Huomentapäivää! Hävettävän paljon aikaa on kulunut siitä, kun olen vaivautunut kirjoittamaan tänne mitään, anteeksi. Minulla kun kuitenkin on jonkun verran lukijoita, niin ehkä tätä tosissaan joku joskus katseleekin, joten ehkä sitä voisi kirjoitella. Tarkoitukseni oli säästellä ajatuksiani vielä viikon verran eteenpäin, kun silloin minulla todella on jotain postausasiaakin, mutta menköön. Nyt on niin tylsää, että ellen tee jotain järkevää, pää räjähtää. Enkä malta vielä mennä nukkumaankaan, sillä onhan kello vasta vähän yli kymmenen ja näin ollen lauantai-ilta on nuori.
En ole tehnyt sitten mitään. Varsinkaan koirien kanssa. Omieni. On ollut liian kylmä väkertää ulkona mitään ja koska kaikki on ollut joka asian kohdalta enemmän tai vähemmän sekaisin, niin en sitten ole muuallakaan. Ahahahahahah hienoa minä. En ole edes kuvannut. Mietin paraikaa joitain vanhoja kuvia blogintäytteeksi, ettei tämä postaus ole laatua maailman tylsin, mutta en taida niitäkään keksiä. Tyytykää pelkkään turhaan tekstiin ja luottakaa siihen, että olen vilpittömästi pahoillani. Viikonloppuisin on ollut vain pimeää ja arkisin olen istunut koulussa, joten umm.
Kerttu sairasteli alkuvuodesta mutta on taas kunnossa. Almalla on ehkä maailman höperöimmässä mielentilassa tällä hetkellä, jännityksellä odotamme, alkaako sillä pian juoksut (ei pitäisi laskujemme mukaan olla mahdollista) vai mistähän on kyse. Olin itse mukavassa flunssassa edellisviikolla ja mukavasti pahimmassa tilassa matikankokeessa, jonka jälkeen olo parani. Olen allerginen matikalle. Koeviikosta kuitenkin selvittiin hengissä ja ensi viikolla toivottavasti saan loput kokeet takaisin, perjantaina kun mukaan lähtivät vain matikka ja psykologia.
Minulla on itseni kanssa ollut todella hauskaa vuoden ensimmäisen kuukauden kanssa, sillä olen ollut aivan epänormaalissa mielentilassa koko ajan. Muuta en osaakaan sanoa. Olen antanut itseni olla kamala fanityttö, olen yrittänyt opetella olemaan sinut Hurtsin kanssa, olen laskenut päiviä Musen keikkaan, menettänyt järkeni ja seonnut, katsonut vapaaehtoisesti livekeikkoja (ja yhden illan jopa kaverin kanssa ja saimme aikaan ruumiita), katsonut yhden päivän aikana Taru sormusten herrasta -leffatrilogian (keikkaillan jälkeen samaisen Niinan kanssa, 9h olohuoneessa massottaen ja pizzakin tuotiin nenän eteen), hösöttänyt, käynyt epäahkerana koulua, laiminlyönyt sitä, nauranut liikaa, itkenyt vain koska on naurattanut niin paljon, tehnyt edellämainittua yksikseni koska olenhan hauska ihminen ja huumorintajuni puree eniten itseeni, seonnut lisää, itkenyt vähemmän kuin tavallisesti ja ottanut muutenkin kaikki asiat jäätävän rauhallisesti, lähes epäilyttävän optimistisesti.
En tiedä miksi laitoin otsikoksi tuon mikä tuo on. Er. Ja tämä postaus onkin sitten varmasti tässä. Mutta viikon päästä, ehkä tasan viikon päästä, istun tässä samassa asennossa koneella ja kirjoitan tähän tekstikenttään! Lupaan. Tai viimeistään sunnuntaina. Koska minulla on sitten jotain postattavaa, joka on ihan jännääkin. Malttakaa siis!
// Saattekin ihastella joulukuussa 2011 otettua kuvaa minun ja Elinan ihanista koirista, paras yhteiskuva koskaan. Ensinnäkin laatu on taivaallinen, mutta kohteet ja lopputulos hipovat täydellisyyttä. Aku on ehkä maailman hurjin saksanpaimenkoira, iso kuin talo ja oikein kumea haukkuäänikin sillä on, sitten on rääkyvä Ponzo nallennassuineen, mutta katsokaapa kuinka herra tässä pistää parastaan ja esittää omaa itseään eli vesikauhuista kuolavanatappajaa. On se luttana ja pieni ja söpö. Muuten vaan yrittää tappaa kaikki ja iso paha Aukkukin kavahtaa ja pakenee paikalta.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti