#69 when life leaves us blind, love keeps us kind

Olen reilun viikon aikana rullaillut hitaasti mutta varmasti pelkkää alamäkeä. Ja kuinka typerä olo minulla on kaikesta kaiken suhteen, tai no oikeastaan minulla on typerä olo vain itseni suhteen ja takia. Ei vain pitäisi heittäytyä onnellisuuteen ja ajatella, että vihdoinkin kaikki yrittää kääntyä hyväksi. Kun mitään ei kuitenkaan koskaan tapahdu, ja tämä typeryys tulee takaisin joka tapauksessa, oli sitä hyvää kuinka pitkän aikaa tahansa. Koskaan ei saisi tuudittautua onneen, koskaan ei saisi oppia odottamaan hyvää. Voi miten on typerä olo. Enkä oikein tiedä mitä ajatella mistään. Suren monen asian takia.

On satanut liikaa. Siis ulkona. Vettä. Senkin takia en osaa pitää itseäni niin virkeänä ja järkevänä kuin mitä pitäisi. Heti kun torstaiaamuna näytti siltä, että aurinko saattaa paistaa edes muutaman minuutin, olo oli heti parempi. Ilmeisesti säällä on ihan mahdottoman suuri vaikutus siihen, millainen mielentilani on. Samaten olen nukkunut ihan tavattoman paljon, siis ihan oikeasti on ollut pakko päästä nukkumaan päikkärit ja könytä sänkyyn ennen kymmentä. Nyt paistaa aurinko ja vaikka olenkin väsynyt käyttämään aivojani mihinkään niin lämmittää. Kunpa ensi viikollakin paistaisi. Pidän sormia ristissä kuten teen muutenkin ehkä puolet valveillaoloajastani.

when you've suffered enough

and your spirit is breaking

you're growing desperate from the fight

remember you're loved and you always will be

this melody will bring you right back home

Sitten on tuo koira. Minulla ei alunperin ollut ideana, että minulle suodaan jotain tuollaista, sitten vedetään matto jalkojen alta (ei vaan matot, niitä olikin useampi) ja jätetään kahdestaan roikkumaan. Kai se käy näinkin, ainakin pentu hoitaa asiansa ja pitää sen verran pinnalla, että eihän tässä saa antaa järjen uida kauaksi. Samoiten en kykene uppoutumaan typerien ajatusten pariin, kun täytyy ajatella mitä teen tuon kanssa ja mitä se tekee nyt ja milloinkin. Kaikki täytyy suunnitella ja se on vain hyväksi.

Koska sää on ollut vähän mitä on, niin en ole onnistunut kuvailemaan sitten ollenkaan. Keskiviikkona nappasin muutaman säälittävän sadesääräpsyn tuosta, mutta siihen se jäikin. Emme edusta seisotuskuvissakaan. Parin tunnin päästä lähdemme Tiian ja tämän kleinin Neelan kanssa lenkille, ja toivottavasti saan sieltä jonkinlaisen kasan kuvia otettua! Kiva nähdä myös se, innostuuko Grima leikkimään niinkin pienen kaverin kanssa vai onko sille jo pinttynyt päähän se "pienet eivät leiki" -käsitys, jonka nuo pikkuterrierit varmasti helposti muodostavat. 

when life leaves us blind

love keeps us kind

Tungen tätä aivoihini ja yritän ajatella, että niin se menee. Koska niin se menee. Ja tulipa tässä mieleen, että voisin lähiaikoina kirjoittaa kunnollisen postauksen siitä, mitä olemme Griman kanssa tehneet ja millainen koira tuo oikein on, kun onhan tuosta sanottavaa ja kerrottavaa! Ja mikäli sääennustaja kertoo ensi viikolle hyvää säätä, saatamme vihdoinkin päästä ekaa kertaa ihmettelemään agilityesteitä kentälle. Mamman hinku ainakin on kova ja lapsessa riittää vauhtia.

Grima 16.04. 13 viikkoa / 3 kuukautta, 37cm ja 6,8kg. 

Hyi mikä namipönötys mutta katsokaa sen nassua. Melko suloinen koira.