Jos joku sanoisi minulle, että viikko sitten näin AkiTykin livenä sanoisin, että ei helvetti, taidat olla erehtynyt henkilöstä. Kun mietin asiaa uudelleen, sanon, että ei jessus, kyllä! Vaikka se tuntuu kuinka uskomattomalta tahansa. Kyllä. Kylläkylläkylläkyllä viime perjantaina jännitin seitsemältä autossa sellaisessa tärinässä että meinasi taju lähteä... melkein. Marraskuussa varattujen lippujen viitenumerolle tuli viimeinkin käyttöä, kun lährimme Elinan kanssa tämän isän kyydillä kohti Jyväskylän Lutakkoa.
Lutakko.... varmaan nimikin kertoo, millaisesta sunnuntaipaikasta on kyse. :D Tanssisali Lutakko...kaunista? Ikkunoiden eteen oli vedetty mustat verhot (:D?), paikka oli pimeä ja musta ja punainen ja seinillä pelottavia tauluja. Eikä kun valokuvia! Huumediileripaikka selvästi! Ei siinä mitään, venattiin istualleen puoltoista tuntia ja seisoin loput puolitoista. Paikan päällä ei varsinaisesti enää jänskättänyt, hirvitti ja mietitytty ja kaikkea muuta mahdollista. Tärisytti. En kuitenkaan sanoisi, että niin paljon kuin menomatkalla!
Me odoteltiin Elinan kanssa, että ne voisivat aloittaa jo iltakymmenen maissa, koska lämppäriä ei ollut. Mutta eihän ne! Eivätkä edes pysyneet aikataulussa, vaan parikymmentä yli yhdentoista saatiin pänti lauteille (tollanen ilmaus?).
Minun ihkaensimmäinen keikkani, minun ihkaensimmäinen tapaamiseni Happoradion kanssa livenä. Eturivi, siinä kulmassa kaiteessa kiinni ja pelko siitä, tykkäänkö. Mitä jos Aki ei kuulosta hyvältä livenä ja mitä jos mitä jos.
Ei siinä voinut muuta kuin 1) huutaa kun ne tulee lavalla, kovempaa kun Aki tulee vikana 2) taputtaa hulluna ja vähän pyörällä päästään koska ne valot 3) ihastua ensitahdilta siihen voluumiin, mikä siitä kajarista oikealta lähtee ilmoille! En ehkä koskaan Kaupunki täynnä ihmisiä -biisiä kuunnellessani voi olla muistamatta sitä tunnetta, kun alkutahdit ja herra rakkaus alkaa laulaa. Herra Jumala ei sitä voi saada unohtaa! Pelkäsin ihan turhaan.
En osaa kirjoittaa sitä tunnetta, en mitenkään, että miltä tuntuu, silloin ja nyt. Se on jotain uskomatonta. Kun se ihminen, joka laulaa kuin enkeli ja jonka päästä lähtee sellaista lyriikkaa, että voin sanoa sitä vähintään sieluni peiliksi tai pikemminkin kuvajaiseksi, seisoo siinä nokan edessä suunnilleen metrin päässä. Se tunne. Kun yltäisi koskemaan. Ei siinä voi muuta kuin palvovasti katsoa, katsoa niinniinniin kiinteästi ja jumaloiden ja toivoa, että herraisä katso tänne! Ei mitään muuta. Ei se kattonut mutta kuitenkin.
Kaupunki täynnä ihmisiä, Tavikset, Puhis, Olette kauniita, Lumen alle, Pelastaja, Rakkaus, Hiljaa niin kuin kuolleet, Ihmisenpyörä, Pois kalliosta, Che Guevara, Sahattu oksa poltettu silta, Ahmat tulevat ja Ruumiinavauspöytäkirja ja viimeisenä Hirsipuu. Jouduin tekemään tavattomasti työtä sen eteen, etten alkanut vollottaa täydellä kyynelmäärällä siinä vaiheessa kun Aki sanoo: "Meijän oli ikäänkuin tarkotus mainostaa tätä meijän Jälkiä-levyä, mutta ei sitä saatana kukaan enää osta joten mekin soitetaan mitä huvittaa!" Ja sitten Ruumiinavauspöytäkirja. Miten helvetissä se sai päähänsä soittaa sen? Anteeksi ne. Koska sielun peili. Tai Ahmat, minun kappale, minun elämäntarinani jajajaja. Voi rakkaus. Jos siihen kiteytyisi kaikki tämä. En tarkemmin tahdo edes niistä ahmoista puhua kiitos mutta ei kiitos.
Jos kukaan tuntee minua ihmisenä... ei vaan: se, miten luulette tuntevanne minut ihmisenä (ne jotka tuntevat irl), ei ehkä ole se oikea juttu. Siinä tilanteessa, siinä hetkessä, minä mukahiljainen lapsi osasin vain huutaa ja kiljua ennen ja jälkeen biisien, niiden välissä, taputtaa ihan yksin kädet pään päällä vaikkei muut ympärillä olleetkaan mukana, laulaa niin kovaa kuin lähtee, olla itseni, nähdä itseni. Heittäytyä, tanssia. Oikeasti kiljua koko ajan. Menettää ajantajun, olla laittamatta silmiä kiinni vaikka pyörryttää, tahtomatta hukata yhtään hetkeä. Rakastaa liikaa jotain, mitä ei tunne. Sen jälkeen myös ihmisen muodossa.
Kaupunki täynnä ihmisiä, Tavikset, Puhis, Olette kauniita, Lumen alle, Pelastaja, Rakkaus, Hiljaa niin kuin kuolleet, Ihmisenpyörä, Pois kalliosta, Che Guevara, Sahattu oksa poltettu silta, Ahmat tulevat ja Ruumiinavauspöytäkirja ja viimeisenä Hirsipuu. Jouduin tekemään tavattomasti työtä sen eteen, etten alkanut vollottaa täydellä kyynelmäärällä siinä vaiheessa kun Aki sanoo: "Meijän oli ikäänkuin tarkotus mainostaa tätä meijän Jälkiä-levyä, mutta ei sitä saatana kukaan enää osta joten mekin soitetaan mitä huvittaa!" Ja sitten Ruumiinavauspöytäkirja. Miten helvetissä se sai päähänsä soittaa sen? Anteeksi ne. Koska sielun peili. Tai Ahmat, minun kappale, minun elämäntarinani jajajaja. Voi rakkaus. Jos siihen kiteytyisi kaikki tämä. En tarkemmin tahdo edes niistä ahmoista puhua kiitos mutta ei kiitos.
Jos kukaan tuntee minua ihmisenä... ei vaan: se, miten luulette tuntevanne minut ihmisenä (ne jotka tuntevat irl), ei ehkä ole se oikea juttu. Siinä tilanteessa, siinä hetkessä, minä mukahiljainen lapsi osasin vain huutaa ja kiljua ennen ja jälkeen biisien, niiden välissä, taputtaa ihan yksin kädet pään päällä vaikkei muut ympärillä olleetkaan mukana, laulaa niin kovaa kuin lähtee, olla itseni, nähdä itseni. Heittäytyä, tanssia. Oikeasti kiljua koko ajan. Menettää ajantajun, olla laittamatta silmiä kiinni vaikka pyörryttää, tahtomatta hukata yhtään hetkeä. Rakastaa liikaa jotain, mitä ei tunne. Sen jälkeen myös ihmisen muodossa.
nouskaa ja nostakaa kätenne
te olette vahvoja noin
Noiden sanojen merkitys ehkä avautui paremmin kun ne oli siinä ihan edessä. \o/
Se yö meni itkiessä. Ja sitä seuraava. Ja siitä edespäin kaikki illat tähän asti. Ja tästä eteenpäin luulisin. Auttakaa en saa sammumaan silmien paloa - tarvitseeko? 5.4. Lahteen tölläämään ikärajattomaan. Mutta hei, yhden asian tajusin aivan kunnolla! Tartten elämääni kiintopisteen, jonkun kivan jutun, tapahtuman, tapaamisen, jota kohti jaksan elää, odottaa. Ilman sellasta oon aivan hukassa ja kirjaimellisesti vailla määränpäätä. Olen odottaja.
+ keikkakrapula. kauan se kestää?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti