniin reagoi meidän terrieri, koko ikänsä sellaisessa asunut (asunut myös opiskelija-asunnossa opiskelijoiden talossa, jossa meteliä kyllä riitti voit uskoa). Itse tapaan sanoa kauhistelijoille, kun kyselevät, että miten meillä voi olla kolme koiraa kerrostalossa, kun nehän tarvitsisi jo pihan, että onhan meillä pihaa. Niin paljon kuin itse jaksaa kävellä. Mielestäni koira on onnellisimmillaan, kun se saa liikuntaa, aktivointia ja näkee maailmaa. Kerrostalosta sitä on ns. pakko lenkittää ellei halua kerätä sohvan kappaleita lattioiltaan työpäivän jälkeen. Kerrostalossa asuminen aktivoi koiran omistajan todella tehokkaasti. Omakotitalossa helposti laitetaan se koira narun päähän ja annetaan olla siinä; kyllähän se voi pihaankin tehdä hätänsä, niin kuin pissattaminen ja kakattaminen olisi ainoa syy koiran ulkoiluttamiselle. Toisinaan myönnän kaipaavani omaa pihaa, kipeänä ja yövuorosta kotiin palanneena, pitkän iltavuoron jälkeen myöhään illalla, mutta on raahauduttava lenkille. Ja hyvä niin. En olisi varmaan ikinä päässyt nauttimaan kesäisestä auringonnoususta viideltä aamulla tai nähnyt miten hiljainen kaupunki on myöhään illalla talvella, kun on pakkasta ja kylmä. Ei kerrostalo ole koiralle sen kamalampi paikka asua kuin mikään muukaan. Omistaja on se joka ratkaisee, ei asumismuoto tai paikka :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin olen huomannut, miten ihmiset toisinaan päivittelevät kerrostalossa asuvia koiria ja itsekin olen luultavasti miettinyt tätä aikoinaan, kun olen kuullut joidenkin suurten koirien omistajien asustelevan pienissä kämpöissä. Mistä lie tarttunut.. Mutta tosiaan, ei koira sisällä ulkoile! Omakotitalossa on todellakin helppo laskea koirat tuonne pihalle hetkeksi, jos nyt sattuisivat sinne pissimään tai kakkimaan (mitä eivät tee, plussaa niille siitä!). Olen luvannut itselleni, että mikäli pikkubortsu koskaan tähän taloon muuttaa, kotipihaa ei käytetä vessa-aitauksena. Kun ei sitä nytkään käytetä!

      Äidin kanssa olemme kauan sitten sopineet, että Ponzo lähtee minun mukaani, kun muutan kotoa pois. Leikitään, että minulla nyt olisi tuolloin se parivuotinen bc. Todennäköistä olisi, että tämä selviäisi varsin hyvin muutosta ja tuskin reagoisi siihen sen kummemmin, onhan koira vielä nuori (tähänkin voi vedota!). Sen sijaan rauhassaan talon kuninkaana elellyt 8-vuotias Ponzo ei välttämättä koskaan tule sopeutumaan kolisevaan kerrostaloon. Varsinkaan, kun sillä jo nyt on havaittavissa jonkinmoista ääniherkkyyttä esim. oven käydessä ja yöllä yllättäen pamahdellessa. Tätä en saisi toivoa (kerrassaan loistava vetoamiskeino taas; jäisin yksin asumaan, mikäli P ei sopeudu), mutta tietenkin pelkään.

      Kiitos kovasti kommentistasi, on muuten kerrassaan nättejä paimenelukoita sinulla! :)

      Poista
  2. wau, tosi hienoa ku pääsit tonne kenneltytöksi!:) oli ihan pakko tähän kommata koska ton postauksen aihe ja se et tietäisit mun lukevan tätä ja tajusin et tää kommentti on muute tosi typerä:D no kuitenki ooon ihan älyttömän happy sun puolestas ku tonne pääsit:))

    ymmärrät kai?:3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja erityisen hienoa on se, että en varsinaisesti päässyt, vaan minut kutsuttiin! Aw. ♥ Hehe ja tykkään kyllä varsin turhistakin kommenteista, typerähän tämä ei ollut. :D Ymmärrän!

      Poista
  3. Pakko kompata Katjaa tämän kerrostaloelämäasian tiimoilta. Bortsun hankkimista harkitessani tuli muutamaan kertaan mietittyä, voinko aktiivisen paimenkoiran ottaa kerrostalokaksioon, mutta en kertaakaan keksinyt mitään tekijää, joka koiran elämänlaatua kerrostalossa huonontais.

    Nemo on niin bortsu, aktiivinen, aina valmiina ja sillä on energiaa vaikka koko päiväksi. Tämän takia juoksutetaan sitä metsässä, käydään kentällä heittelemässä palloa, tehdään uimareissuja ja yleensä koira on mukana melkein kaikkialla minne sen nyt mukaan viitsii ottaa. Ja sitten treenataan. Miksipä koira siis kärsisi siitä, että viettää loppuajan kerrostaloasunnossa?

    Poikakaverin vanhemmilla yökyläillessä minä itte laiskistun huomattavasti, kun on omakotitalo ja iso piha, jonne voi vaan päästää koirat ja istuskella seuraamassa menoa. Kivaa sekin, mutta oon ilonen siitä, että kotona ollessa on pakkokin tehdä ja liikkua koirien kanssa.

    Kyllä bortsu kerrostaloon sopeutuu, jos on kyseessä tervepäinen yksilö, jolle tarjotaan riittävästi aktivointia! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä! :) Niitä samoja asioita, joita olen itsekin kelaillut. Kerrostalossa asuminen on kaikin puolin okei, mutta suurempi kynnys taitaa olla se, miten bc tottuu aivan eriääniseen taloon. Kysymyshän ei ole siitä, että sen elintavat muuttuisivat, ainoastaan ympäristö. Mutta itseäni toistaen olen varma siitä, että bortsun kanssa onnistuttaisiin muutossa paremmin kuin Ponzo-terrierin. Kyse on tietenkin todella paljon yksilöllisyydestä ja koiran perimästäkin; tärkeäksi nousee taas se, että saan itselleni täsmällisesti sopivan lapsukaisen, ainakin suurin piirtein omia tarpeitani vastaavan ja ensibortsuksi pätevän. Minkä lasken aivan kokonaan kasvin käsiin! Itse pentuahan olen sitten valmis odottamaan, Sitä Oikeaa, mutta vanhempien kanssa yhteisymmärrykseen pääseminen on juttu, jonka tahdon jostain syystä hoitaa ohitse. Ehkä koira kerrostalossa -ihmisten toimivanpuoleiset kommentit valaisevat heitäkin oikeaan suuntaan.

      Poista
    2. Tottumisasiaa varmasti sitten tulevaisuudessa auttais ainakin se, että koira alusta asti tottuu erilaisiin ympäristöihin, ääniin ja ylipäänsä kaikkeen ihmeelliseen mitä maailmassa voi vastaan tulla. :)

      Nämähän on niin yksilöllisiä juttuja, mutta meillä Nemo ei esimerkiksi päästä mitään ääniä, ei ole päästänyt missään vaiheessa. Nala the terri kyllä saattaa haukahdella jos postisetä oikein ronskisti tunkee kirjeitä luukusta, mutta Nemo ei reagoi mihinkään haukkumalla. Ylipäätään ainoa asia mihin se reagoi on postiluukun pieni napsahdus kun alaovi aukeaa; silloin on aina mahollisuus että joku tulee meille kylään. Sillon se kuuntelee korvat höröllä ja tuijottaa ovelle hetken aikaa.

      Nimenomaan kannattaa panostaa siihen Omaan Pentuun. Kertoo kasvattajasta paljon, että osaa perustella miksi juuri tämän pennun on valinnut. :) Ja ylipäätään uskon siihen, että jos koira on kohdannut kaikenlaista ja tottunut erilaisiin asioihin, niin elinympäristön muutos ei sitä niin radikaalisti hetkauta, etteikö muutokseen tottuis kohtuullisessa ajassa!

      Poista
    3. Tosiaan, koiran on varmasti helpompi tottua uuteen vakituiseen asuinympäristöön, mikäli se on reissannut siihenastisen elämänsä aikana, sosiaalistunut. Meilläkin on tuttavia ja sukulaisia, jotka asuvat kerrostalossa, eikä näin kerrostalokokeiluvierailuja aina silloin tällöin olisi täysin mahdotonta järjestää. Jos varman päälle tahtoo pelata, ja totta kai kannattaa! Luultavasti kaikenlainen maisemanvaihtelu, kuten näyttely- ja kisamatkat, uusien koirien tapaaminen, kaupunkikäppäilyt, uudet ihmiset ja äänet, nimenomaan niiden kokeminen, vaikuttavat. :)

      Meillä ärrierit eivät ole ehkä maailman sosiaalisinta väkeä, vaikka ovatkin jonkun verran reissanneet, ja senkin takia siitä Omasta olisikin tulevaisuudessa tarkoitus sosiaalistaa ainakin lähes kaikkien kaveri, erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin tottunut reipas paimeneläin.

      Poista
  4. Sukulaisellani on collie, jonka kanssa hän muutti noin vuoden koiran ottamisen jälkeen ison pihan omaavasta asunnosta kerrostaloasuntoon. Poika ei ollut moksiskaan ja sopeutui todella nopeasti.
    Lenkillä koiran kanssa käydään kolme neljä kertaa päivässä joten kotona on täysin rauhallinen.

    Sinusta olen saanut semmosen kuvan, että todella pystyt tarjoamaan bclle aktiivista toimintaa ja virikkeitä, joten miksei se sopeutuisi loistavasti kerrostaloonkin?

    Onnea sinulle bortsun hankintaan, toivon todella että pian saat yhden :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) On kyllä todella kiva ja helpottavakin kuulla useammalta tasolta, että koira on sopeutunut muutonkin jälkeen hyvin kerrostaloelämään.

      Olen päässyt lähes kokonaan irti siitä olettamuksesta, että olisin liian huono bortsun kaltaiselle koiralle, mikä on osittain hyvä, osittain huono juttu. Hyvä sen puolesta, että saan itsekin itsestäni varmemman kuvan ja tunnen todella pystyväni omistamaan jotain "niin haastavaa ja vaikeaa kuin bordercollie". Vakuutan itse itseäni. Huono puoli on se, että pelkään antavani itsestäni omahyväisen ja yli-itsevarman kuvan - vaikka se jäisikin vain omaksi pelokseni eikä kukaan muu minua sillä lailla tajuaisi. Muissa asioissa kun olen sitten se epävarma pikkulikka, joka jännittää ja pelkää aina pahinta.

      On kuitenkin aina ihana kuulla joltain vieraalta ihmiseltä, etten vaikuta täysin mahdottomalta tämän isoimman haaveeni kanssa, vaikka olenkin iältäni melko säälittävä vielä. :)

      Poista